”Kun koira ottaa
ihmisen, ei se jätä häntä koskaan.”
Jarmo
Lehtisen tarjotessa käsikirjoitustaan Art House -kustantamolle siellä emmittiin:
”Emme kustanna kotimaista kaunoa”. Kustannustoimittajat olivat tuskastuneet
tarjottuihin 3 000 liuskan pinkkoihin. Lehtinen innostui: ”Tämä on tosi lyhyt!”.
Sillä päästiin alkuun.
Seuraavaksi pohdittiin, mihin kategoriaan Keskusteluja Gottfried-koiran kanssa pitäisi
sijoittaa? Onko Lehtisen esikoiskirja ajan hengen mukaisesti autofiktiota,
koirakirja vai kaunokirjallisuutta?
Kenties se on niiden kaikkien hybridi. Onko
lokerolla muutenkaan niin väliä, sillä sympaattinen pieni kirja vie
leikillisesti suurten kysymysten äärelle peräti viihdyttävästi.
Heti kun kannen avaa, vastaan jolkottaa Gottfried
viiksikarvoissaan piimän rippeitä, eripariset korvat terhakkaasti pystyssä. Koiran
vähän hapsuinen, boheemi ulkonäkö huokuu itsevarmuutta ja päättäväisyyttä. Se
on ajatellut hankkia itselleen ihmisen.
 |
| Jarmo Lehtinen on työskennellyt journalismin ja viestinnän parissa. |
Valinta osuu puiston penkillä istuskelevaan kirjan
minäkertoja Tuomakseen, jonka eksyneen oloinen hahmo on herättänyt Gottfiedin
kiinnostuksen. ”Vähällä vaivalla tuosta saisi ihan edustuskelpoisen eikä muutenkaan
liian haastava tapaus”, Gottfried arvioi ja tökkäisee Tuomasta kylkeen: ”Luulen, että voisimme joskus hymyillä
yhdessä”.
Näin tapahtuu. Gottfriedin ja Tuomaksen pölyn olemuksesta
vakaviin teologisiin kysymyksiin polveilevat keskustelunpätkät keskeytyvät tuon
tuosta lukijan spontaaneihin naurunpyrskähdyksiin.
”Nyt Lehtisen mopo keulii” Art Housessa tuumattiin, kun
vanhoihin kameroihin ja mustavalkokuviin ihastunut kirjailija ehdotti teokseen kuvitusta.
Huoli oli turha, sillä kirjailijan itse ottamat ja pimiössä kehittämät valokuvat
tuovat kirjaan uuden tason, keventävät ja rytmittävät lukemista. Joskus ne
kuvittavat tekstiä, toisinaan ajelehtivat yllättäen omille teilleen.
Kirja julkistettiin Jarmo Lehtisen valokuvanäyttelyn
avajaisissa Kruununhaan iki-ihanassa antikvariaatti/galleria Laterna
Magicassa. Kuvan ja sanan ohessa tila toimii kulttuuriväen kohtaamispaikkana ja
inspiraation lähteenä kaikille monenlaisine tapahtumineen.
Koirat eivät juurkaani näe värejä kuten me ihmiset,
niinpä Gottfried pitää ystävänsä ”litkuin loihtimista vähävärisistä” kuvista.
Kun se ulkoiluttaa ihmistään, tämän kaulassa roikkuu milloin puolentoista
piimäpurkin painoinen 1960-luvun alkuvuosien kaksisilmäinen Rolleiflex tai
jokin muu ”vintagevekotin”.
Gottfried pitää epätasaisella kävelystä, joka sen mukaan
kehittää paitsi fyysistä myös henkistä tasapainoa. Gottfriedin neliveto näillä
reissuilla toimii mainiosti, mutta lyhyehköjen jalkojen vuosi maavarassa olisi
toivomisen varaa.
Gottfriedillä ja minulla on yhteinen inhokki: pimeyden
ytimestä yhtäkkiä syöksähtävät trikoopyöräilijät. Näille maailman valtiaille me
muut ihmiset ja eläimet olemme turhia häiriöitä maisemassa heidän kiitäessään
muita hipoen milloin missäkin.
Rotukysymykset ovat viime aikoina olleet otsikoissa. Koira-asiakoira
Gottfriediä suututtaa rotukoirien jalostaminen ihmisten mielihalujen mukaan. Tällaisen
peukaloinnin seurauksena lyhytkuonoiset koirat saavat tuskin henkeä vedetyksi, eivätkä
niiden hampaat tahdo mahtua suuhun.
Liiaksi jalostetut lonkkavikaiset koirat ontuvat
säälittävästi, ja aggressiivisia taistelukoiriksi kehitettyjä rotuja pidetään
seurakoirina kaupungissa aiheuttamassa pelkoa ja puremia. Näistä ja muista
samanmoisista vääryyksistä Gottfriedillä on paljon reklamoitavaa. Itse se on seropi
– sekarotuinen piski ja ylpeä siitä: ”En
ole rotukoira vaan rotujen koira”.
Todellisuuden olemus kiinnostaa Gottfriediä ja Tuomasta
ja he päätyvät sitä pohtiessaan yllättävään havaintoon. Tiilet, teräs,
radioaallot ja bitit ovat eittämättä todellisia. Entä uskonnot, aatteet sekä
raha ja sen monet johdannaiset? Ne ovat olemassa vain, koska uskomme niihin.
Ilman tätä uskoa maailmamme romahtaisi, päättelevät filosofimme.
Lukija viihtyy ystävysten seurassa ja alkaa kuin
huomaamattaan ottaa osaa heidän keskusteluihinsa. Sympaattinen, hyvän mielen
kirjakin tuntuu sitä lukiessa paljon kokoaan suuremmalta, sillä epämääräisen
statuksen omaavalla koira-asiakoiralla on roppakaupalla mielenkiintoisia
ajatuksia.
Gottfried on kiinnostunut taiteesta, niinpä sitä
huolestuttaakin hajuaistin aliarvostettu asema taidekentällä. Kiasman
näyttelyssä kyllä nuuhkittiin hajumaljoja jokunen vuosi sitten, mutta tämä ei riitä
Gottfriedin mielestä. Se haluaa herättää hajut henkiin, luoda tuoksujen taidemaailman.
Gottfried ehdottaakin, että on perustettava Hajumuseo,
Hajutaiteen instituutti ja Tuoksumuotoilukoulu. Tämä tietenkin synnyttää väistämättä
eri kuppikuntia, kuten taiteen piirissä on tapana. Alan underground-julkaisu
Lemu vastustaa henkeen ja vereen hajuvesitaiteeksi nimeämäänsä kansan
rakastamaa valtavirtaa. Näin hajut joka tapauksessa tuoksutetaan taidekentän
ytimeen.
 |
| Graffititaiteilija on piirtänyt Gottfriedin muotokuvan. |
Varteenotettavana koira-asiakoirana Gottfried
luonnollisesti isännöi koirien huippukokousta Helsingissä. Laika laskeutuu
raketistaan kiitoradalle avaruuspukuaan riisuen, ja Ressu hypähtää
koirankoppinsa katolta punaiselle matolle lakinnauhat hulmuten. Tasavallan
ensimmäinen koira Lennu ja Gottfried ottavat vieraat vastaan arvokkaasti
häntiään heiluttaen.
Jarmo Lehtinen on kääntänyt kirjassaan asiat veikeästi
päälaelleen tarkastellessaan maailmaa koiraperspektiivistä. Lassien ja
Rin-Tin-Tinin tassunjäljissä tepasteleva hyväluontoinen Gottfried avaa latuja
ihmisten ja muun luomakunnan välille. Tässä se on samalla asialla kuin Max
Porter Lanny-romaanillaan. Tarvitsemme gottfriedismiä, vastuunkantoa
yhteisestä maapallosta.
Gottfried tassuttelee päivän töihinsä tyytyväisenä
Tuomaksen luo, jolla on jo piimäpurkki valmiiksi avattuna keittiönpöydällä. On iltahörppyjen
aika ja kenties maailmaa voisi vielä vähän parantaa henkevällä keskustelulla.