Toden ja epätoden lumoavassa välitilassa
Max
Porterin Lanny avautuu vähitellen
monitasoiseksi aikuisten saduksi. Sen
maaginen realismi kiehtoo kielellään ja näyttää, millaisia me ihmiset olemme –
niin hyvässä kuin pahassa. Mutta ennen kaikkea Lanny on ylistys luonnolle ja
rakkauden lohduttavalle voimalle.
”Me olemme pieniä, pöyhkeitä välähdyksiä suuressa, upeassa järjestelmässä.”
Lannyn (WSOY) seremoniamestarina toimii vuosisatoja vanha Isä Suomukka -vainaa. Aikamoinen muotoaan alati muuttava veitikka, kylän legenda, joka lampsii metsässä hehtaarin levyisenä kaarnahaarniskassa, ”johon on kaiverrettu ammoin kuolleiden teinirakastavaisten nimikirjaimet”.
Kunnes tapahtuu taas muodonmuutos: ”Hän on pienen pieni, punarinnan syke, ei sitäkään, tyhjää ilmaa siinä missä punarinta oli aiemmin päivällä, tuon sykkeen muistohiukkanen, valoakin kevyempi”.
Pitkästyessään Isä Suomukka -vainaa janoaa kuunneltavaa: kylän ääniä, lauseiden katkelmia, uuvuttavaa hölynpölyä. Niinpä Max Porter tekee kirjaansa hälyllekin tilaa antamalla äänten kakofonian kiemurrella – ihan konkreettisesti – romaanin sivuilla.
Lannylla on tarjottavaa kaikille aisteille, lehtien huminasta niiden mätänemisen lemuun. Sieluni silmin näen, mitä tapahtuu, kun tuulenvire livahtaa ikkunasta huoneeseen. Silloin ”Tuulelle kuuliaiset pöly- ja nöyhtäpallot kerääntyvät keittiön nurkkiin”.
Lanny on alusta loppuun mielikuvituksen pitelemätöntä leikkiä, kielellistä ilottelua, minkä kääntäjä Irmeli Ruuska on taitavasti taivutellut suomeksi tarinan hengessä. Karnevaalin pohjavirtana kulkee kuitenkin huoli ihmiskunnan ja luonnon eripurasta, tuhosta, johon me olemme syyllisiä.
Isä Suomukka -vainaa on kylän asujaimistosta valinnut suosikikseen Lannyn, pienen, unelmoivan koulupojan, joka lauleskelee ja lurittelee omiaan. ”Tai ehkä Lanny vain poimii asioita kaikesta mitä kuulee, imee itseensä ääniä tästä maailmasta ja kutoo säkeitä toisesta.” Tässä Lanny tekee aivan kuten kirjailija itse.
Nykyään hän keskittyy päätoimisesti kirjoittamiseen. Kuva: Lucy Dickens
Lannyn isä Robert matkaa aamuisin junalla töihin Lontoon keskustaan hoitelemaan sijoitusbisneksiä. Hänen mielestään Lanny on outo. Äiti Jolie, työtön näyttelijä, joka kirjoittaa murhamysteereitä, rakastaa poikaansa ehdoitta.
Kuvioon kuuluu myös vanhempi taiteilija. Kylässä hänet tunnetaan Hulluna Petenä, Lontoon galleriamaailmassa eleganttina, arvostettuna Peterinä. Niin tai näin, hän pitää Lannylle taidetunteja ja löytää sielunkumppanin Joliesta.
Näin herkkävaistoisesti ja tarkkanäköisesti Porter heidän ystävyytensä kuvaa, kun Jolie vierailee Peten luona: ”Niinpä hän lähti sinä aamuna, ja minä istuin ja hengitin hänen käyntinsä tunnelmaa…”
Esirippu on noussut, näyttelijät, kylän avustajat ja kulissit esitelty. Isä Suomukka -vainaa tuntee outoa kutinaa. Näin käy noin sadan vuoden välein. Hän panee pystyyn näytöksen, puuttuu asioiden kulkuun, eikä kylässä mikään ole sen jälkeen enää ennallaan. Lanny muuttuu jännitysnäytelmäksi.
Isä Suomukka -vainaa tunkeutuu ihmisten uniin, kaivaa esiin heidän patoutuneet, tuskalliset muistonsa. Kylän kakofonia villiintyy. Uhkaavan tragedian turvin ihmisten pikkumaisuus, turhamaisuus ja ilkeät juorut saavat tilaa temmeltää vapaasti.
Kun tilanne on riistäytymässä käsistä, kannattaa muistaa Eeva Kilven ensimmäisen runokokoelman Laulu rakkaudesta ja muita runoja (WSOY, 1972) säkeet: ”Siis kauneutta on. / Rakkautta on. / Iloa on. // Kaikki maailman kurjuudesta kärsivät , / puolustakaa niitä!”
Näin Jolie tekee. Ahdistuksen ja tuskan painamana hän tuntee outoa rauhaa ja kiitollisuutta, kääntyy Suomukan puoleen: ”Hän tuoksuu luonnon totuudelta, seksiltä ja kuolemalta. Se on lohdullista, ja Jolie halaa itseään ja vetää henkeä”.
Vaikka pienessä kylässä ollaankin, Porter on kutonut tarinaansa koko elämän kirjon. Lannyn punaisena lankana kiemurtelee kritiikki nykymenoa kohtaan. Se pilkahtelee osoittelematta milloin missäkin tarinan mutkassa.
Kertomus tarjoaa lukijalle kaksi vastakohtaa: Lannyn, joka on utelias, vilpitön ja hyväsydäminen ja Isä Suomukka -vainaan, joka kaiken nähneenä on sydämistynyt tuhosta, jonka ihmiskunta on saanut aikaan. Hän nauttii nähdessään ”lihan avuttomuuden elämän ja kuoleman välisten siteiden armoilla”.
Mutta ovatko Lanny ja Isä Suomukka -vainaa sittenkään vastakohtia? Onko heidän välillään outo yhteys? Ovatko he peräti yksi ja sama? ”Lanny Viherpuu, sinä muistutat minua”, Suomukka toteaa nähdessään itsensä pojassa.
Porter esittää lukijalle kysymyksen: Toistuuko tämä vuosisadasta toiseen: turtuuko herkkä ja viaton tuhoon, tottuuko hän veren makuun ja alkaa janota sitä? Lanny vastaa kysymykseen saman tien: meillä on vapaus valita. Elämä ja luomakunta ovat lahjoja, joista meidän on oltava kiitollisia ja pidettävä niistä huolta. Kerrassaan hurmaava kirja.
Timo Ryhäsen näyttely Paintings about Life Force Galleria A2:ssa 30.8. saakka.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti