Joel Haahtela: Hengittämisen taito

Kahdeksannen päivän aika

 

Joel Haahtelan lumoavassa pienoisromaanissa Hengittämisen taito menneisyys kietoutuu tulevaisuuteen nimettömällä pienellä Kreikan saarella. Sieltä löytyy hiljainen paikka, jossa niin päähenkilö kuin lukija tuntee hetken tavoittaneensa jotain elämän syvästä ytimestä.

 

”Eikö meidän tehtävämme ole löytää paikat, joissa maailma uneksuu itsensä paremmaksi, edes yrittää?”

Joel Haahtelan uusi pienoisromaani Hengittämisen taito (Otava) kulkee hänen edellisen teoksensa Adèlen kysymyksen jalanjäljissä. ”Se on rinnakkaisteos, mutta maanläheisempi”, totesi kirjailija Otavan syyspressin striimaustilaisuudessa.

Molemmissa romaaneissa kyse on hengellisestä etsinnästä, joka Haahtelaa on viime vuosina kiinnostanut.  Adèlessa etsittiin vastausta kysymykseen: ”voiko ihmeitä tapahtua?”. Uudessa kirjassaan Haahtela pohtii, ”onko psyykkisesti korjaava kokemus mahdollinen?”.

Teoksen minäkertojan Konstantinoksen isä Dimitris häipyi Kreikkaan viitisentoista vuotta sitten pojan ollessa kymmenvuotias. Lapsenrakkaus ja viha kytevät rinta rinnan Konstantinoksen alitajuisessa mielessä. Isä on muuntunut hylätyn pojan mielessä nimettömäksi varjoksi, jonka hän on onnistunut unohtamaan.

Kunnes hän eräänä synkkänä marraskuun iltana, ”tyrmäävän ahdistuksen piinattua päiväkausia mieltäni”, hakee suojaa sateelta elokuvateatteri Orionin esityksestä. Theo Angelopouloksen elokuvan hitaat, kauniit kuvat palauttavat isän mieleen. ”Minä ajattelin isää ensimmäistä kertaa vuosiin, päästin hänet takaisin mieleeni ja muistin itseni kauan sitten.”

Isän etsinnässä häntä auttaa tämän edesmenneen veljen leski Eleni. ”Ja kun puhelin hälytti Thessalonikissa, minusta tuntui kuin olisin soittanut kauas menneisyyteen, kuin mantereen toiselta puolelta vastaavan naisen ääni olisi viipynyt matkalla vuosikausia.”

Tästä alkaa matka Kreikan Thessalonikiin ja lopulta kallioiselle nimettömälle saarelle pienen erakkoveljeskunnan luo, isän luo. Viisas vanhus isä Makarios ja pari uskonveljeä elää vaatimattomasti saarellaan: he viljelevät kasvimaata, valavat tuohuksia ja pitävät yöllisiä rukouspalveluksia.

Inari Krohnin teos Oliivitarhat.

Isä on vihdoin löytänyt paikan minne jäädä, pienen luostarin, Getsemanen skiitan. Saaren vanhassa kivikirkossa aika tuntuu pysähtyneen: seinistä huokuu ammoin sitten lausuttujen rukousten kaiku, vuosisatoja palaneen lampukan valo lepattaa ikonostaasilla. Tämä on yksi niistä paikoista, ”jossa maailma uneksuu itsensä paremmaksi”.

Joel Haahtelalla on taito ladata yksinkertaisiin lauseisiin sekä maisema että ihmisten mielentila niin intensiivisesti, että lukija elää tapahtumissa mukana, näkee ja tuntee samoin kuin hänen henkilönsä.

Erakkoveljet elävät sopusoinnussa luonnon kanssa, sillä he ymmärtävät, että elämä on lahja, josta on oltava kiitollinen. Veljistä ensimmäinen, kunnioitettu Efraim, perusti skiitan vuonna 1742. Hän toi saarelle mukanaan oliivipuun taimen ja istutti sen ennen kuin alkoi rakentaa luostaria. Ihmisen luontosuhde onkin yksi kirjan teemoista.

Elenin toteamus: ”me olemme varastaneet maailmalta sen hiljaisuuden ” on surullisen totta. Valaatkaan eivät enää kuule lauluaan ihmisen luoman hälyn alta. Kenties kuitenkin myös se, mitä Konstantinos kirjoittaa mustakantiseen muistivihkoonsa pitää paikkansa: ”maailma pyytää takaisin siltä varastetun hiljaisuuden”.

Juovapääsirkku laulaa luon-
nossa matalammalla äänel-
lä kuin kaupungissa.

Näin on jo tapahtunut. Tuoreessa New Science -tiedelehdessä julkaistun tutkimuksen mukaan kaupunkilintujen laulu on palannut luonnollisemmaksi, kun koronaepidemian rajoitukset ovat vähentäneet liikennettä. Linnut laulavat nyt pehmeämmin ja laajemmalla äänialalla.

Yhteisissä arkisissa puuhissa ja jutellessaan oliivivipuun alla isä ja poika aloittavat matkan takaisin toistensa luo. Dimitris ei sopeutunut Suomeen. Hän oli kadottanut itsensä, menettänyt yhteyden sisimpäänsä.

Saaren hiljaisuus ja yksinkertainen elämä on pyyhkinyt pois häntä vaivanneet pahat masennuskaudet ja levottomuuden. Konstantinoksen mieltä piinannut ahdistuskin helpottaa.

Teoksen rauhallinen poljento ja kaunis sointi luovat tunnelman, johon solahtaa kuin omaan mieleensä. 

Kirjoitin Adèlen kysymyksen innoittamana, että Joel Haahtelan kirjat ovat niitä ohuita paikkoja, joissa ajatukset kirkastuvat ja joita lukiessa tuntee hetken tavoittaneensa jotain elämän syvästä ytimestä.  Luettuani Hengityksen taidon voisin lisätä: ja joissa elävien ja kuolleiden välinen raja on hyvin ohut.

Joel Haahtela on kirjailija ja
lääkäri. Hänen teoksensa 
ovat voittaneet lukuisia 
palkintoja.
Kuva: Dorit Salutskij

Haahtela kertoi haastattelussa pohtineensa, mitä anteeksianto pohjimmiltaan on. ”Olemme kaikki samaa ja siten vastuussa myös muiden teoista. Tämä on vaikeaa ja epätodellista, mutta minulle todellisen anteeksiannon edellytys.” Nämä samat sanat saaren viisas vanhus jättää Konstantinokselle perinnöksi.

Maailma alkaa Konstantinoksen mielessä vähitellen asettua kohdalleen. Oleskelu saarella on tehnyt tilaa uudelle alulle. Hänen tullessaan oli talvi ja sumuista. Kevään tulo saa auringon hehkumaan. ”Joskus meri muuttuu niin siniseksi, että siihen voisi upottaa sormensa, maalata sillä ilmaan.”

Thessalonikissa alkaa uusi aika, kahdeksannen päivän aika, pienessä talossa, jonka ikkunasta näkynyt talvinen meri on vaihtunut kimaltavaksi keväiseksi mereksi. Konstantinos on oppinut hengittämään maailman tahtiin. Kenties rakkaudellakin on nyt mahdollisuus.

Kaunis, sielukas kirja Hengittämisen taito on kuin pyhiinvaellus, retriitti, joka puhdistaa mielen hälystä, tuo lohtua ja uskoa parempaan: ”Kuulen kellojen soivan jossain kaukana, kunnes tulee hiljaisuus, kahdeksannen päivän aika”.

 Joel Haahtela: Hengittämisen taito. Otava, 2020. 176 s.

 Inari Krohnin näyttely Puut, joita rakastan Galleria Duetossa 25.10. saakka.