Joel Haahtela: Adèlen kysymys

Ohuita paikkoja ja hitaita ihmeitä

Joel Haahtela luo jälleen lumoavan maailman pienoisromaanissaan Adèlen kysymys. Näennäisesti vähäeleinen tarina tarkastelee elämän mysteerejä ja etsii vastausta kysymykseen: Voiko ihmeitä tapahtua?

Joel Haahtelan kieli hivelee ja luo omaperäisen tunnelman jo uuden teoksen Adèlen kysymys (Otava) alkulehdillä. ”En muista milloin viimeksi olisi ollut näin hiljaista. Niin kuin kaikki maailman hiljaisuus olisi puristunut samaan paikkaan, minun sisälleni.”

Näin teoksen minäkertoja, sapattivuotta viettävä yliopiston klassillisten kielten opettaja miettii kalliojyrkänteen reunalla, joulukuisen sumun ympäröimänä Pyreneiden vuorten kainalossa.

Hän jatkaa kesken jääneitä kirkkohistorian opintojaan ja tekee tutkimusta vanhoista ihmeistä. Yksi niistä on pyhimykseksi kanonisoidun, 900 vuotta sitten eläneen Adèlen tarina. Vanhojen pergamenttien mukaan hän putosi jyrkänteeltä, mutta löytyi sen juurelta vahingoittumattomana rukoilemassa.

Kertoja asuu ja tutkii dokumentteja tapahtuneesta sekä Adèlen tekemistä ihmeparannuksista seudulle perustetussa luostarissa. Sen tarjoama rauha ja luostariveljien yksinkertaisen elämän rytmi luovat puitteet, joissa tutkija uppoutuu paitsi Adèlen kohtaloon myös omaan elämäänsä.

Valkoiseksi kalkitun luostarin kirjaston, scriptoriumin, ikkunoiden lasimaalausten läpi tulviva valo värjäytyy roosaksi ja alkukesän hennoksi vihreäksi. Kammion hiljaisuudessa kertoja oivaltaa kadottaneensa osan itsestään ja toteuttaneensa elämäänsä kuin algoritmin ohjaamana, pelon vallassa. Se on ”estänyt astumasta elämän syvään ytimeen”.

Joel Haahtela on kirjailija ja
lääkäri Kirkkonummelta.

Taitavasti Haahtela punoo luostarin elämän kuvauksesta ja kertojan mielenmaisemasta meditatiivisen tilan, johon lukija solahtaa kuin omaan elämäänsä. Ihmisenä olemisen kokemukset ovat universaaleja, meillä kaikilla on jyrkänteemme, pelkomme ja mustat aukkomme.

Kertoja on kadottanut yhteyden niin vaimoonsa Vuokkoon kuin poikaansakin. Vuokko on lähtenyt Edinburghiin opettamaan ja miettimään mahdollista eroa. ”Meidän välillemme oli nirhautunut pieni vino kohta, joka hitaasti leveni yhä suuremmaksi etäisyydeksi”, miettii kertoja.

Hänen elämänsä on pysähtynyt taitekohtaan ja hän tuntee sisällään heiluvan raskaan punnuksen, jota on kantanut koko elämänsä. Hän kaipaa samanlaista ihmettä, jonka hänen ystävänsä koki kosketettuaan Adèlen jäämistöä sisältävää lipasta luostarissa.

Ystävä oli kuin salamaniskusta vedetty takaisin valoon varjoista, joissa itsemurha tuntui hänestä ainoalta vaihtoehdolta. Lipas ei kuitenkaan kertojan pettymykseksi saa aikaan ihmettä hänen synkässä sielussaan. Mutta luostariveli Paul lohduttaa ja toteaa, että maailmassa on nopeiden ihmeiden lisäksi myös hitaita ihmeitä, joita emme huomaa. Niiden johdatuksen näkee vasta jälkikäteen.

Paitsi Adèlen putoamisen mysteeri, kertojaa askarruttaa myös hänen lapsuudessaan tapahtunut äidin putoaminen hänen pestessään ikkunoita. Oliko se onnettomuus? Muisto piinaa, alkoiko ahdistus ja matka Pyreneille jo tuolloin? ”On paikkoja joihin tullaan vain eksymällä, minä ajattelen, ei ole muuta tietä.”

Edouard Vuillard: La Chambre Rose, 1910.

Kenties hidas ihme kertojan elämässä on jo alkanut tapahtua, kun pimeys hänen ympärillään tuntuu synkimmältä. Hänen mieleensä nousee kaunis muisto Vuokon kanssa ihailemastaan Edouard Vuillardin maalauksesta La Chambre Rose, jossa hehkuvat roosa, vedenvihreä ja valkoinen. Taiteilija on keveällä siveltimiellä maalannut teoksesta kaiken mustan pois. Ajatus keventää mieltä.

Ihmeiden mahdollisuutta kertoja pohtii sattumalta jyrkänteellä tapaamansa kirjailijan, Yvonnen, kanssa. Tämä kertoo lukeneensa varhaisista kelttiläisistä kristityistä, jotka uskoivat, että maailmassa on ohuita paikkoja, ”joissa kahden maailman välinen raja häviää. Niissä paikoissa me voimme tuntea sen mikä on toisella puolella, ainakin lyhyen katoavan hetken”.

Samoin ajatteli myös Joel Haahtelan edellisen kirjan Mistä maailmat alkavat taiteilija: ”Hänelle riittää pienikin hetki, jolloin tuntee hipaisseensa sitä, mitä ei voi tavoittaa.”

Adèlen elämän arvoitus on peittynyt myyttiseen sumuun. Kenties hänen tehtävänsä olikin muuttua pelastavaksi ja lohtua tuovaksi legendaksi. Haahtelan kauniisti soljuva teksti tuo sekin lohtua, harmoniaa ja mielenrauhaa. Hänen kirjansa ovat niitä ohuita paikkoja, joissa ajatukset kirkastuvat ja joita lukiessa tuntuu hetken tavoittaneensa jotain elämän syvästä ytimestä.

Joel Haahtela: Adèlen kysymys. Otava, 2019. 188 s.