Markku Pääskynen: Aurinko ei liiku

”Sanani pääsevät sinne mihin pyrin”

 Markku Pääskysen romaani Aurinko ei liiku kiertyy spiraalin lailla itsensä ympärille. Kierros kierrokselta, toisto toistolta se tavoittelee kauniilla kielellään toista todellisuutta arjen nurjalla puolella.

”Anna vieraiden varjojen kulkea mykkinä ohitsesi.”

Kolmetoistavuotias Aarne näkee enneunia, aavistaa tapahtumia etukäteen. Esteet hänen ja ajallisen etäisyyden väliltä poistuvat hetkeksi. ”Mä menen joskus rajan taa”, hän kommentoi. Onko Aarnessa jotain vikaa?

Ei ole, hän on tuiki tavallisen opettajaperheen reipas poika. Mutta miten hän tiesi, että palaneen auton takakontissa oli hiiltynyt ruumis, kun perhe retkeili toukokuussa kotinsa lähistöllä Vanhan Turuntien varrella? Tätä perheen isä Matti pohtii tammikuisena aamuna, kun päivä ”on pelkkä välähdys taivaanrannassa”.  

Hänellä on aikaa tuumailla, sillä hän etsii parhaillaan opettajantöitä, hoitaa perheen arkisia askareita ja kirjoittaa selontekoa elämäntapahtumistaan ja ajatuksistaan pitääkseen päänsä kasassa. 

Selontekoa höystävät toisilleen läheisten perheenjäsenten ja kyläläisten luontevat keskustelunpätkät. Aineksista syntyy kiehtova romaani Aurinko ei liiku (Tammi).

Edellisessä arvoituksellisessa romaanissaan Hyvä ihminen, Pääskynen pohti kielen mahdollisuuksia kuvata todellisuutta. Onko kieli vain heijastus suuremmasta, mitä se ei pysty käsittämään? Tällä kertaa Pääskynen menee syvemmälle, hän pyrkii todellisuuden tuolle puolen kohti maailmaa, jota me emme aisteillamme tavoita.  

”…minun on luotettava siihen mitä en tiedä enkä ymmärrä: että on asioita jotka kulkevat kaikkien tunnettujen lakien läpi.” 

Nelihenkisen perheen arki sujuu sopuisasti. Elämä vanhassa puutalossa, jonka he vastikään hankkivat, rullaa rutiinilla – outoja sattumuksia lukuun ottamatta. Jälleen Pääskynen loihtii nautittavalla proosallaan tunnelman ja maiseman käsin kosketeltavaksi:

”Lunta satoi tuulta vailla, maisema menetti piirteensä ja muuttui valkoiseksi. Se näytti ihmeelliseltä, se oli kuin suurta leikkiä.”

Satumetsän kuvasi Hannele Salminen.

Onnellisten välähdysten taustalla tapahtuu kammottavia asioita: onnettomuuksia, murhia, selittämättömiä outouksia. Matti pelkää, mitä tietoisuus niistä voi meidän mielellemme aiheuttaa. Tämän hän tunnustaa selonteossaan, jonka kirjoittamisen hän kokee merkitykselliseksi.

Kun Matti tuntee lörpöttelevänsä, eksyvänsä kielen labyrinttiin, silloin ”pyyhin kaiken pois, pelkistän tapahtumien kulun yhteen lauseeseen ja sanani pääsevät sinne mihin pyrin”.

Kuin mantrana kertomuksessa toistuu lause: ”anna vieraiden varjojen kulkea mykkinä ohitsesi”. Matti törmää siihen eri yhteyksissä.  Lause kehottaa olemaan välittämättä oudoista sattumuksista, mutta neuvoa on vaikea noudattaa.

Markku Pääskysen teokset ovat
voittaneet lukuisia kirjallisuuspal-
kintoja. Kuva: Veikko Somerpuro

Vaikka perheen arki päällisin puolin sujuu ennakoitavasti: ”Niin toistuivat talviset päivät, talviset illat, siniset yöt ja hämärät aamut” tarinassa kummittelee myös monta outoa yhteensattumaa. 

Atacaman aavikkoa kuvaava postimerkki ilmaantuu milloin mistäkin. Aavikolle tehdyn suuren Atacaman jättiläisen kuva on kaiken lisäksi tatuoitu paikkakunnalla liikuskelleen moottoripyörämiehen käsivarteen. Onko hän vastuussa takakonttimurhista?

Voiko tämä kaikki olla sattumaa, vai vaikuttaako asioiden taustalla jokin salattu yhteys? Matti miettii, ”miksi arkielämään on lisättävä jotain jotta ymmärtäisi sitä, jotta voisi taas ihmetellä, ilahtua ja jopa pakahtua”. 

Kenties nämä poikkeamat opastavat löytämään arjesta merkityksellisiä asioita, sillä ”joskus asiat ovat olemassa vain jos niitä katsoo”.

Markku Pääskynen kirjoittaa jälleen oivaltavaa, elävää ja kiinnostavaa proosaa. Kirjat ovat parhaimmillaan hyvää juttuseuraa. Matin kanssa olemme samaa mieltä, ettei netin kuva- ja tekstisaaste lisää ymmärrystä, vaan samentaa selaajan kykyä ajatella, lukea ja kirjoittaa. Syventyä asioihin.

Aika on vain välähdys taivaanrannassa.

Romaanin alkuun Pääskynen on koonnut muutamia historiallisia tulkintoja universumista. Antiikin lääkärin ja filosofin Alkmaionin mukaan ”Sielu on kuolematon, ja se liikkuu alati kuten aurinko”. Renessanssinero Leonardo Da Vinci korjasi tämän ytimekkäästi: ”Aurinko ei liiku”.

Voimme vain odotella, miten tulevat sukupolvet meidän tulkintojamme korjaavat. Sitä ennen kannattaa noudattaa neuvoa: ”Anna vieraiden varjojen kulkea mykkinä ohitsesi”. Silloin aurinko nousee, vaikka se ei liiku.

Markku Pääskynen: Aurinko ei liiku. Tammi. 2020. 165 s.

Saatavana myös äänikirjana Aku Laitisen lukemana.