Markku Pääskynen: Hyvä ihminen

”Sussa on jotain tosi lepattavaa”

Markku Pääskynen antaa hienossa, arvoituksellisessa romaanissaan Hyvä ihminen lukijalle vapausasteita päättää, onko kertoja hyvä ihminen, tarpeeton ihminen vai vain ihminen.

Kello on kolme aamuyöllä vuonna 1994, pilviin on takertunut auringonnousun kuparinen hohde, ja kunnon ihmiset nukkuvat. Tästä alkaa Markku Pääskysen uuden romaanin Hyvä ihminen (Tammi) kertojan Rakun tarina.

Teos tuo mieleen Christer Kihlmanin ”vaellusromaanin” Tuuliajolla tappion maisemissa (Tammi, 1986). Senkin päähenkilö painiskelee maailman epäoikeudenmukaisuuden ja omien vaikutusmahdollisuuksiensa ristiriidan kanssa: Vaikka kuinka haluasi tehdä hyvää, olla tarpeellinen ihminen, saa aikaan pelkkää pahaa.

Pääskysen romaanin kertoja dokumentoi elämäänsä päiväkirjoihin. Mutta merkinnät eivät täsmää Rakun omien eivätkä muidenkaan läsnä olleiden muistikuvien kanssa. Mikä on totta, mitä tapahtui todella? Sitä voimme vain arvailla kirjailijan antamien vihjeiden voimin, kartoittaa toden ja epätoden häilyvää rajaa.

”Tätä kirjoittaessani liikun ajassa edestakaisin tai oikeastaan kiertelen ja kaartelen sitä aikaa, josta puhun.” Kesän vaeltelu parikymppisenä Euroopassa ennen syksyn opintoja on jättänyt muistiin tahran, joka ei haalistu. ”Muistelen usein noita hetkiä ja yritän kirjoittamalla muuttaa niiden poissaolon läsnäoloksi.”

 Pääskynen rekisteröi taitavasti ihmismielen ailahtelut ja ajatusten poukkoilut, nykyhetken ja menneisyyden vuoropuhelun. Tekstin rytmistä ja toistoista syntyy viettelevää kerrontaa, proosarunoa, jota haluaa pysähtyä lukemaan uudelleen, miettimään sen herättämiä ajatuksia ja kysymyksiä.

Yksi niistä on mihin kieli pystyy, mitkä ovat sen rajat ja mahdollisuudet kuvata todellisuutta? Onko niin, kuten Rakku miettii, ettei kieli ymmärrä olevansa vain pelkkä heijastus suuremmasta jota se ei kykene käsittämään? Onko niin ettei maailma suostu kulkemaan käsien lävitse?

Markku Pääskynen on ollut kahdesti Finlandia-ehdokkaana
 ja voittanut mm. Kalevi Jäntin ja Savonia -palkinnon.
Kuva: Saila Susiluoto

Rakku tekee elämästään tilinpäätöksen aina seitsemän vuoden välein. Kun viides jakso on meneillään, lokakuun lehtikulta kieppuu kaikkialla, mutta Rakun elämä on urautunut harmaaksi arjeksi. Hänellä on työ sosiaalivirastossa ja vaimo, joka synnyttää kohta pojan.

Nuoruuden holtittomuus ja runous ovat takanpäin, kaiken pitäisi olla hyvin. Mutta Rakulla on toinenkin mieli. Se ajelehtii yön hämäryydessä, jossa päivänvaloa kaihtavat oudot ajatukset viihtyvät.

Hänen kaverinsa, kirjailija, tulkitsee tämän näin: ”Sussa on jotain tosi lepattavaa.” Sen Rakku itsekin oivalsi kauan sitten Euroopan reissullaan Portugalin Quinta de Regaleiran labyrintin luolaston pohjalla. Arkijärki ei sinne yltänyt, siellä pätivät toiset lait.

Osa Olli Piipon teoksesta sarjasta
Eight Notes on Oceanic Feeling.

”Minun ruumiini oli kadonnut, minä olin tyttö, poika ja meren mykkä kala, minun ruumiini oli täynnä vastaanottavaisia aukkoja ja esiinpistäviä ulokkeita.” Rakku kokee ykseyttä maailmankaikkeuden kanssa. Rajat häipyvät, sulautuvat toisiinsa ja tekevät sovinnon.

Markku Pääskynen punoo aineksistaan monitasoisen, kiehtovan romaanin. Olemme Rakun seurassa tutkineet varjon syytä ja valon alkuperää, osallistuneet kepeään ja vapaaseen leikkiin, jolla ei ole sääntöjä.

Enkä olisi Rakun lailla huolissani tästä: ”Mikä vahinko että tietämättömyyden pimeys peittää elämän taikuuden ja säteilevät sekunnit.” 

Sillä Hyvän ihmisen kaltainen hieno kirjallisuus valaisee. Kas näin: ”Yö tuudittaa meidät salaisuuksiinsa syvällä tummanpunaisen ruusun sisällä, sametinpehmeiden, satakertaisten terälehtien suojassa.”

Markku Pääskynen: Hyvä ihminen. Tammi. 2018. 198 s.

Olli Piippo kuvaa kokemusta ykseydestä maailmankaikkeuden kanssa maalauksen keinoin näyttelyssään Eight Notes on Oceanic Feeling.

Helsinki Contemporary 27.5. asti.