Illuusioita elävästä ja pysyvästä
Helmi Kajasteen arkkitehtuuria ja elokuvia yhdistelevät esseet esikoiskirjassa Rakenna, kärsi ja unhoita avaavat omintakeisia näkökulmia aiheeseen. Teos voitti Kalevi Jäntin säätiön palkinnon vuonna 2020.
”Lukijan ei
tarvitse olla nähnyt yhtään tässä kirjassa mainituista elokuvista. Niihin voi
suhtautua kuin uniin tai juttuihin, jotka tapahtuivat joskus jollekin, sillä
sitä ne ovatkin.”
Arkkitehti, cinefiili Helmi Kajaste kertoo ”juttunsa” esseeteoksessaan Rakenna, kärsi ja unhoita (Kosmos) niin eloisasti ja persoonallisesti, että kirjan avatessaan lukija lähes kuulee projektorin napsahtavan päälle ja näkee kuvien tulvahtavan mielikuvituksen näyttämölle.
Arkkitehtuurilla ja elokuvilla ei ensi silmäyksellä
näyttäisi olevan paljonkaan yhteistä. Kajasteen tarkka katse paljastaa
kuitenkin, miten monin tavoin ne kietoutuvat toisiinsa ja miten monia yhteisiä
luonteenpiirteitä – eroista huolimatta – niillä on.
Ne molemmat luovat illuusioita. Rakennus uskottelee
olevansa pysyvä, tarjoavansa suojaa ja turvaa. Elokuva puolestaan uskottelee
olevansa elävä ja alati liikkeessä. Kajaste osoittaa, että tämä kaikki on harhaa.
Monumentaalisimmatkin rakennukset rapautuvat ja tuhoutuvat
– hitaasti, mutta ajan hammas tekee tehtävänsä. Rakennuksessa voi myös itää
tuhon siemen, joka muuntaa suojan kärsimyksen kammioksi.
Elämää simuloivien elokuvien elävyys ja liike syntyvät pysähtyneiden
hetkien kavalkadista, still-kuvista, joiden vähäiset muutokset luovat liikkeen vaikutelman.
Ja aivan kuten arkkitehtuuri, filmikin on fyysistä ja sen myötä katoavaa.
Tästä katoavaisuudesta muistuttavat kirjan kansi sekä sen
alku- ja loppulehdet, jotka tuovat mieleen pilalle valottuneen filmin kohinan.
Näiden kuvien ohella Kajasteen piirrokset kuvittavat kulloinkin käsiteltävää
elokuvaa osuvasti.
Guy
Maddinin päähenkilöä piinaa outo ongelma hänen kotikaupunkiaan kuvaavassa
”doku-fantasiassa” My Winnipeg. Päähenkilö
yrittää kerta toisensa jälkeen päästä pois kaupungista, mutta Winnipeg tuntuu
takertuneen häneen pysyvästi oudolla tavalla.
Maddin kuvaa elokuvassaan paikkoja ja rakennuksia, joita
hän kutsuu termillä ”heartsick architecture”. Nämä ovat rakennelmia, jotka
eivät onnistuneet täyttämään tehtäväänsä. Egyptistä tilattu ja Lontoossa
valmistettu Arlingtonin silta kuuluu näihin särkyneen sydämen
arkkitehtuuriluomuksiin.
Kerrotaan, että sillan laskelmat menivät jossain
vaiheessa pieleen, ja se jäi liian lyhyeksi. Niinpä Winnipeg sai sen halvalla.
Nyt silta ulisee lämpöliikkuessaan kylmässä ilmastossa ja kaipaa menetettyä
tulevaisuuttaan lämpimässä maassa.
Kajasteen mukaan Maddinin ”aika käsittämätön elokuva”
tuntuu lempeästi käsittelevän ja parantavan jotain. Winnipegin särkyneen
sydämen rakennukset ”tuntevat samaa
hylätyksi tulemisen ja riittämättömyyden kipua kaupungin asukkaiden kanssa,
mikä tuntuu luovan tiettyä yhteishenkeä”.
Esseekokoelman nimi Rakenna,
kärsi ja unhoita konkretisoituu rakennushankkeissa, joiden tarkoituksena on
parsia kokoon repeileviä ihmissuhteita. Rakennusprojektin ajan tunnelma on
toiveikas, ruusuiseen tulevaisuuteen luottava. Unelman valmistuttua pariskunta
asuu siinä hetken, kunnes eroaa. Autio talo jää odottamaan Dingon nuoria rakastavaisia.
Rakennukset eivät pidättele unelmia sen enempää kuin
ihmisiäkään. Tämän sai katkerasti kokea monesti maailman parhaimmaksi
elokuvaksi valitun Citize Kanen
päähenkilö. Lopulta hän kuolee yksin megalomaaniseksi paisuneessa
Xanadu-kartanossaan.
Helmi Kajasteen kuvitusta teokseen.
Kokoaan suurempi pieni kirja sisältää alkusanojen,
epilogin ja lähdeviitteiden ohella vain kaksi lukua: Tuho ja Jälleenrakennus. Nämä
eivät ole toistensa vastakohtia, sillä jälleenrakennuskin kantaa sisällään
tuhoa. Se hävittää paikan historiaa ja sen myötä muistia.
Toisessa maailmansodassa maan tasalle pommitettu Dresden
nousi tulimeren tuhkasta kuin Feeniks-lintu. Kaupungin menneisyys katosi
jälleenrakentamisen myötä. Auschwitzin keskitysleirin parakit kaasukammioineen sen
sijaan seisovat hiljaa paikoillaan muistuttamassa käsittämättömästä
julmuudesta.
Alain
Resnais yrittää ymmärtää tapahtunutta vaikuttavassa dokumentissaan Yö ja usva: ”Musiikki ja hellä kertojanääni säestävät kameran pyyhiessä yli
rapistuvien rakennusten ja autioituneiden kenttien, etsien edelleen jotain
selitystä.”
Helmi Kajasteen kuvasi Meri Björn.
Tiettyjen paikkojen ja taideteosten lumovoima vangitsee
meidät taikapiiriinsä ja johdattaa näkyvän todellisuuden tuolle puolen. Kuten
Kajaste kirjassaan toteaa, ne rajaavat kokijan ympärille hetkeksi kodin,
mielentilan. Samalla ne avaavat todellisuudesta uusia tasoja, joiden jälkeen ympärilleen
katsoo uusin silmin.
Kajaste kertoo thaimaalaisen ohjaajan Apitchatpong Weerasethakulin elokuvien laajentaneen hänen havaintokykyään:
”Hän
näyttää todellisuudessa jonkin maagisen kerroksen, joka on silmien edessä,
mutta jota en yleensä havaitse. Luonto, menneisyys ja selittämätön
henkimaailma, jota yleensä välttelemme, ovat läsnä ja kiistämättömiä”.
Esikoiskirjailija on näitä elokuvia katsellessaan
hipaissut niitä ”ohuita paikkoja”, joita Joel
Haahtela kuvaa pienoisromaanissaan Adèlen
kysymys. Varhaiset kelttiläiset kristityt uskoivat, että maailmassa on
ohuita paikkoja, ”joissa kahden maailman
välinen raja häviää. Niissä paikoissa me voimme tuntea sen mikä on toisella
puolella, ainakin lyhyen katoavan hetken”.
Helmi Kajasteen pieni, elokuvien lumoa säteilevä helmi on
palkintonsa ansainnut. Se viitoittaa innostavan henkilökohtaisen polun ohuiden
paikkojen äärelle.
Helmi Kajaste: Rakasta, kärsi ja unhoita. Kosmos. 2020. 100 s.