Leena Krohn: Mitä en koskaan oppinut

Pohdintoja ajasta ja ajattomuudesta

Leena Krohn laajentaa jälleen lukijan tajuntaa uudella esseeteoksellaan Mitä en koskaan oppinut. Hän kartoittaa niin oman aikamme hullutuksia kuin todellisuuden ja tietoisuuden ikiaikaisia mysteereitä.

Leena Krohn tunnetaan syvällisenä ajattelijana ja näkijänä, jonka mietteistä syntyy merkityksillä ladattuja lauseita. Ne venyttävät mielikuvituksen rajoja ja johtavat ajattelua aina uusille urille. Kun saan käsiini hänen uuden kirjansa, on kuin joulupukki olisi käynyt ja tuonut toivotun paketin.

Jo teoksen Mitä en koskaan oppinut (Teos) käärepaperi herättää odotuksia. Kuvittaja Marjaana Virta taitaa kirjan kannen teon. Riuskoin vedoin hän on piirtänyt kanteen sanan Krohn. Muuta ei tarvita, sillä me vannoutuneet fanit tiedämme, mitä se merkitsee: pohdiskeluja kysymyksistä, joihin ei ole olemassa vastausta, kysymyksistä parhaita.

Kirjan ensimmäisessä luvussa ”Aika herätä” Krohn kiittää nuoruutensa neljää lausetta. Ne olivat hänelle tienristeyksiä, arvoituksia, jotka pakottivat hänet pysähtymään ja kysymään. Yhden lauseista kirjoitti Angelus Silesius runoelmaansa vuonna 1657 ”Et ole paikassa, vaan paikka sinussa”.

Mitä se merkitsee? Todellisuus on sisäisesti meissä. Se on omista kokemuksistamme ja pyyteistämme kyhätty, Krohn päättelee. Tiibetin buddhalaiset ovat samoilla linjoilla: Mieli on todellisuuden arkkitehti. Meille virtuaalimaailmoihin tottuneille todellisuus on ensimmäinen keinomaailma. Onko se vain unta, sisäisen maailmamme heijastumaa?

Silesiuksen säkeistö jatkuu: ”Heitä se pois, niin elät jo ikuisuudessa”. Krohnin mukaan ajatukseen kiteytyy hämmästyttävän varhain oivallettu suhteellisuusteorian ydin neliulotteisesta aika-avaruudesta. Näistä universumeista tinkimätön luonnonpuolustaja Krohn palaa maan pinnalle ja varoittaa: ”Kaiken mitä teemme paikalle, teemme itsellemme. Muutumme ympäristömme kaltaiseksi”.

Krohnin teksteissä syvälliset pohdinnat limittyvät luontevasti arkisiin tapahtumiin, muistoihin ja kokemuksiin. Kulkiessaan kotikaupunkinsa kaduilla sen, mitä hän näkee, lävistää ennen nähty: ”Kuvat kuultavat toistensa läpi ja tämä hetki on kadonneiden päivien kooste”.

Leena Krohn sai Finlandia-palkinnon
vuonna 1992. Kuva: Katri Lassila

Tietoisuus kuuluu todellisuuden ohessa Kronin laajan tuotannon kiehtoviin tutkimuskohteisiin. Nämä arvoitukselliset käsitteet ovat erottamattomia, sillä todellisuutta ei ole ilman tietoisuutta. 

Tieteellinen tieto on rajallista, eikä tietoisuudelle ole kyetty luomaan teoriaa. Se koostuu kokemuksista, muistoista, tunteista, merkityksistä ja arvoista. Kukaan ei osaa koodata niitä ja luoda näin algoritmia tekoälylle.

Krohn on skeptinen paitsi tekoälyn myös Internetin suhteen. Se ei ole lunastanut lupauksiaan sananvapaudesta ja demokratiasta vaan tuonut tullessaan kontrollia, propagandaa, aggressioita ja luonut samalla alustan monenlaiselle rikollisuudelle. Entä missä viipyy suuri interaktiivinen hypertekstiromaani?

Kännykkä on versonut kehomme elimelliseksi jatkeeksi, jota ilman identiteettimme on hukassa. ”Polvistumme, polvistumme, polvistumme puhelimen edessä, kirjoitti aikoinaan Olavi Paavolainen aavistamatta, miten rähmälleen ihminen voikaan lyyhistyä.”

Luvussa ”Sormi huulilla” Krohn sivaltaa uutta suvaitsemattomuutta, jonka ilmenemismuodot hämmentävät. Yksi niistä on kulttuurisen omimisen käsite, joka teatterin piirissä on saanut aikaan suorastaan järjenvastaisia tilanteita.

Näyttelijän ammattitaito esittää jotain, mitä hän ei ole, ei sekään enää riitä. Hänen on oltava sitä, mitä hän esittää. Ainakin, jos kyse on etnisyydestä, ihon väristä tai sukupuoli-identiteetistä. Krohnin ironia osuu naulan kantaan. Se naurattaa ja itkettää:

”Miten pitkälle näissä linjauksissa voidaan edetä? Eikö näyttelijä voi esittää pedofiiliä, jos hänellä ei ole taipumuksia? Ilokseni juutalainen nainen voi vielä näytellä Hitleriä eikä rooliin vaadita arjalaisuutta.”  Kirjailija viittaa Seela Sellan tähdittämään menestysnäytelmään ”Hitler ja Blondi”.

Uussuvaitsemattomuuden viitoittamalla tiellä häämöttää myös fiktion loppu, sillä kuten Krohn toteaa, hyvä kaunokirjallisuus samoin kuin pilakuvat edellyttävät epäsensitiivisyyttä. Kirjailijan harras (poliittisesti epäkorrekti) toive onkin, että kulttuurisen omimisen käsite haudattaisiin mitä pikimmin.

"Kaiken mitä  teemme paikalle, teemme itsellemme."
Kuva: Hannele Salminen

Vaikka Leena Krohn aikoinaan päätti, ettei koskaan kirjoita omasta elämästään, uudessa teoksessaan hän kääntää katseensa silti menneisyyteensä. Tuleva menestyskirjailija oli jo lapsena himolukija, jolle kaikki kelpasi: Aku Ankka, Albert Camus’n Rutto, Kotilieden pesuainemainokset, Spoon River -antologia…

Helvi Juvosen runot lohduttivat Leenaa varhaisnuoruuden synkeinä vuosina. Baudelairen Pahan kukat puolestaan puki nuoren tytön sisäisen vilun tunteen sanoiksi. Runotyttö itse kirjoitteli melankolisia värssyjä. Sanojen musiikki vaivutti Leenan ekstaasiin, jonka lumoa opettajan ääni vain häiritsi. Keskityin omiin ajatuksiini, sanojen jonoihin, jotka tungeksivat ja kompastelivat päässäni.

Koulu meni huonosti, kunnes lukiossa Krohnin tiedonhalu säpsähti hereille ja alkoi kasvaa. Tiedonjano ei edelleenkään näytä sammumisen merkkejä, päinvastoin. Kirjailijan laaja tietomäärä ja kirkkaat ajatukset solahtavat vaivattomasti mielikuvituksellisen fantasian kaapuun hänen monissa romaaneissaan. Edellisessä teoksessaan Kadotus hän taikoo kuolleet esineet henkiin pohtiessaan – jälleen kerran – todellisuuden luonnetta taiteiden yön tiimellyksessä.

Niinpä yllätyin, kun Krohn tunnustaa esseekokoelmassaan, ettei hänellä ole mielikuvitusta! Hän kertoo olevansa vain kirjuri, jonka sanat ja ajatukset nousevat tyhjentymättömästä yhteistiedon sammiosta. ”Silti kirjoittaessa tapahtuu jotain ihmeenomaista: entinen muuttuu uudeksi, vieras henkilökohtaiseksi, kulunut ja käytetty uniikiksi ja ainutkertaiseksi.”

Lukiessani Leena Krohnia minulle käy samoin. Hänen ansiostaan mieleni alitajuisista perukoista nousee ajatuksia ja tunteita, jotka tunnistan, mutta joiden olemassaolosta en aiemmin tiennyt mitään. Krohnille kieli onkin ”kolmas silmä”, jolla hän tekee maailman näkyväksi paitsi itselleen myös meille lukijoille.

Leena Krohn: Mitä en koskaan oppinut. Teos. 2021. 234 s.