Annamari Marttinen: Häiriömerkintä

Kahden asunnon kurimuksessa

Annamari Marttinen kuvaa piinallisen elävästi päähenkilönsä epätoivoa ja häpeää, kun kahden asunnon loukku napsahtaa kiinni. Ainoan pakotien Häiriömerkintä-romaanissa tarjoavat kohtalokkaat pikavipit.

On miltei mahdotonta kuvitella, miltä tuntuu, kun elämässä kaikki aiemmin itsestään selvä katoaa. Nyt sitä ei enää tarvitse kuvitella, sillä niin hyytävän konkreettisesti Annamari Marttinen tuo tilanteen ahdistavat tunnelmat lukijan iholle romaanissaan Häiriömerkintä (Tammi).

Ystäväni toimittaja Hilkka Kotkamaa vierailee jälleen www.kirjasta-kirjaan blogissani. Hän haastatteli kirjailijaa, jolla on aiheesta omakohtaista kokemusta.

– Kirjailija minussa kiinnostuu asioista, jotka ovat jollakin tapaa vaikeita, tabuja. Törmäsin velka-ahdinkoisten ihmisten tarinoihin nettiartikkeleissa sattumalta ja näin jonkin TV-haastattelun aiheesta, joka alkoi muhia päässäni.

– Sitten koin itse vuonna 2018 kahden asunnon loukkutilanteen, mikä sinetöi halun kirjoittaa siitä. Oman kokemukseni kautta sain syvyyttä aiheeseen. Kirja on kuitenkin täysin fiktiivinen.

Nelikymppinen Karoliina luottaa huoliteltuun kiinteistönvälittäjään, kun tämä lausuu vakuuttavasti kohtalokkaat sanat: sinun asuntosi menee kyllä kaupaksi, myyntiaika on korkeintaan kolme kuukautta.

Melkein saman tien Karoliina ostaa itselleen ja vuoroviikoin luonaan asuvalle teini-ikäiselle tyttärelleen uuden, isomman asunnon. Kahden asunnon loukku on viritetty. Sitä Karoliina ei aavista suunnitellessaan täyttä remppaa uuteen asuntoon. Lainaa on helppo saada, sillä onhan hänellä vakituinen työpaikka autoliikkeen sihteerinä.

Kuukaudet kuluvat, eikä entinen asunto tunnu kiinnostavan ostajia. Tieto ei kuitenkaan laimenna iloisten tupareiden tunnelmaa: ”Aivan uskomaton kämppä”.  Kun Karoliina irtisanotaan fuusion seurauksena pari kuukautta muuton jälkeen, pelko kouraisee syvältä.

”Pelko imeytyi tiiviinä vaippana ympärilleni samalla sekunnilla kun heräsin. Se oli kuin käärinliina joka oli kasteltu jäisessä vedessä ja joka kietoutui ympärilleni varpaista päälakeen.”

Annamari Marttinen kuvaa ihmisiä,
jotka joutuvat kohtaamaan suuria 
elämänmuutoksia.
Kuva: Jarno Saarimies

Marttinen valaisee tarkalla psykologisella silmällä Karoliinan epätoivoa ja ahdistusta. Hänen tunteidensa turbulenssia hämmentää kaiken lisäksi häpeä, sillä kasvot on säilytettävä hinnalla millä hyvänsä: ”Nauru kun naurulle ei ole syytä, ei edes hymylle, kun nauru nousee suojaamaan kasvoja, peittämään kauhun”.

Kirjailija paljastaa, ettei koskaan suunnittele romaanejaan etukäteen, eikä tiedä, mitä tarinassa seuraavaksi tapahtuu tai miten kirja päättyy.

– Kirjani syntyvät siinä hetkessä kun kirjoitan. Henkilöt alkavat viedä tarinaa, ja kirja kirjoittaa itse itseään. Tässä on kirjoittamiseni lumo. Ensimmäinen versio oli rakenteeltaan valmis ilman tarvetta muuttaa isoja linjoja. Koko prosessi vei noin vuoden.

Marttinen loihtii elävällä kielellään kohtauksia, joita katselen sieluni silmin kuin elokuvaa. Kun kiinteistönvälittäjä ilmoittaa lähtevänsä lomalle Thaimaahan, Karoliinan valtaa pakokauhu.

”Halusin takertua Jyrki Jämseniin, puristaa hänen siistien suorien housujensa lahkeet tiukasti nyrkkeihini ja jäädä niihin roikkumaan, hilautua lattiaa pitkin hänen perässään.”

Karoliinalla ei ole ketään todella läheistä ihmistä, joka voisi auttaa, eikä turvaverkkoa, johon pudota. Niinpä hän lahkeiden sijaan takertuu kohtalokkaaseen oljenkorteen: pikavippiin. Sen ottaminen on tehty helpoksi: valitse vain sliderilla sinulle sopiva lainasumma ja maksa takaisin, kun sinulle sopii. Näytöllä vilistävät nollat ovat kuin rauhoittavia tabletteja, jotka tukehduttavat Karoliinan ahdistusta.

Marttisen mielestä pikavippifirmojen toimintaa pitäisi suitsia lainsäädännöllä tiukemmin:

– Korot voivat olla käsittämättömiä. Juuri ne ajavat velka-ahdinkoiset ihmiset entistä syvempään ahdinkoon. Velallinen yrittää lyhentää lainaa, joka itse asiassa ei juuri lyhene korkojen takia.

Ikkuna. Kuva: Hannele Salminen

Maksuhäiriömerkinnän uhka ajaa Katariinan epätoivoisiin kuvitelmiin: ryhtyisinkö huoraksi vai tappaisinko itseni, minullahan on vakuutus? Omien hautajaisten suunnittelu helpottaa oloa hetkeksi ja vie ajatukset pois nykyhetkestä.

Velkojat hyökkäävät Karoliinan yksinäiseen kuplaan monelta suunnalta. ”Läppäri oli kuin pommi, kaikki se mikä minua vaani koko ajan, oli sen sisuksissa.” Lipaston laatikosta pursuavat avaamattomat karhukirjeet tuntuvat kivittävän hänet elävältä.

Häiriömerkinnän tarina riipaisee, sillä se koskee niin monia, joilla on sama tilanne päällä. Marttinen sukeltaa Karoliinan riipaisevaan kohtaloon niin eläytyen, että hetken uskon sen olevan totta.

– Kun kirjoitan, en säästele itseäni, vaan tyylini on kuvata kaikkea säälimättä, mahdollisimman tarkasti ja kaunistelematta. En tiedä, mistä taito kuvata tällä tavalla tulee, mutta siksi varmaan olen kirjailija, Marttinen pohtii.

Vihdoin Katariinalle alkaa tipahdella pieniä toivon murusia, ja hänen synkällä taivaanrannallaan kajastelee heikkoa valoa. Hän oivaltaa, ettemme ole yksin. On kohdattava tosiasiat ja pyydettävä apua. Häpeän aika on ohi.

Annamari Marttinen: Häiriömerkintä. Tammi. 2021. 325 s.