Matkalla kuvasta kuvaan
Jari Järvelän romaanissa Klik kameran etsin tarkentuu 1900-luvun
Euroopan historiallisiin hetkiin. Mutta nappasiko kuvat Henri Cartier-Bresson,
Robert Capa vai Iris Rukka?
Jari Järvelän skaala on laaja. Hänen edellinen, Finlandia-palkintoehdokkaana ollut romaaninsa Kosken kahta puolta oli vaikuttava romaani nuoren pojan näkökulmasta sisällissodan muistoihin. Sitä edeltävä romaani, hyytävä dekkari Seken tulee viimeiseksi vei koukuttavaan pudotuspeliin Korsikan karuille rinteille.
Klik on jälleen uusi aluevaltaus. Romaani tarkastelee vaihtoehtoista historiaa: miten meille kaikille tutut ikoniset valokuvat olisivat voineet syntyä.
Samalla Klik tekee kunniaa niille muutamille naispuolisille valokuvaajille,
jotka onnistuivat murtautumaan maineeseen – jotkut tosin vasta kuolemansa
jälkeen – miehisen kaanonin rinnalle.
Romaanin minäkertojaa ja päähenkilöä Iristä ei ole koolla
pilattu: 128 senttiä pidemmäksi hän ei veny. Mutta sitä suurempi roihu hänen sisälleen
syttyy, kun itse Signe Brander
vihkii hänet valokuvauksen saloihin tullessaan tilaustyönä kuvaamaan tuolloin
kymmenvuotiaan Iriksen kotikartanoa.
Brander vie Iriksen sisälle taikalaatikkoon, maakellariin,
jonka oveen hän on porannut pienen reiän. Sen kautta maisema heijastuu nurin
niskoin takaseinälle levitettyyn huopaan. Camera Obscura, reikä ja viltti
kulkevat pitkään Iriksen ainoina työvälineinä.
Perhe karkottaa Iriksen vuosikausiksi "taikavuorelle",
Himmelblauhun, keskieurooppalaiseen parantolaan. Kitukasvuinen Iris ei näet ole
hyvää mainosta suvun menestyvälle terveysjuomabisnekselle. Iris joutuu monesti
vielä elämänsä varrella huomaamaan, että perhe on pahin.
 |
| Jari Järvelä on kiertänyt kuuluisien ku- vien tapahtumapaikoilla ja tutkinut niiden taustoja. Kuva: Markko Taina |
Valitettavasti hänen matkaseuraansa tuppaavat myös
”ratkaisevan hetken” kuvaaja Henri
Cartier-Bresson ja sotavalokuvaaja Robert
Capa. Vuorollaan he varastavat Iriksen kuvia ja julkaisevat niitä omissa
nimissään lehdissä.
Cartier-Bresson ei ainoastaan varasta Iriksen kuvia vaan
myös hänen katseensa. ”Henri kulkee
kymmenisen metriä perässäni kamera alituisesti valmiina. Minun on mahdotonta
karistaa hänet kannoltani, vaikka yhä useammin haluaisin kulkea yksin.”
Järvelä on tehnyt tarkkaa taustatyötä, joten fiktion
faktat ovat kohdallaan. Kyllä sekalaisella matkaseurueella on välillä hauskaakin . Ei ole mahdotonta, että Magnum Photos sai alkunsa marnelaisella
mutapellolla, kun sinne päätynyt kuvauspoppoo avaa pistimellä räjähdyksessä ainoana
ehjäksi jääneen magnumkokoisen samppanjapullon.
Kuvauskeikat vievät Iriksen kumppaneineen Espanjan
sisällissodan verisille tantereille. ”Jaoimme
sokaisevan auringon ja terävät varjot ja halkeilevan ihon. Rullat postitettiin
Ranskaan kehitettäviksi.” Kun kuvat myöhemmin päätyvät lehtiin, niiden kuvaaja on aina Robert Capa.
Iris tietää paremmin, miten maailman kuuluisin
sotavalokuva syntyi ja tuntee siitä syyllisyyttä: ”Minä otin kuvan Federicosta, joka sai luodin päähänsä juostessaan
pyynnöstäni heinikkoista rinnettä alas”. Nykyään tutkijat uskovat, että
Robert Capan kuva on lavastettu https://yle.fi/uutiset/3-5854437.
Kun Jari Järvelän kyytiin lähtee, tietää, että reunoista on pideltävä kiinni, sillä vauhtia ja vaarallisia tilanteita riittää. Hänellä on taito luoda kohtaukset niin aidoiksi, että lukija eläytyy niihin täysillä ja katselee ohivilahtavia tapahtumia kuin parastakin elokuvaa.
Normandian maihinnousun alku oli täysi kaaos. Tuhansia
sotilaita kaatui ensimmäisessä aallossa Omaha Beachille. He, jotka selvisivät,
tekivät kuten Iris. ”He makaavat
vesirajassa sieraimet vedenpinnan yläpuolella ja teeskentelevät kuollutta,
antavat veden keinuttaa heitä ja muiden tallata päälleen. Se on ainoa keino
pysyä hengissä.”
Robert Capan ottamissa kuvissa (niitä on vain yksitoista)
ei näy taisteluja, sillä hän saapui paikalle vasta, kun ne olivat jo ohi. Selitys,
että loput kuvat tuhoutuivat kuivauskaapissa, ei voi pitää paikkaansa. Kuten
tarkkanäköinen todenpuhuja Järvelä toteaa, hyvin on selitys tähän saakka yleisöön
uponnut.
Iriksen vuosikymmenten mittaiselle taipaleelle mahtuu
myös seesteisempiä kuvaussessioita. Yksi herkullisimmista on John Hustonin ohjaama Sopeutumattomien filmaus Nevadan
autiomaassa. Se jäi sekä Marilyn Monroen
että Clark Cablen viimeiseksi
elokuvaksi. Järvelä on kuvitellut ”lastentarhansa” toilailut Renossa traagisen
elävästi.
Miehistä ei ollut Irikselle kunnon kollegoiksi – muusta
puhumattakaan. Mutta sielunsisaren hän löytää vielä loppusuoralla New Yorkista.
Kuvatessaan metropolin vilinää, liikennettä, ihmisiä ja heijastuksia, hän
kohtaa pitkään, leveälieriseen hattuun pukeutuneen naisen, jolla riippuu kaulassaan
Rolleiflex.
 |
| Vivian Maier ja Rolleiflex |
Paljastuu, että nainen on lastenhoitaja, valokuvaaja Vivian Maier. ” – Otan yhden rullan päivässä, Vivian sanoo. – Kaksitoista kuvaa. En enempää, en vähempää. Ne ovat päiväkirjojani. Ne ovat minä.”
Maier nousi kuuluisuuteen vasta kuolemansa jälkeen, kun
hänen 150 000 kuvan arkistonsa löydettiin. Varaston vuokrat olivat jääneet
maksamatta. Suomen valokuvataiteen museossa oli viime vuonna hänen
menestyksekäs näyttelynsä. Se saa jatkoa Valokuvataiteen museo K1:ssä avautuvassa
näyttelyssä.
1900-luvun naisvalokuvaajien (kyllä, ”nais-”, sillä
tuolloin sukupuolella oli väliä) kohtalo ei ollut häävi. Nykyään esimerkiksi
Signe Branderin nimeen ja kuviin törmää lähes viikottain. Hänen kohtalonaan
oli kuitenkin kuolla nälkään Nikkilän mielisairaalassa, jonne hänet oli evakuoitu
Kivelän sairaalasta Helsingin pommituksilta turvaan.
Olisiko hänet joidenkin muiden mukana siirretty parempiin
oloihin takaisin Helsinkiin jo vuoden 1942 alkupuolella, jos hänen etunimensä
olisi ollut vaikkapa Sigfried? Näitä vaihtoehtoisia todellisuuksia on kiehtovaa
pohtia Jari Järvelän Klikin
innoittamana.
Jari
Järvelä: Klik. Tammi. 2020. 235 s.
Vivian Maier 15.2.-18.4.2021 Valokuvataiteen museo K1, Kämp Galleria, Mikonkatu1, Hki