Jos me olisimme osanneet puhua
Äidin
mielenterveysongelmien synkistämän lapsuuden varjot ulottuvat pitkälle
päähenkilön aikuisuuteen Helmi Kekkosen eläytyen kirjoittamassa romaanissa Tämän naisen elämä.
”Äiti on kuollut ja minä mietin kulmakarvoja ja tissejä.” Näin tunnustaa 15-vuotias Helena, jottei ajattelisi äitiään tämän hautajaisissa. Häneen liittyvät muistot ovat liian kipeitä, ja syyllisyys painaa. Vain poikaystävänsä Johanneksen seurassa Helena pystyy unohtamaan suljetut ovet, hiljaisuuden, laahaavat askeleet.
Isä on läheinen, mutta neuvoton, ”kun puhumme, puhumme vain jotta puhuisimme jostain muusta, täytämme
tilan ympärillämme, meissä kumisevan hiljaisuuden, kuin odottaisimme jotain”.
Helmi
Kekkosen kaunis kieli romaanissa Tämän naisen
elämä (Siltala) soljuu vähäeleisyydestään ja ilmavuudestaan huolimatta painostavana,
merkityksillä ladattuna. Se käärii lukijankin hämärään, ahdistavaan vaippaan.
Äidin kuolema on suistanut Helenan ja isän elämän
raiteiltaan, sammuttanut jopa Helenan rakkauden Johannekseen. Hän ei kykene antamaan
itselleen anteeksi, sillä itsehän olemme itsemme pahimpia syyllistäjiä. Helenan
suru tulee aaltoina, jokainen menetyksen kokenut tietää sen.
Helena keskeyttää terapian, sillä hän ei tunne pystyvänsä
uppoamaan tuskallisiin muistoihinsa. Hän haluaa vain päästää irti, mutta
juuttuu yhä tiukemmin menneisyyteen. Helena muistaa ajatelleensa ”miten paljon helpompaa kaikki olisi ilman
äitiä” ja tiuskaisseensa tuskastuneena sairaalassa äidin itsemurhayrityksen
jälkeen: ”Minä en halua olla täällä. Minä
inhoan tätä. Minä inhoan sinua”.
Takaumat lapsuuteen, muistot ja nykyhetki vuorottelevat,
luovat rikasta kudelmaa ja taustoittavat Helenan sinnittelyä. Päällisin puolin hänen
elämässään kaikki näyttää olevan kunnossa, opiskelut sujuvat jotenkuten, mutta
Helena tuntee olevansa yksin, irrallaan kaikesta ja kaikista.Helmi Kekkosen Vieraat nousi Runneberg-
ehdokkaaksi. Kuva: Pihla Viitala
Kunnes Helena tapaa juhlissa taideopiskelija Lilin ja
heittäytyy toiseen äärilaitaan, symbioosiin tämän kanssa. Hän tunnustaa, ettei
kyse ole rakkaudesta, mutta hänessä lepattaa: ”ensimmäistä kertaa elämässäni minä laukean toisen ihmisen kanssa”.
Suhde kypsyy ystävyydeksi, tärkeäksi ihmissuhteeksi. Yhden
asian Helena on päättänyt: ei enää huonoa seksiä, jotta välttyisi olemasta
yksin. Hiljakseen alkanut ystävyys Eeroon roihahtaa rakkaudeksi, Helenan
perustaksi ja turvaksi. Tämäkään ei silti helpota joka hetki läsnä olevaa,
painostavaa äidin muistoa.
Isä näkee Helenan masennuksen ja oivaltaa, että
puhumattomuus äidin tilanteesta kostautui: ”Jos
me olisimme osanneet käsitellä asioita enemmän, puhua sinun kanssasi, toistemme
kanssa, varsinkin silloin kun Mirja vielä…”
Kekkonen tulkitsee minäkertojan mielenmaisemaa aidosti, ymmärtäen.
Helenan päässä risteilee ajatuksia, joista ei synny sanoja, jotka purkautuisivat
ulos ja helpottaisivat oloa. Helenan masennus ajaa kohti toisenlaista,
väistämätöntä purkausta.Milla Toivasen öljymaalaus Musta sydän.
Jopa Eeron yritykset auttaa ja lohduttaa raivostuttavat
Helenaa. ”Eeron ilme on välillä niin
alentuva, haluaisin lyödä sitä naamaan, rikkoa jotain, huutaa että haista jo
vittu kaikkien kysymystesi kanssa.”
Viimein lähes kolmekymmentä vuotta sitten keskeytynyt
terapia alkaa uudestaan. On viimein tullut aika puhua. Terapeutin viisaat sanat
avaavat Helenan mielen solmuja ja tuovat valoa sen synkkyyteen. ”Me emme voi muuttaa sitä mitä tapahtui,
mutta voimme vaikuttaa siihen miten sinä siihen suhtaudut.”
On mielenkiintoista verrata Helenan tarinaa toiseen
naiseksi kasvamisen kertomukseen Anni
Ihlbergin Ilonpilaajaan.
Siinä, missä Helena käpertyy sisäänpäin, ilonpilaaja purkaa pettymyksensä
toisten niskaan.
Tätä on kirjallisuuden rikkaus: se avaa väyliä ymmärtää
monimuotoista maailmaa, elämää ja olemisen tapoja. Samalla se lohduttaa: et ole
yksin ongelmiesi ja vaikeiden muistojesi kanssa. Me muutkin olemme samaa
kokeneet ja selvinneet.
Helmi
Kekkonen: Tämän naisen elämä. Siltala,
2021. 211 s.
Milla
Toivasen näyttely Galleria Livessä 26.11. saakka.