Annie Ernaux: Vuodet

Kollektiivisen tietoisuuden hieno manifesti

Annie Ernaux’n Vuodet limittää omaperäisesti naisen kasvutarinan sodanjälkeisen Euroopan ajankuviin. Muistelmaklassikossa arjesta, populaarikulttuurista ja maailmanpolitiikasta syntyy kiehtova kokonaisuus.

Hän haluaisi pelastaa jotakin ajasta, jonne me emme enää koskaan pääse.

Ranskan eturivin kirjailijan Annie Ernaux’n (s. 1940) Vuodet (Gummerus) nousi heti ilmestyttyään Ranskassa vuonna 2008 arvostelu- ja myyntimenestykseksi. Se sai muun muassa MargueriteDuras -palkinnon. 

Englanninkielinen painos kymmenen vuotta myöhemmin nousi Booker-ehdokkaaksi. Nyt kirja on viimein saatu suomeksi Lotta Toivasen oivallisesti suomentamana.

Helsingin Sanomien haastattelussa Ernaux kertoo asettavansa teoksessaan taustan, sen mikä henkilöä ympäröi, etualalle: ”Ajattelen, että synnymme maailmaan ja kollektiiviseen tietoisuuteen, joka vaikuttaa meihin. Halusin kirjoittaa yhteiskunnasta, joka muuttui vuosien varrella, ja minä siinä mukana”.

Vuodet alkaa lyhyillä välähdyksillä elämästä, kirjallisuudesta ja elokuvista.

Simone Signoret’n kasvot elokuvan Therese Raquin mainosjulisteessa

huussi joen yllä talon takapihalla Lillebonnessa, soliseva vesi kuljettaa ulosteita ja vessapapereita hiljalleen pois

varhaisten vuosien hämärät kuvat, joissa näkyy kesäsunnuntain valoläikkiä, unikuvat, joissa suvun vainajat heräävät henkiin ja kuljemme outoja polkuja

Teos jatkuu pidemmillä muistikuvilla, jotka pyydystävät katoavan ajan virrasta tapahtumia ja tilanteita, joita lukija tunnistaa. Minunkin mieleni syövereistä nousi Ernaux’n herättämänä muistoja, jotka olivat jo painuneet unohduksiin.

Suvun sunnuntai- ja juhlapäivälliset sekä vanhat, kellastuneet valokuvat vilahtelevat virstanpylväinä, kun ajan hammas raksuttaa eteenpäin. Ernaux syntyi Normandian takapajuisessa pikkukaupungissa köyhään perheeseen. Kaikkea oli niukasti, tavaroita, kuvia, huvituksia, selityksiä maailmasta ja ihmisenä olosta.

Nuori kirjailija Éduard Louis, jonka ensimmäinen teos Ei enää Eddy järkytti ja puhutti Ranskassa ja herätti maailmalla huomiota, on kertonut Ernaux’n inspiroineen häntä. Louis tulee samanlaisesta taustasta kuin Ernaux ja hänenkin romaaninsa ottavat poliittisesti kantaa heikompiosaisten puolesta.

Nurkkakuntaisilla, sisäänpäin käpertyneillä pikkupaikkakunnilla luokkarajoja ei noin vain ylitetty. Rikkaat sanoivat liian korea-asuisista myyjättäristä ja konekirjoittajista ”Tuo kantaa koko omaisuutta yllään”.

Ernaux tiivistää niin aineellisesti kuin henkisesti köyhät teinivuotensa toteamalla kuivasti: (Käydä kaupungilla, uneksia, tyydyttää itsensä ja odottaa, siinä nuoren maalaistytön elämä pähkinänkuoressa.)

Opiskelut avasivat Ernaux’lle tien maailmaan: kirjallisuuteen, filosofiaan, politiikkaan. Sunnuntailounaista (pyykinpesureissuista) vanhempien luokse tuli monituntinen uhraus, jonka aikana olisimme voineet lukea Virginia Woolfin Aallot. Ernaux ja kumppanit oivalsivat, ettei tuolla maailmalla ollut heille enää mitään annettavaa.

Annie Ernaux on palkittu elämäntyöstään.
Kuva: Catherine HeliecGallimard

Ernaux on etäännyttänyt itsensä, kuten hän kirjoittaa, ”persoonattomasta elämäkerrastaan” käyttämällä hän ja me muotoa sekä passiivia minän sijasta. Näin hän sulauttaa erityisen elämänsä oman sukupolvensa kokemuksiin ja liikehdintään.

Turmelus nuorison keskuudessa levisi kielloista ja valvonnasta huolimatta. Brigitte Bardot lumosi elokuvassa Ja Jumala loi naisen, James Deanin nimikirjaimet kaiverrettiin pulpettiin. Francois Saganin Tervetuloa ikävä, Freudin Seksuaaliteoria ja Kinseyn raportti luettiin salassa.

Tavaratulva ja kuluttamisen vimma työnsivät vähitellen menneisyyden yhä kauemmas mielen perukoille. Ernaux’n mukaan samalla ajattelu köyhtyi, ja usko mahdollisuuteen parantaa maailmaa hiipui. Työn ja perhe-elämän uuvuttamat eivät enää jaksaneet huolestua yhteiskunnan tilasta.

Avioero tarjosi heille mahdollisuuden palata hetkeksi takaisin nuoruuteen, viettelysten markkinoille John Cassavetesin ja Michelangelo Antonionin elokuvien johdattamina. Ajan pyörä kierähti hetkeksi taaksepäin. Pieni rako ehkäisypillerin ja AIDsin välillä salli naisillekin lyhytaikaisen seksuaalisen vapauden vailla pelkoa ei-toivotusta raskaudesta.

Oli koittanut nautinnon aika, jolloin kaikkea, mikä ennen oli ollut kiellettyä, kehotettiin nyt tekemään. Elokuvissa pyöri Viimeinen tango Pariisissa. Ernaux katselee maailmanmenoa paitsi tarkasti myös pilke silmäkulmassa. Ilmassa väreili halu luoda ja toteuttaa itseään. Mutta jos ei osannut maalata tai soittaa poikkihuilua, saattoi aina luoda itsensä uudelleen menemällä psykoanalyysiin.

Kuva: Hannele Salminen

Vuodet-teosta lukiessa tuntuu kuin Ernaux’n muistot olisivat soljuneet vaivatta paperille. Näin ei kuitenkaan ole. Hän on kertonut, että kirjan teko oli vaivalloista ja kesti peräti kymmenisen vuotta. Muistikuviensa lomassa hän pohtii kirjoittamistaan:

Miten hän voisi järjestää muistinsa, joka on täynnä tapahtumia, pieniä sattumuksia, niitä lukemattomia päiviä jotka johdattivat hänet tähän päivään?

Samaa ovat pohtineet monet kirjailijat ja taiteilijat. Juha-Pekka Inkisen mainiossa teoksessa Pysäkkiaikakirjat ajankuvan dokumentteina komeilevat bussipysäkkien mainosjulisteet.

Leena Krohnin esseeteoksessa Mitä en koskaanoppinut hänen filosofiset pohdintansa limittyvät luontevasti arkisiin tapahtumiin, muistoihin ja kokemuksiin. Kulkiessaan kotikaupunkinsa kaduilla sen, mitä hän näkee, lävistää ennen nähty: ”Kuvat kuultavat toistensa läpi ja tämä hetki on kadonneiden päivien kooste”.

Annie Ernaux’n ajatus kulkee samoja polkuja, kun hän toisinaan kokee olevansa useammassa päällekkäin väreilevässä elämänsä hetkessä: siinä ajassa nykyhetki ja menneisyys asettuvat päällekkäin, sekoittumatta, siinä ajassa hänessä ovat hetken aikaa olemassa kaikki hänessä joskus olleet olomuodot.

Vaikka aika raksuttaa sekunti kerrallaan tasaisesti eteenpäin, silti tuntuu kuin sen meno nykyisenä digiaikana vain kiihtyisi klikkailujen siivittämänä. Ammennammeko me todellisuuden tyhjiin, elämämmekö loputonta nykyaikaa? Ernaux pohtii, päättää aloittaa tämän kirjan, sillä hän haluaisi pelastaa jotakin ajasta, jonne me emme enää koskaan pääse

kylätanssit ja tivolin törmäilyautot Bazoches-sur-Hoënessa

Hocine Zaourarin valokuvan naisesta Algerian verilöylyssä, se on kuin Pietà-kuva

San Michelen kirkon seinällä hehkuvan auringonvalon Fondamenta Nuoven rantakadun varjoista käsin nähtynä

Annie Ernaux: Vuodet

(Les Années). Ranskasta suomentanut Lotta Toivanen. Gummerus. 215 s.