Digitaaliaddiktin kauhuskenaario
Don DeLillon mestarillinen, mustalla
huumorilla silattu dystopia Hiljaisuus
ennustaa, mitä kohti olemme väistämättä ajautumassa, jollemme hidasta vauhtia
ja muuta kurssia.
Mitä tapahtuu niille, jotka elävät puhelimessaan?
Mies ja nainen, Jim ja runoilija Tessa, ovat palaamassa lomamatkalta Pariisista. Jim kallistaa istuintaan ja alkaa toistaa matkatavaralokeroiden alapuolelle kiinnitetyn pienen ruudun suoltamia lennon koordinaatteja:
matkaa jäljellä tuhatkuusisataayksi mailia, température extérieure
miinus viisikymmentäseitsemän F… Näin alkaa Don DeLillon pienoisromaani Hiljaisuus
(Tammi).
Tessa uppoaa yhteen lukuisista muistikirjoistaan, joihin
hän on vuosien varrella tallentanut ideoita, muistoja, sanoja. Hän haluaa nähdä
ne omalla käsialallaan kirjoitettuna parinkymmenen vuoden kuluttua (jos olemme
vielä elossa silloin) löytääkseni jonkin
puuttuvan elementin, sen mitä en näe nyt…
Pariskuntaa odotellaan superscreenin äärellä
Yhdysvaltojen Newarkissa. Max, Diana ja hänen entinen oppilaansa, lukion
fysiikan opettaja Martin valmistautuvat seuraamaan miljoonien muiden tavoin
vuoden suurtapahtumaa Super Bowl LVI:tä vuonna 2022.
Kaikki on niin kuin olla pitää, kunnes superscreenin kuva
alkaa väristä. Se ei ollut tavallinen
visuaalinen häiriö, siinä oli syvyyttä, se muodosti abstrakteja kuvioita jotka
liukenivat rytmiseksi sykkeeksi, joukoksi perusmuotoja jotka näyttivät
työntyvän eteenpäin ja vetäytyvän.
Sitten ruutu pimenee. Kännykät eivät toimi, liikenne pysähtyy.
Infrastruktuuri on sortunut ja teknologiset yhteydet katkenneet. Tekniikan
hylkäämät ihmiset reagoivat kukin omalla tavallaan. Martin epäilee kiinalaisten
dominanssia, algoritmista apokalypsiä. Diana pelkää sivistyneen maailman
tulleen tiensä päähän. Jonkun mielestä kyse on vain häiriöstä voimalaitoksessa.
Suuria urheiluvetoja harrastava Max siemailee viskiään ja
manailee eetteriin kadonneita rahojaan. Hän tuijottaa pimeää ruutua, selostaa
ottelua, jota ei näe, ja höystää esitystään ulkoa oppimillaan mainoksilla.
Diana vilkaisee ruutua kuin varmistaakseen, että se on pimeänä, sillä hän kokee
asiantilan rauhoittavan itseään oudolla tavalla.Alvar Gullichsenin akryylimaalaus
Wormhole 2.
Mitä pitemmälle tekniikka kehittyy, sitä haavoittuvampaa
se on. Olemmeko me koe, joka karkasi käsistä, jäljelle jääneitä sivilisaation
inhimillisiä sirusia? Minäkin osallistun spekulaatioihin: Onko aika-avaruus
vääristynyt pahan kerran, ja madonreikä imaissut meidät mustaan aukkoon?
Joskus 99 harvaan ladottua sivua riittävät
klassikkoromaanin syntyyn. Tuntuu kuin olisin lukenut paksun teoksen, sillä
niin paljon ajatuksia ja pohdittavaa DeLillo on Hiljaisuuteen ladannut. Samalla hänen terävä katseensa paljastaa
meidät ja piintyneet tapamme kaikessa koruttomuudessa. Uhkaavasta katastrofista
ja arjen banaliteeteista syntyy surullisen tunnistettava kuva.
Seurueen keskustelu lainehtii päämäärättömästi Einsteinista Jeesus Nasaretilaiseen ja itse kunkin käyttämään lääkitykseen.
Dianan ja Martinin vuoropuhelua sävyttää häivähdys eroottista latausta. Maxin
sanoin: meillä ei ole muuta sanottavaa kuin se, mitä mieleen juolahtaa, eikä se
jää kenenkään mieleen.Don DeLillo on voitanut lukuisia
arvostettuja kIrjallisuuspalkintoja.
Kuva: Jurgen Frank
Jim ja Tessa ovat myöhässä, mutta heillä on siihen pätevä
syy. Kun he kävelevät ystäviensä luo pimenneillä kaduilla ohikulkijat, joilta
on riistetty mahdollisuus tuijottaa puhelimiaan, säntäilevät päämäärättömästi,
kiroilevat ja nujakoivat.
Tessa toteaa sen, mistä olemme olleet alitajuisesti tietoisia
jo pitkään. Meitä on varoitettu, olemme nähneet enteitä tulevasta dystopiasta:
mutavyöryjen luhistamia taloja, tsunameja, saasteiden peittämiä taivaita, biologisia
aseita, kyberhyökkäyksiä, pernaruton, nälänhätiä, pandemian ja Putinin.
Tyhjän katseensa syvyyteen uponnut, Einsteinia pakonomaisesti
siteeraava Martin muistuttaa tämän ennusteesta:
En
tiedä, millä aseilla
kolmas
maailmansota käydään,
mutta
neljännessä maailmansodassa
taistellaan
kepeillä ja kivillä.
Hiljaisuus ilmestyi
Yhdysvalloissa vuonna 2020, mutta tällä hetkellä se on entistä ajankohtaisempi.
Vaikuttavan teoksen luettuani hiljennyn ja kuvittelen, että kaikki ruudut ovat
pimentyneet, kaikki härpäkkeet ja liikenteen melu vaimenneet. Mitä
kuunneltavaa, nähtävää ja tunnettavaa meille jää?
Alan vähitellen erottaa tuulen havinaa puiden lehdissä,
lintujen viserrystä, laineiden liplatusta, kuiskauksia, hiljaista puhetta.
Kenties juuri sellaista hiljaisuutta, jota meidän pitäisi tarkemmin kuunnella,
jotta pelastuisimme.
Don
DeLillo: Hiljaisuus (The Silence). Suom. Helene Bützow. Tammi. 2022. 99 s.
Alvar Gullichsen: Wormholes & Dissolving Patterns Galleria Heinolla 10.4. saakka.
Tämäpä vaikuttaa valtavan hyvältä! Haluan ehdottomasti lukea.
VastaaPoista