Vivian Gornick: Erikoisen naisen kaupunki

Ystävyydestä, identiteetistä ja katujen lumosta

 Vivian Gornick tunnustaa muistelmateoksessaan Erikoisen naisen kaupunki tarvitsevansa New Yorkin katujen lepattavaa kiihkeyttä tunteakseen olevansa elossa. Kadut tarjoavat hänelle myös loputtomasti aineistoa tutkia inhimillisen kanssakäymisen monenlaisia variaatioita matkalla kohti tietoista olemista.

Meitä kiehtoi eleiden ja ilmaisujen arkailemattomuus: tyylikäs flirttailu, sanavalmiit keskustelut, se että ihmiset innoittivat toinen toisensa ja itsensä henkeviin, säkenöiviin vastauksiin.

Näin amerikkalainen kirjailija ja kriitikko Vivian Gornick kuvaa elämänmenoa rakastamansa New Yorkin kaduilla muistelmateoksessaan Erikoisen naisen kaupunki (Gummerus). Nämä tunteet jakaa hänen kanssaan ystävä, henkevä ja älykäs homomies Leonard heidän pitkillä kävelyretkillään.

Vaikka nämä kaksi ovat olleet läheisiä ystäviä jo vuosikymmeniä, heidänkin kanssakäymisessään Gornick tunnistaa aika ajoin hienosyisiä varjoisia vivahteita. Kumppanukset tapaavat korkeintaan kerran viikossa, sillä useammassa kerrassa olisi liikaa kestettävää.

Leonard tunnustaa, että hänet pitää hengissä ironia, jolla hän estoitta suomii myös Viviania. Ystävysten ajatukset kulkevat kuitenkin samalla aaltopituudella, ja he saavat toisiltaan sitä, mitä ilman eivät tule toimeen: rehellistä ja inspiroivaa keskustelua ja mielipiteiden vaihtoa. Näin he projisoivat samalla omakuvaansa toiselle lausuessaan ajatuksensa ääneen.

Kun heidän yhteinen ystävänsä Lorenzo on taas ratkennut ryyppäämään ja puolustelee itseään: en tiedä miksi teen kaiken päin helvettiä, Vivian ihmettelee: No miksi hän sitten tekee kaiken päin helvettiä?  Leonardin vastaus osuu ytimeen: ”Miksi? Koska jos hän ei tee kaikkea päin helvettiä, hän ei tiedä kuka hän on”.

Gornick syntyi Bronxissa, joka tuntui hänestä pikkukylältä verrattuna vain metromatkan päässä olevaan Manhattaniin. Kaupunginosa muodosti hänelle maailman keskipisteen, jossa elämä vihdoin alkaisi, kunhan hän ensin pääsisi muuttamaan sinne. Siihen saakka hän mittaili unelmiensa katuja: Broadwaytä etelään, Lexingtonia pohjoiseen, 57. kadun yli, joelta joelle…

Leonard sen sijaan on pysytellyt kotikulmillaan Bronxissa. Hänelle lähiseudun kadut eivät kuitenkaan riittäneet. Hän oli laajentanut reviiriään ja tunsi East Riverin jalankulkusillat; lautat, tunnelit, kehätiet. Hän tiesi Snug Harborin ja City Islandin ja Jamaica Bayn.

Kari Hakli: April in New York, 1983

Suomentaja Arto Schroderus pysyy mainiosti Gornickin kannoilla ja vaihtaa kielirekisteriä aina tarpeen tullen, jotta teksti lepattelee yhtä elävästi kuin kirjailijan mielikuvat, muistot ja mielikuvitus.

New Yorkista ja sen monenkirjavista asukkaista syntyy eloisa tausta Gornickin muistoille. Niitä lukiessa tuntuu kuin uppoaisin itsekin suurkaupungin syövereihin, sillä niin elävästi Gornick kuvaa satunnaisia – triviaalejakin – kohtaamisia ja kuulemiaan keskustelunpätkiä. 

Kirjan kiinnostavinta antia ovat kuitenkin Gornickin pohdiskelut ihmissuhteista, rakkaudesta, yksinäisyydestä ja minuuden rakentumisesta.

Gornick lainaa ajattelijoita ja kirjailijoita antiikin ajoista lähtien ja jatkaa heidän ajatuskulkujaan pohtiessaan ihmisenä olemisen ikuisia kysymyksiä. Vuosisatojen ajan pidettiin esimerkiksi itsestään selvänä, että ystävät pyrkivät vahvistamaan toistensa hyviä puolia. Gornick toteaa surullisena, ettei tämä enää pidä paikkaansa, sillä nykyinen terapeuttinen kulttuuri on tehnyt meistä itsensäpaljastajia.

Nyt me jaamme häpeänaiheitamme ystävälle ja haluamme, että hän tuntee meidät kaikkine puutteinemme ja vikoinemme. (Tämä ei tosin koske somea, jossa et koskaan voi olla liian kaunis tai ihana.) Mitä enemmän paljastettavaa meillä on, sitä ”rehellisempiä” me olemme. Gornick toteaakin, että kulttuurimme suuri illuusio on, että me olemme yhtä kuin se, mitä tunnustamme.

Ranskan vallankumouksesta lähtien naisten tasa-arvoa vaatineita feministejä kutsuttiin ”uusiksi” tai ”vapautuneiksi” naisiksi. Radikaalifeminismin barrikadeilla 1970-luvun lopulla temmeltänyt Gornick käyttää ”vapaan” naisen synonyymina mieluummin Geoge Gissingin teoksesta The Odd Women peräisin olevaa luonnehdintaa ”erikoinen” nainen.

Vaikka Gornick onkin hylännyt radikaalifeminismin rajuimmat iskulauseet: Rakkaus on raiskausta! Vihollinen vuoteessamme! erikoisilla naisilla on edelleen työsarkaa edessään. Demokraattisissa mallimaissa naisten ja miesten tasa-arvo työelämässä on edennyt pitkälle, kodin seinien sisällä sen sijaan on vielä paljon parannettavaa. Naiset uupuvat kaksinkertaisen työtaakkansa alla, koska kodin- ja lastenhoito jää suurelta osin edelleen heidän harteilleen.

Kari Hakli: Hetki kahvilan edustalla, New York 1983

Moni kirjailija on teoksissaan tunnustanut kaupungin vilinän helpottavan heidän yksinäisyydentunnettaan, tai ainakin tekevän siitä siedettävää. Yksi heistä oli kirjailija Samuel Johnson, joka tarpoi 1740-luvulla Lontoon katuja ja kierteli majataloissa keskustelun toivossa.

…hän koki helpotusta nähdessään oman tarpeensa heijastuvan keskustelukumppaniensa kasvoilta: niiden, jotka joivat ja puhuivat ihmisestä ja jumalasta aamunkoittoon, koska eivät itsekään halunneet mennä kotiin.

Kun Gornick illalla katselee 16. kerroksen asunnostaan, miten Manhattanin ihmiskennostojen valaistut ikkunat kohoavat kohti taivasta, hän tuntee kaupungin nimettömän seurakunnan syleilyn… Sen suoma mielihyvä on sanoin kuvaamattoman rauhoittavaa.

Paitsi ystävyyssuhteitaan Gornick pohtii myös syitä, miksi hänen avioliittonsa ja rakkaussuhteensa ovat tyssänneet heti alkuunsa: väärän miehen löytäminen kävi minulta luonnostaan. Hän tajuaa, että seksuaalinen vetovoima oli viekoitellut sen oikean etsimisen harhapoluille: silloin kun ihmistä rakastetaan seksuaalisesti, ei rakasteta sitä, kuka hän oikeasti on, vaan hänen kykyään herättää halua.

Leonard kehottaa Viviania valjastamaan yksinäisyytensä hyödylliseksi yksinoloksi. Tämä ottaa neuvosta vaarin ja oivaltaa: Ihminen on yksinäinen, koska hän kaipaa poissaolevaa, idealisoitua toista, mutta hyödyllisessä yksinolossa minä olen paikalla ja pidän itselleni mielikuvituksen seuraa…

Gornick kirjoittaa, miten hän Edmund Gossen muistelmien Father and Son avulla oppi muotoilemaan oivalluksensa. Gosse kirjoittaa, miten hän kahdeksanvuotiaana löysi itsestään kumppanin ja uskotun: Meitä oli kaksi, ja me saatoimme puhua keskenämme … Sain suurta lohtua, kun löysin ymmärtäjän omasta sydämestäni.

Vivian Gornickin Erikoisen naisen kaupunki valittiin vuonna 2015
National Book Critics Circle Award -finalistiksi. Kuva: Mitchel Bach.

Gornickin pientä muistelmateosta lukiessa tuntuu, kuin juttelisin ystävän kanssa luottamuksellisesti meitä molempia kiinnostavista aiheista. Hän pukee sanoiksi ajatuksia, jotka tunnistan, mutta joita en hänen laillaan ole aiemmin osannut selkeästi sanallistaa.

Vivian Gornic linkittää kiehtovasti abstraktia ajattelua arkipäivän konkretiaan. Hänelle matka kohti itsetuntemusta ja tietoista olemista on tullut yrityksen ja erehdyksen kautta. Erikoinen nainen kiittää tästä kaupunkiaan: Olen elänyt todeksi konfliktini enkä fantasioitani, ja niin on myös New York. Olemme yhtä.

Vivian Gornick: Erikoisen naisen kaupunki. (The Odd Woman and the City.)

Suom. Arto Schroderus. Gummerus. 2022. 165 s.

Kari Hakli,  kari.hakli@gmail.com