Mitä sinä haluat, Oséias?
Luiz Ruffaton romaanin Päättyy myöhäinen kesä minäkertoja palaa lapsuutensa maisemiin
Brasilian syrjäseuduille. Hän etsii itseään ja vastausta kysymykseen: Millä
hetkellä elämä otti takapakkia?
Kuvat kuultavat toistensa läpi ja tämä hetki on
kadonneiden päivien kooste.
Leena
Krohn, Mitä en koskaan oppinut.
Luiz Ruffato on yksi arvostetuimmista brasilialaisista nykykirjailijoista. Hän syntyi ja työskenteli hanttihommissa pienessä Cataguasesin teollisuuskaupungissa, josta hänen uusin suomennoksensa Päättyy myöhäinen kesä (Into) saa alkunsa. Katujen todellisuuden hän koki asunnottomana Sao Pãulossa ennen menestystään kirjailijana.
Koska lääkäri ei ole antanut paljon elinaikaa entiselle
myyntiedustajalle, kuusikymppiselle Oséiakselle, hän haluaa tehdä rauhan
menneisyytensä kanssa. Niinpä hän palaa vanhaan kotikaupunkiinsa Cataguasesiin,
josta lähti jo kymmeniä vuosia sitten töihin Sao Pãuloon.
Lapsuuden maisemat eivät ole ennallaan, ne ovat turmeltuneet ja saastuneet. Näky on yhtä murheellinen kuin hänen mielenmaisemansa:
Roskat ovat levällään
pitkin jalkakäytävien reunakiveyksiä. Kerjäläiset ja kamanmyyjät kilpailevat
ohikulkijoista. Televisio hypnotisoi asiakkaat puoleensa kapakoissa, baareissa ja
ravintoloissa.
Ruffaton luettelemat lukuisat, tarkat yksityiskohdat
lipuvat silmien editse kuin elokuvassa. Oséiaksen vaivalloisen vaelluksen
vaiheet, ja hänen toimiensa hypnoottinen toisto takovat kuin mantra, joka vie
kohti väistämätöntä loppua.
Vaikka mitään kovin ihmeellistä kirjassa ei tapahdu, harvoin
olen silti minäkertojan seurassa kulkenut näin intensiivisesti maisemassa ja
mielessä. Oséias kaipaa entistä itseään, menneisyyttään ja sen ihmisiä niitä
kuitenkaan löytämättä. Hän alistuu kohtaloonsa: Olen pelästynyt haamu, joka törmäilee menneisyytensä paikoissa
levottomina liikkuviin vainajiin.
Oséias on kadottanut yhteyden sisaruksiinsa jo kauan
sitten, mutta etsii heidät nyt käsiinsä toisen toisensa jälkeen. Ja pettyy,
sillä kosketuspinta heihin on hapertunut vuosien myötä. Hänen kopea sisarensa
Rosana, joka on naimisissa väkivaltaisen veronkiskurin kanssa, ei innostu
tapaamisesta: Mitä sinä haluat, Oséias?
Rosanan aikuinen tytär kuvaa elämäänsä vanhempiensa
varakkaassa huvilassa, jossa ihmiset korkeintaan sietävät toisiaan: Olemme kiertäviä planeettoja siinä
talossa, eno. Aina välillä liikeratamme risteävät ja melkein tuhoudumme siinä.Luiz Ruffato on voittanut lukuisia
kirjallisuuspalkintoja.
Kuva: Marcia Zoet
Brasilian nyky-yhteiskunnan ongelmat – eriarvoisuus, korruptio,
väkivalta ja huumeet – piinaavat lähes joka sivulla. Ihmisen arvo mitataan
rahassa: ”Minkä tyyppisiä palveluja hän
tarjoaa?” ”Jätehuoltoa, hän kerää jätteitä.” ”Ah, ja hän on tohtori?” ”Meille
köyhille kaikki rikkaat on tohtoreita”, Valéria sanoo lumoavasti.
Tarja
Härkösen suomennos soljuu jälleen niin sujuvasti, etten huomaa lukevani käännöstä. Keskustelut,
tapahtumat ja muistot sulautuvat kuin huomaamatta toisiinsa niin Oséiaksen mielessä
kuin samassa lauseessa. Näin hänen harhailunsa luo tunteen kuin olisin itse
mukana väsyneenä ja hikisenä.
Oséias tuntee epäonnistuneensa ihmisenä. Hänen
avioliittonsa päättyi eroon, yhteydet poikaan ja sukuun katkesivat, hän sai
potkut töistä. Eniten hänen mieltään kuitenkin varjostaa lapsuudessa sattunut
tragedia, hänen sisarensa Lígian kuolema.
Ruffato tekee kuten Tšehov,
joka Vanja-enossa esitteli
huolettomasti pistoolin kertomuksen varhaisessa vaiheessa. Myöhemmin siitä tuli
tärkeä osa tarinaa. Samoin Oséiaksen mainitseman revolverin kohtalokas merkitys
hänen elämässään paljastuu tarinan edetessä.
Hannele Salminen: Lehtisommitelma
Hiekka Oséiaksen tiimalasissa valuu: Armoton aika syövyttää salaa nykyisyyttä, joka menee ohi kuin kirjan
juoni. Katumus valtaa hänen mielensä: Vaelsin
vailla suuntaa aikaa haaskaten, tuhlari … Ja nyt…
Oséiaksen viiden päivän vaelluksen jälkeen päättyy
myöhäinen kesä. Hän on taivaltanut pölyisillä kaduilla, parhaat päivänsä
nähneissä maisemissa, ihmisten hälinässä matkansa päätepisteeseen. Hän on palannut
alkuun, ja ympyrä sulkeutuu. Oséias ymmärtää, ettei menneisyyttä saa takaisin,
se elää vain epäluotettavissa muistoissa.
Minulle jää surumielinen, haikea tunnelma kaiken
katoavaisuudesta. Tuntuu kuin Luiz Ruffato haluaisi kirjallaan muistuttaa:
Carpe diem! Tartu hetkeen nyt heti, sillä se ei palaa.
Luiz
Ruffato: Päättyy myöhäinen
kesä. (O verão tardio). Suom. Tarja Härkönen.
Into. 2022. 227 s.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti