Ville Hänninen: Käännekohta

 Sanasta kuvaksi

Ville Hänninen analysoi modernismin siivittämää kansitaiteen kultakautta 1950–60-luvuilla runsaasti kuvitetussa teoksessaan Käännekohta. Kirja liittyy Hämeenlinnan taidemuseon näyttelyyn, jossa on mukana myös ajan innoittamaa kuvataidetta.

… teksti on teos vasta, kun se on painettu ja liittyy osaksi aineen maailmaa.

Kirjallisuuteen ja sen visuaalisiin muotoihin erikoistunut tietokirjailija ja toimittaja Ville Hänninen on tarttunut herkulliseen aiheeseen, kirjankansitaiteeseen. Sodan jälkeen uudet tuulet puhalsivat niin jazzissa, kuvataiteessa kuin kirjallisuudessa. Kuvittajat, mainosgraafikot ja kirjankansisuunnittelijat hyödynsivät näitä virtauksia omissa töissään.

Hänninen tarkastelee ilmiötä kahden lahjakkaan, mutta perin erilaisia kirjankansia suunnitelleen taiteilijan töiden kautta. Graafisen suunnittelijan Martti Mykkäsen (1926–2008)  tuotanto kasvoi legendaarisiin mittoihin. Aikansa eturivin kuvataiteilijoihin kuuluneen Ahti Lavosen (1928–1970) kirjankansituotanto oli huomattavasti suppeampi, mutta sitä vaikuttavampi.

Kansisuunnittelussa käytössä oli kaksi linjaa, toisaalta geometrista muotoa painottava ja toisaalta vapaampi, intuitiota, tunnetta ja liikettä korostava suuntaus. Yhdysvaltalaisen kirjasuunnittelun modernistin Alvin Lustigin mukaan kumpaakin koski kuitenkin kommunikaation vaatimus: ulkoasun oli puhuttava kirjan kieltä ja puhuteltava lukijaa.

Mykkäsen alkuvaiheen vahvat, julistemaisen esittävät kannet muuntuivat ajan mittaan lähes abstrakteiksi. Kirjan henki on niissäkin silti läsnä. Hänen suunnittelemastaan puoliabstraktista kannesta Harri Kaasalaisen runoteokseen Ahtojäitä suorastaan kuulee murtuvan jään ryskeen, kun nuoren runoilijan purkaukset pyrkivät kansien sisältä maailmalle.

Mykkäsen kädenjälkeä on Suomen ikonisin kirjankansi Väinö Linnan Tuntemattomaan sotilaaseen. Teoksesta on otettu yli 90 painosta ja sitä on myyty 800 000 kappaletta. Mykkäsellä oli näppinsä pelissä myös toimitusjohtaja Jarl Hellemannin ideoiman Tammen Keltaisen kirjaston ulkoasun suunnittelutyössä.

Mykkäsen keltaiseen kirjasarjaan loihtimista kansista näkyy hänen kiinnostuksensa konstruktivismin ja typografian käyttöön kansien taiteellisena elementtinä. James Joycen Odysseuksen kannen tyylikkään kirjainsykerön voi kuvitella – teoksen nimen ohessa – kuvaavan Leopold Bloomin harharetkiä Dublinin syrjäkujilla.

Mykkänen oli klassinen modernisti, jolla hänen tyttärensä Raili Mykkäsen mukaan ”oli absoluuttinen mittasuhdesilmä”. Tämän lisäksi hän halusi ensin lukea teoksen käsikirjoituksen ja näin päästä sen tunnelmaan ennen kuin alkoi miettiä kannen visuaalisia ratkaisuja.

Kun uudesta painotekniikasta alettiin etsiä säästöjä, eikä kirjojen tuotantotahti etukäteen lukemista enää mahdollistanut, Mykkänen totesi nelikymppisenä olevansa ”vieras tälle ajalle”. Hän keskittyi 1960-luvun puolivälistä muihin graafikon töihin, joita hänellä riitti.

1960-luvulla Suomen kuvataiteessa yleistyi informalismi, joka oli lähtöisin Yhdysvalloissa 1950-luvulla syntyneestä abstraktista ekspressionismista. Kokeellinen elokuvaohjaaja ja taiteilija Eino Ruutsalo on kertonut suuntauksen mullistavasta vaikutuksesta:

Minulle abstraktin ekspressionismin kausi oli vapauttavan suurenmoinen. Sen läpikäytyäni löysin jotain paljon sisäisempää kuin pelkkä maisema, pelkkä havainto. Sen kautta löysin rytmin, sisäiset näkymät, tunteen tasapainosta ja tavan ilmaista itseäni.

Näin kävi myös oman tiensä kulkijalle Ahti Lavoselle, jonka energiaa ja liikettä sykkivät kirjankannet tuntuvat syntyneen spontaanisti hetken huumassa. Hänen suunnittelemansa kannet sopivat tunnelmaltaan niin mainiosti runojen säkeisiin, että Kai Linnilä puhkesi ylistämään niitä Ylioppilaslehdessä (18.12.1964):

Otavalta tuli kaunis sarja lyriikkaa. Ahti Lavosen kannet Polttilan, Niemisen, Hollon, Ripatin ja Peltosen runoihin ovat kauneinta, mitä runojen päällä on nähty tällä vuosisadalla.

Lavosen kannet eivät kuitenkaan ole itsellisiä taideteoksia vaan Lustigin sääntöä noudattaen ne vuoropuhelevat sisällön kanssa. Pentti Saarikosken Kuljen missä kuljen -runoteoksen kannen lävistävät viivat tulevat sen ulkopuolelta kadotakseen jälleen jonnekin. Ne luonnehtivat teoksen ”läikkyvää henkeä” kulkiessaan milloin mihinkin.

Ajattelin ajatuksia, jotka sopivat minulle, / kävelin metsässä ja puista satoi pisaroita päälleni, / tulin milloin mihinkin / ja tiesin, että aina olin oikeassa paikassa.

Hänninen rinnastaa kiinnostavasti kansioriginaaleja merkintöineen valmiisiin kansiin. Kuvapareista näkyy, ettei kansi ole syntynyt ainoastaan kansitaiteilijan kynästä, vaan mukaan on tarvittu ammattigraafikon panosta.

Kuvataiteen, taideteollisuuden ja designin kehityksestä ja merkityksestä kansalliselle itsetunnolle sotien jälkeen on kirjoitettu paljon. Mutta ”yhdessäkään taideteollisuutta koskevista myöhemmistä suomalaisista yleisesityksistä ei kuitenkaan käsitellä kirjojen ja niiden ulkoasun merkitystä aikakauden visuaaliselle ilmeelle”, Hänninen kirjoittaa.

Hän korjaa tätä puutetta asiantuntevasti ja eloisasti kirjoittamallaan teoksella. Sen ”näkemyksellisestä”, tyylikkäästä ulkoasusta vastaa Ville Tietäväinen. Käännekohdan jännittävässä kannessa Aila Meriluodon runokokoelman Pahat unet kansiteokselta lainattu silmä tuntuu kiinnostuneena tarkkailevan altansa lipuvaa teosta. Ei ihme, sillä se vie käännekohtaan, josta sanasta tuli kuva entistä ilmeikkäämmin.

Ville Hänninen: Käännekohta – Kansitaiteen nousu 1950–60-luvuilla. Hämeenlinnan taidemuseo. 2022. 112 s.

Käännekohta: suomalaisia 1950–60-lukujen kirjankansia ja ajan innoittamaa kuvataidetta Hämeenlinnan taidemuseossa 30.4. saakka.

Ville Hänniseltä on tänä vuonna ilmestynyt toinenkin kirja, esseeteos  Muuten se on mennyttä.