Olemisen ydintä etsimässä
Joel
Haahtelan trilogian kolmas osa, itsenäinen pienoisromaani Jaakobin portaat vie lohtua tuovalle sielunmatkalle kohti
aineettoman maailman mysteeriä.
”Oli ihmisiä,
jotka näkivät maailman yhtenä mekaanisena kytkentäkaaviona, mutta oli myös
ihmisiä, jotka näkivät maailman runolliset yhteydet.”
Pojat seilaavat laivan kajuutassa korkealla Kruununhaan kattojen yllä ja huomaavat Liisankadun suunnassa vaarallisen karikon. Veljesten laivainsinööri-isä on rakentanut merenkulkijoilleen vapauden valtakunnan ullakkokopperoon. Arkimaailman lait eivät siellä päde, vaan mielikuvitus ohjaa matkoja maailmalle.
Kolmisenkymmentä vuotta myöhemmin Jaakobin portaiden (Otava) minäkertoja saapuu talviseen
Jerusalemiin noutamaan psykiatriseen sairaalaan päätynyttä veljeään Iljaa
takaisin kotiin. Kaupunki tuntuu hänestä oudon tutulta, vaikka hän ei ollut
käynyt siellä aiemmin. Tästä alkaa viikon mittainen vaellus kohti olemisen
ydintä, sillä kumpikin veljeksistä on kadottanut itsensä, menettänyt yhteyden
sisimpäänsä.
Haahtelamainen lumottu tunnelma leijailee sivujen yllä
kuin ”unenhiljainen lumi” Jerusalemin vanhojen korttelien kujilla, joiden
”reunoille aika on tuupertunut”. Kirjailija luo vähin, eleettömin keinoin kuin
luonnostellen niin ulkoisen kuin sisäisen maiseman. Minäkertojan mieli
ajelehtii muistoissa, joille kaupungin tiivistynyt tunnelma luo otollisen ilmapiirin.
Parisenkymmentä sivua luettuani olen hänen muistojensa siivin
yöpynyt hotellissa, joka nuhruisuudestaan huolimatta, tai kenties juuri siksi, herättää
asukeissaan hiljaista iloa ja kodikkuutta, peräti kiitollisuutta. Olen
matkannut junalla kertojan ja hänen tyttöystävänsä hytissä 1800-luvun Moskovaan
venäläisten klassikoiden seurassa.
Haahtela punoo tarinansa lomaan filosofisista ja
hengellisistä pohdinnoista syvemmän tason. Tässä aineettomassa maailmassa
kohoavat Jaakobin portaat, jotka tämä näki unessa tuhansia vuosia sitten, ja joita
moni Jerusalemin pyhiinvaeltaja etsii. Ilja on yksi heistä. Valoa hohtavat
portaat vievät kahden maailman rajalle.
Suvi
Aholan haastattelussa Helsingin
Sanomissa Haahtela toteaa, että vaikka hänen lääkärinkoulutuksensa
pohjautuu aineellisen maailman tutkimiseen, se ei sulje pois ajatusta
aineettoman maailman olemassaolosta: ”Olen aina ollut taipuvainen siihen,
halunnut taiteen ja kirjoittamisen kautta lähestyä aineettoman maailman
mysteeriä”.
Haahtela on kertonut kirjoittavansa samaa tarinaa aina
uudelleen. Vaikka trilogia vie Pyreneiden kainalosta Kreikan pienelle
luostarisaarelle ja Jerusalemin ikivanhoille kujille, sen kaikissa itsenäisissä
osissa on kyse totuuden etsimisestä. Joel Haahtela on palkittu kirjailija, psykiatri ja
ortodoksisen kirkon diakoni.
Kuva: Dorit Salutskij
Trilogian ensimmäisessä pienoisromaanissa Adèlen kysymys kerrotaan
varhaisista kelttiläisistä kristityistä, jotka uskoivat, että maailmassa on
ohuita paikkoja, joissa kahden maailman välinen raja häviää. Niissä paikoissa me voimme tuntea sen mikä
on toisella puolella, ainakin lyhyen katoavan hetken. Trilogian toisessa
osassa Hengittämisen taito
pohditaan, onko psyykkisesti korjaava kokemus mahdollinen?
Jaakobin portaat vievät kohti Adèlen kysymyksen ohutta paikkaa ja lähestyvät
elämän syvää ydintä, mysteeriä. Haahtela ei silti karta aineellistakaan
maailmaa. Minäkertoja tapaa Iljan vuokrahuoneen kattoterassilla psykoterapeutti
Mihályn, josta tulee hänelle, etsijälle, eräänlainen tiennäyttäjä.
Kuivan humoristisesti Mihály toteaa, ettei hän saisi
elantoaan ilman ihmisten vääriä valintoja, joten
voitaisiin kaiketi sanoa, että hän
eli ihmisten erehdyksistä ja maailman epätäydellisyydestä. Hänen seurassaan
minäkertoja alkaa pohtia omaa elämäänsä, valintojaan ja suhdetta veljeensä.
Olinko salaa kadehtinut Iljan vapautta, mutta samalla
iloinnut hänen epäonnistumisistaan, ylpeillyt omilla saavutuksillani? Ilja ei sopinut
yhteiskunnan muotteihin. Hän kuului niihin ihmisiin, jotka lipsahtelivat yhteiskunnan sormista, takertuivat elämän
reunoihin kuin ohdakkeet.
Ilja elää vinksahtaneessa todellisuudessa, jossa
menneisyys ja nykyisyys ovat lomittuneet toisiinsa. Näin alkaa käydä myös kertojalle:
hän tuntee lapsuudesta tutun syreenin tuoksun talvisessa kaupungissa ja tapaa
kaivatun, kauan sitten kuolleen äitinsä.
Äidin poissaolo on muuttunut hänen läsnäolokseen. Kaikki
me menetyksiä kokeneet tiedämme, että puuttuminen oli yksi olemassaolon muoto, vain hiljaisempi, näkymättömämpi ja
sanattomampi, joka silti vaikutti meihin.
Minäkertoja pohtii, voisiko kyse olla suhteellisuusteorian
kaartuvan avaruuden madonreiästä, oikopolusta kahden toisistaan etäällä olevan
pisteen välillä. Se sallii menneisyyden ja nykyisyyden hipaista toisiaan. Ehkä syvällä
meidän sisällämme kulki juuri tuollainen oikopolku.
Trilogiassa kerrotaan armahtavista paikoista ja hetkistä,
jotka hoivaavat ihmisiä ja tuovat lohtua. Näitä tarjoavat hengellinen elämä,
mutta myös voimakkaat taide-elämykset vievät kohti olemisen syvää ydintä.
Jaakobin portaiden sivuilla soi tällainen musiikki: Chopinin nokturni, Bachin
koraali ja Vysotskin karhean
murheellinen laulu.Mark Rothkon maalaus
Orange and Yellow, 1956.
Jo kaksikymmentäviisituhatta vuotta sitten taiteilija,
joka maalasi Lascaux’n luolan seinämaalaukset, oivalsi omalla liikuttavalla ja heiveröisellä tavallaan, että hänen
ulkopuolellaan oli toinen maailma.
Saman kokemuksen luovat myös Mark Rothkon maalaukset, miettii kertoja. Ne ovat kuin ikoneita,
jotka säteilevät syvää, meditatiivista valoa. Minulla oli onni nähdä Rothkon
retrospektiivinen näyttely Lontoon Tate Modernissa vuonna 1979. Vaelsin näyttelyssä
lumoutuneena kaksi päivää.
Joel Haahtela näkee maailman runolliset yhteydet. Hän
välittää ne kirjoissaan lukijalle, joka tuntee tavoittaneensa jotain elämän
syvästä ytimestä, hipaisseensa aineettoman maailman mysteeriä.
Joel
Haahtela: Jaakobin portaat. Otava, 2022. 192 s.