Max Porter: Francis Baconin kuolema

Vimmainen kirjallinen kollaasi

 Max Porter maalaa sanat ja lauseet siveltimenvetoinaan raadollisen hienon kuvan Francis Baconin hengessä tämän viimeisistä elinpäivistä ja hänen surrealistisesta taiteestaan.

                Se on yritys siirtää taidehistoria syrjään ja antaa maalausten puhua.

Brittiläinen itseoppinut taidemaalari Francis Bacon (1909 – 1992) sai lähtöpassit kotoaan 16-vuotiaana, kun hänen homoseksuaalisuutensa paljastui. Nuorukainen vietti ajelehtivaa elämää, kunnes näki Pariisissa Pablo Picasson näyttelyn, mikä innosti hänet taiteentekoon.

Bacon kuuluu 1900-luvun merkittävimpiin taiteilijoihin, jonka omintakeisten maalausten arvostus ja hinnat ovat nousseet huimasti hänen kuolemansa jälkeen. Baconin ystävästään Lucien Freudista maalaamasta muotokuvasta maksettiin peräti 106 miljoonaa euroa New Yorkin Christie’sin huutokaupassa vuonna 2013.

Maalaamisen tuska ja ekstaasi suorastaan tihkuvat Baconin teosten vääristyneistä muodoista ja toisiinsa sulautuvista väreistä. Taiteilijaa inspiroivat surrealistisen koulukunnan elokuvat, valokuvat ja runot, joita Buñuel, Eisenstein ja kumppanit loivat. Hän kopioi myös häpeilemättä menneiden mestareiden teoksia.

Baconin rujot maalaukset nousevat alitajunnan kuvista ja unista, jotka vääristävät silmin nähtävän. Caravaggion inspiroimat vääntelehtivät hahmot hän vei todellisuuden tuolle puolen niin riehakkaasti, että ne lähes sulavat oman vimmaisuutensa polttamina. Taiteilijan nurjat kokemukset Lontoon Sohon syrjäkujilla antoivat teoksiin oman lisäpotkunsa.

Max Porter lumosi minut teoksellaan Lanny, johon hän maagisen realismin keinoin taikoi sadunomaisen, oudon, mutta tunnistettavan maailman.  Uudessa pienoisromaanissaan Francis Baconin kuolema (WSOY) hän yhdistää kuuluisan taiteilijan mielenmaiseman hänen teoksiinsa ja luo näin monitasoisen kirjallisen maalauksen.

Baconin ja Porterin tunnistaa sielunveljiksi, sillä kumpaisenkin hyppysissä näkyvä muuntuu oudoksi, mutta säilyttää kuitenkin tunnistettavia elementtejä. Porter tunnustaa pienoisromaanisaan: Se on yritys ilmaista tunteeni sellaista maalaria kohtaan, johon minulla on ollut jo kauan epämuodikas fiksaatio.

Max Porterin Lannyn elokuvaoikeudet on ostettu ja kirjan
oikeudet on myyty yli 20 maahan. Kuva: Lucy Dickens

Porter aloittaa kirjallisen maalauksensa luonnoksella, johon hän hahmottelee teoksensa elementtejä: kehikko tai sänky, aukko kuin ikkuna, liha litteä läntti…hahmo kitumassa sairasvuoteella, hoitajan hahmo. Kroonisen astman piinaama Bacon kuoli lopulta sydänkohtaukseen pienessä madridilaisessa hoitolaitoksessa.

Francis Baconin kuoleman luvut on nimetty maalausten tiedoilla: Yksi Öljy kankaalle, 152 x 118 cm. Porter tekee kuten Bacon, varastaa aiheita, mutta mestareiden sijaan hän lainaa ”maalaukseensa” yksityiskohtia tämän teoksista.

Porterin kuvaaman Baconin mielessä mennyt – ystävät, maalaukset ja tapahtumat – lomittuvat nykyisyyteen. Hän maalaa sairaalasängyssäkin silmillään ja ajatuksillaan. Hoitajan päähineen ”valkoisesta purjeesta” hän saa inspiraation: Pää kääntyy; ja siinä se äkkiä on, komea näky, vääntynyt niska, ruskean varjon paksu viiva, sen olin aamulla nähnyt, kalvamaan jäänyt luminen harjanne…

Study of a Head, 1952

Paino vuoteen jalkopäässä tuo muistoja potilaan mieleen. Ihmeellistä oikeastaan, muistutus lapsuuden sairastelusta ja samalla raukeudesta yhdynnän jälkeen. Varsin lohdullista. Läheistä.

Porter eläytyy täysin rinnoin Baconin maalausprosessiin. Hän kuvittelee, miten taiteilijan nyrkki mäiskähtää kankaalle kuin märkä möykky ja jättää tahran.  Bacon on tyytyväinen lopputulokseen: se luo pöyhistelevää liikettä hänen kasvojensa suureen autiuteen, aika hyvä oikeastaan, koiramainen, mukana jotain kirmaavaa, jotain kiemurtelevaa…

Kaikkia Baconin tuotanto ei innostanut. Itsekin kiistanalainen taidekriitikko John Berger lausuu mielipiteensä tämän taiteesta Porterin kollaasissa: Maalaukset ovat piinaavia, koska Bacon on pikemminkin loistava lavastaja kuin omintakeinen taiteilija ja koska teoksista välittyvä tunne on keskittyneen ja epätoivoisen yksityistä.

Yksityistä kyllä, mutta hänen teoksistaan aistii ja tunnistaa ihmisen hädän ja tuskan. Subjektiiviset kokemukset ja näyt Baconin tuotannossa nousevat universaaliksi hätähuudoksi ihmisen osasta, joka ei aina ole helppo. Porterin sanoin: Se on yritys päästä käsiksi siihen, mitä satutetun ihmisen takana häämöttää.

In Memory of George Dyer tämän 
kuolinvuonna 1971.

Irmeli Ruuska suomentaa Porteria jälleen yhtä elävästi kuin Lannyssa. Hulvaton, humalaisen kielellä soperreltu kuvaus Baconin ja hänen itsemurhan tehneen pitkäaikaisen rakastajansa David Dyerin naintikohtauksesta Caravaggion hengessä on mainio todiste kääntäjän taidosta ja hänen rekisterinsä laajuudesta.

Porter on tutkinut Baconinsa tarkkaan. Tämä ei kuitenkaan estä häntä eläytymästä mielikuvitusleikkiin hänen taiteensa äärellä. Porterin ”siveltimenvedoista” syntyy hurjia kuvia mieleni kankaalle.

Kysymykseen: Miten esittää lyijynraskas päänsärky, joka on piinannut häntä Napolista Porto Ercoleen? hän vastaa: helppo nakki, nosta aivokoppa pois, taittele punertavat aivot ulospäin ja tuhri ne rasvaisiin hiuksiin, toinen silmäkuoppa terävällä esineellä puhkottuna…

Max Porter tavoittaa pienellä kirjallaan, kollaasillaan, Francis Baconin taiteen ytimen, jossa elämä ja maalaukset ovat erottamattomasti punoutuneet yhteen. Hän raottaa notkealla, moni-ilmeisellä kielellään mysteerin esirippua ja antaa yhden vastauksen kysymykseen: mistä taide syntyy?

Three Studies of Self, 1973

Kuolema jo kolkuttaa huoneen 417 ovea Clínica Ruberilla Madridissa, mutta viikatemies saa vielä hetken odottaa, sillä pinkissä on vielä elämäntuntua sen staattisesta megalittisesta painosta huolimatta, auringonpaahtama roomalainen Toscanan yössä odottamassa kuolemaa, jospa vähän täplittäisi tuota…

Max Porter: Francis Baconin kuolema. (The Death of Francis Bacon.)

Suom. Irmeli Ruuska.  WSOY. 2022. 68 s.