Elizabeth Strout: Voi William!

Voi meitä!

 Elizabeth Strout läpivalaisee teoksissaan inhimillisiä heikkouksiamme. Siitä huolimatta – tai kenties juuri siksi – hänen kirjoistaan huokuu lämpöä ja ymmärrystä. Lucy Barton jatkaa elämäänsä ja palaa muistoihinsa hänen uudessa romaanissaan Voi William!

Useimmat ihmiset eivät tienneet tarpeeksi elämästä jota he elivät.

                                                                                                           Olive Kitteridge

Tutustuin yhdysvaltalaiseen kirjailijaan Elizabeth Stroutiin hänen pienoisromaanissaan Nimeni on Lucy Barton ja ihastuin. En ollut ainoa. Teos oli arvostelumenestys, ja Suomessa kirjabloggarit äänestivät sen vuoden 2018 parhaaksi käännösromaaniksi.

Toinen kiehtova – joidenkin mielestä ei niinkään herttainen – daami Stroutin tuotannossa on Olive Kitteridge, jonka tarinasta Strout sai Pulitzer-palkinnon vuonna 2009. 

Aikaa kului, kunnes Stroutin mukaan Olive vaati uusia tarionoita. Suorasanaisen ladyn askel on hidastunut, mutta mieli yhtä terävä kuin ennenkin romaanissa Olive, taas.

Pelkistetyllä, konstailemattomalla tyylillään Elizabeth Strout kaappaa lukijan jälleen kuin huomaamatta elämän arvaamattomaan virtaan pohtimaan ihmisenä olemisen ongelmia. Hänen uudessa romaanissaan Voi William! nyt seitsemänkymppisen loistutkija William Gerhadtin tarinaa kertoo hänen entinen vaimonsa Lucy Barton.

Kun Lucy astui estradille 1980-luvun puolivälissä, ei ollut vielä kännyköitä. Sen jälkeen tekniikka ja trendit ovat harpponeet vauhdilla eteenpäin. Ajankuva hymyilyttää: William tuntee olevansa yhä hyvässä vedossa, vaikka Manhattanilla nuoret pyyhälsivät ohi tiukoissa joustotrikoissa, langattomat kuulokkeet korvissa, kuminauhalla rullatut joogamatot olalla.

Williamilla on menossa kolmas vaimo, häntä parisenkymmentä vuotta nuorempi Estelle. Lucy puolestaan on menettänyt ”sen oikean”, rakkaan toisen miehensä Davidin. Williamia ja Lucya yhdistävät edelleen heidän jo aikuiset tyttärensä.

Erojen ja uusien liittojen myötä syntynyt piiri kokoontuu kutsuilla yhteen, mukana niin eksät kuin nykyisetkin puolisot. Merkittäviä katseita vaihdetaan ja äänensävyistä voi päätellä paljon aivan kuten Woody Allenin elokuvissa. Pakahduttavat tunteet padotaan pinnan alle.

Elizabeth Strout kuuluu Amerikan parhaisiin
kirjailijoihin. Kuva: Leonardo Cendamo

Lucya piinaavat lapsuudessa koetun rakkaudettomuuden aiheuttamat paniikkikohtaukset. Muistot ja nykyisyys vuoropuhelevat hänen päässään ja luovat mielenmaisemaa, jossa katumus ajoittain nostaa päätään. 

Mutta niinhän elämässä on: tajuamme monet asiat vasta kun on liian myöhäistä.

Joudun muistuttamaan itseäni, että Voi William! on fiktiota, ei Elizabeth Stroutin omaelämäkerta, sillä niin aidosti hän tarinaa kertoo. Kristiina Rikmanin suomennos tavoittaa hyvin Lucyn tuttavallisen tyylin kertoa muistoistaan ja ajatuksistaan. Dialogit kuulostavat puhekieleltä, eivät sujuvalta kirjakieleltä, juuri niin kuin pitääkin.

Lucy kertoo kahdesta tapahtumasta, jotka muuttavat niin Williamin kuin hänen läheistensäkin elämää. Toisen niistä saa aikaan sukututkimus, joka paljastaa aiemmin tuntemattomia seikkoja tämän taustasta. Entiset – molemmat nyt sinkkuja – puolisot lähtevät etsimään lisää tietoja Mainen köyhtyneille syrjäkylille.

Vaikka pariskunta erosi sopuisasti, syyt eroon ja avioliiton karut hetket nousevat matkan varrella Lucyn mielestä kuin kuplat mutaisen lammen syövereistä. Heikkoina hetkinään hän ei muistele Williamia hyvällä: Hänen kopean miellyttävyytensä takana piileskeli poikamainen ärtymys, murjotus joka lepatti hänen sielussaan…

Mutta niinhän se on, kaikki me koemme yllätyksiä ja pettymyksiä toistemme suhteen. Ihmiset eivät pysty edes läheisilleen kertomaan, mitä todella haluaisivat sanoa. Puhumattomuus ja kommunikaation puute näivettävät ihmissuhteita. Nämä Lucyn yksityiset ajatukset ovat meille kaikille tuttuja.

Lucy alkoi kirjoittaa tosissaan erottuaan Williamista. Meillä kaikilla olisi samanmoisia tarinoita kerrottavanamme, jos vain osaisimme Elizabeth Stroutin tavoin luoda pienillä episodeilla sivu sivulta syvenevää ja rikastuvaa kuvaa elämisen ehdoista ja tunnistettavista mielen maisemista.

Kuva: Hannele Salminen

Kun Lucy istuu yksin asunnossaan, hän kaipaa Davidia ja tuntee itsensä loputtoman yksinäiseksi. Hän katselee ikkunastaan näkyvää Empire State Buildingia ja tornitalojen valoja, jotka tuovat lohtua. Muistelmateoksessaan Erikoisen naisenkaupunki Vivian Gornick kokee samoin. Hän kirjoittaa tuntevansa silloin kaupungin nimettömän seurakunnan syleilyn…

Yksinäisyys kulkee Stroutin kirjojen punaisena lankana. Teoksessaan Nimeni on Lucy Barton hän kuvaa, kuinka kirjat tulivat avuksi, kun pienestä Lucysta tuntui, että hänen ainoa ystävänsä oli keskelle peltoa törröttämään jätetty puu. 

En ollut enää yksin. Se oli tärkeää. Ja minä ajattelin: minä haluan kirjoittaa, jotteivät ihmiset tunne olevansa yksin.

Samaa voisi sanoa Elizabeth Strout. Hän kirjoittaa, jotta me oppisimme tuntemaan itsemme ja toiset paremmin, oivaltaisimme arjen arvon, emmekä tuntisi itseämme niin yksinäisiksi.

Elizabeth Strout: Voi William!

(Oh William!). Suom. Kristiina Rikman. Tammi. 2022. 226 s.