Kuin kuka vain
Tinkimättömällä,
niukalla tyylillä Elizabeth Strout punoo pienistä arkisista tarinoista
universaalin kuvan ihmisenä olemisen ehdoista romaanissaan Nimeni on Lucy Barton.
Nuori nainen, Lucy Barton, toipuu viikkoja sairaalassa
New York Cityssä, elää oudossa kuumeisessa tilassa. Yksinäisyys piinaa, sillä
aviomies ja pienet lapset ehtivät harvoin käydä tervehtimässä. Eletään
1980-luvun puoliväliä, aikaa ennen matkapuhelimia.
Odottamatta sängyn jalkopäähän ilmestyy äiti, jota Lucy
ei ole nähnyt vuosikausiin. Alkaa matka menneeseen ja muistoihin. ”Kenties pimeys ja vain oven alta näkyvä
kalpea valoviiru ja upean Chrysler Buildingin tähtikuvio saivat meidät puhumaan
toisin kuin koskaan aikaisemmin.”
Lucyn lapsuus oli ankea. Elämä maissi- ja
soijapapupeltojen keskellä pienen maalaiskaupungin eristyneellä syrjäseudulla
ilman sanomalehtiä ja televisiota tarjosi ystäväksi ainoastaan peltojen
keskelle törröttämään jätetyn puun.
Nälkä piinasi, eivätkä isän ja äidin sivaltamat
läimäykset helpottaneet tilannetta. Perhe eli autotallissa, kunnes Lucyn
ollessa 11-vuotias muutti taloon, joka talvisin oli kuin jääkaappi. Niinpä Lucy
jäi tuntien jälkeen kouluun, jossa patterit sihisivät kuumuuttaan. Tästä alkoi
tytön matka kirjailijaksi.
Opettaja huomaa, että tyttö rakastaa lukemista ja tuo
lisää kirjoja. Ne tekivät tehtävänsä. ”En
ollut enää yksin. Se oli tärkeää. Ja minä ajattelin: minä haluan kirjoittaa,
jotteivät ihmiset tunne olevansa yksin!”
 |
| Elizabeth Stroutin voitti vuonna 2009 Pulitzer-palkinnon teoksellaan Olive Kitteridge. Kuva: Leonardo Cendamo |
Kirjassa liikutaan taitavasti kolmessa aikatasossa: lapsuudessa,
sairaala-ajassa ja nykyhetkessä. Tasot limittyvät ja lukija tutustuu vähitellen
Lucy Bartoniin, joka toisaalta voisi olla kuka tahansa meistä. Niin
tunnistettavia Lucyn mietteet ovat, onnen ja ilon hetket ja viiltävät muistot, joita
on paettava vaikka vaatekauppaan.
”Sillä lailla
useimmat meistä varmaan selviävät elämästä, puolittain tietoisina, puolittain
epätietoisina, väistellen väläyksiä muistoista, jotka eivät voi olla totta.
Elizabeth
Strout ei selittele vaan antaa lukijan täydentää hiljaisten hetkien ja rivien
välien vihjaamaa tarinaa. Lucy ja äiti juttelevat niitä näitä, juoruilevat
entisistä tuttavista, mutta pinnan alla kytee pakahduttavia tunteita, jotka
etsivät ulospääsyä. ”Voi meitä.”
Lucy uskoutuu lukijalle kirjan puolivälissä kertomalla,
miten Nimeni on Lucy Barton (Tammi) sai
alkunsa. Hän oli palaamassa kotiin inspiroivan kirjallisen illan jälkeen ja huomasi,
ettei ymmärrä itseään. ”Ja siksi ryhdyin
sinä iltana kirjoittamaan tätä tarinaa. Vähä vähältä.”
 |
| Yksityiskohta Matilda Keräsen maalauksesta Puhtaaksi p(i)esty. |
”Raportoida
ihmiskunnan tilasta, kertoa keitä me olemme, mitä ajattelemme ja mitä teemme.”
Ei hullumpi vastaus. Elizabeth Strout tuntuu noudattavan sitä
itsekin kuulaan kirkkaassa romaanissaan, jonka luettuani tuntuu kuin
ymmärtäisin itseäni ja muita rahtusen paremmin.
Elizabeth
Strout: Nimeni on Lucy Barton
(My name is Lucy
Barton). Suom. Kristiina Rikman
Tammi.
2018. 164 s.
Matilda
Keräsen Kadotuksesta ikuisuuteen -näyttely Galleria Friassa 1.7. saakka.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti