sunnuntai 17. kesäkuuta 2018

Elizabeth Strout: Nimeni on Lucy Barton


Kuin kuka vain

Tinkimättömällä, niukalla tyylillä Elizabeth Strout punoo pienistä arkisista tarinoista universaalin kuvan ihmisenä olemisen ehdoista romaanissaan Nimeni on Lucy Barton.

Nuori nainen, Lucy Barton, toipuu viikkoja sairaalassa New York Cityssä, elää oudossa kuumeisessa tilassa. Yksinäisyys piinaa, sillä aviomies ja pienet lapset ehtivät harvoin käydä tervehtimässä. Eletään 1980-luvun puoliväliä, aikaa ennen matkapuhelimia.

Odottamatta sängyn jalkopäähän ilmestyy äiti, jota Lucy ei ole nähnyt vuosikausiin. Alkaa matka menneeseen ja muistoihin. ”Kenties pimeys ja vain oven alta näkyvä kalpea valoviiru ja upean Chrysler Buildingin tähtikuvio saivat meidät puhumaan toisin kuin koskaan aikaisemmin.”

Lucyn lapsuus oli ankea. Elämä maissi- ja soijapapupeltojen keskellä pienen maalaiskaupungin eristyneellä syrjäseudulla ilman sanomalehtiä ja televisiota tarjosi ystäväksi ainoastaan peltojen keskelle törröttämään jätetyn puun.

Nälkä piinasi, eivätkä isän ja äidin sivaltamat läimäykset helpottaneet tilannetta. Perhe eli autotallissa, kunnes Lucyn ollessa 11-vuotias muutti taloon, joka talvisin oli kuin jääkaappi. Niinpä Lucy jäi tuntien jälkeen kouluun, jossa patterit sihisivät kuumuuttaan. Tästä alkoi tytön matka kirjailijaksi.

Opettaja huomaa, että tyttö rakastaa lukemista ja tuo lisää kirjoja. Ne tekivät tehtävänsä. ”En ollut enää yksin. Se oli tärkeää. Ja minä ajattelin: minä haluan kirjoittaa, jotteivät ihmiset tunne olevansa yksin!”

Elizabeth Stroutin voitti vuonna 2009
 Pulitzer-palkinnon teoksellaan Olive Kitteridge.
Kuva: Leonardo Cendamo
Kirjassa liikutaan taitavasti kolmessa aikatasossa: lapsuudessa, sairaala-ajassa ja nykyhetkessä. Tasot limittyvät ja lukija tutustuu vähitellen Lucy Stroutiin, joka toisaalta voisi olla kuka tahansa meistä. Niin tunnistettavia Lucyn mietteet ovat, onnen ja ilon hetket ja viiltävät muistot, joita on paettava vaikka vaatekauppaan.

Sillä lailla useimmat meistä varmaan selviävät elämästä, puolittain tietoisina, puolittain epätietoisina, väistellen väläyksiä muistoista, jotka eivät voi olla totta.

Elizabeth Strout ei selittele vaan antaa lukijan täydentää hiljaisten hetkien ja rivien välien vihjaamaa tarinaa. Lucy ja äiti juttelevat niitä näitä, juoruilevat entisistä tuttavista, mutta pinnan alla kytee pakahduttavia tunteita, jotka etsivät ulospääsyä. ”Voi meitä.”

Lucy uskoutuu lukijalle kirjan puolivälissä kertomalla, miten Nimeni on Lucy Barton (Tammi) sai alkunsa. Hän oli palaamassa kotiin inspiroivan kirjallisen illan jälkeen ja huomasi, ettei ymmärrä itseään. ”Ja siksi ryhdyin sinä iltana kirjoittamaan tätä tarinaa. Vähä vähältä.”

Yksityiskohta Matilda Keräsen
maalauksesta Puhtaaksi p(i)esty.

 Kenties hän myös haluaa tehdä saman, minkä tilaisuuden luennoitsija. Kun tältä tivattiin, mikä hänen tehtävänsä romaanikirjailijana on, vastaus kuului: 

Raportoida ihmiskunnan tilasta, kertoa keitä me olemme, mitä ajattelemme ja mitä teemme.”

Ei hullumpi vastaus. Elizabeth Strout tuntuu noudattavan sitä itsekin kuulaan kirkkaassa romaanissaan, jonka luettuani tuntuu kuin ymmärtäisin itseäni ja muita rahtusen paremmin.

Elizabeth Strout: Nimeni on Lucy Barton
 (My name is Lucy Barton). Suom. Kristiina Rikman
Tammi. 2018. 164 s.

Matilda Keräsen Kadotuksesta ikuisuuteen -näyttely Galleria Friassa 1.7. saakka.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti