Ydinperheen raunioilla
Anna Alangon rehellinen raportti erään
avioliiton lopusta Ensimmäinen kesäpäivä
tavoittaa viiltävästi minäkertojan päättämättömyyden ja sinnittelyn: Erotako
vai ei? Ja jos, niin miten?
Puolisoni kysyy,
haluanko jatkaa hedelmöityshoitoja, vaikka ei ole takeita, että suhteemme
jatkuu.
Anna Alangon esikoisromaanin Ensimmäinen kesäpäivä (Otava) nelikymppisellä päähenkilöllä näyttäisi olevan kaikki hyvin, ainakin Facebookin perusteella: työpaikka yliopistolla, taapero ja aviomies. Facebookille on kuitenkin helppo valehdella.
Perheen elo ei ole niin auvoista, kuin voisi kuvitella. Ensioireita tulevasta näkyi jo pariskunnan seurusteluaikana, kun kumppani ei halunnut määritellä heidän suhdettaan.
Pienten kellojen olisi pitänyt kilistä viimeistään
eräänä aurinkoisena kesäpäivänä, kun puoliso tuntui haluttomalta muuttamaan yhteiseen
asuntoon muuttopäivänä.
Pariskunnan väliset painostavat kohtaukset toistuvat niin
usein, ettei niitä voi enää pitää jokaista suhdetta silloin tällöin vaivaamana
eripurana. Perheen elämää varjostaa kommunikaatio-ongelmien lisäksi
minäkertojan lähes pakkomielteinen halu saada toinen lapsi. Monesti lapsen
saamisen toivotaan parantavan parisuhdetta. Harvoin näin kuitenkaan käy.
Hedelmöityshoitoja seuraavan raskauden keskenmeno ei
helpota tilannetta. Alanko luo perhekuviosta vakuuttavasti hapettoman ja
ahdistavan tilan, pakohuoneen, josta ei tunnu löytyvän ulospääsyä.
Monenmoisista terapioistakaan ei ole apua, sillä ne eivät tunnu tavoittavan
pariskunnan välisen kriisin ydintä.
Alkuun oudoksutti Alangon tinkimätön, lähes karu tyyli
kirjoittaa romaania kuin raporttia. Kun tyyliin tottui, oivalsin, että analyyttinen
ote sopii vaikean aiheen käsittelyyn. Se tuo kohtauksia eräästä avioliitosta ja
sen murenemisesta koruttomasti suurennuslasin alle. Sanottavaa ei piiloteta
rivien väliin eikä silata tunteilemalla, vaan asiat tykitetään suoraan niin
kuin minäkertoja ne kokee:
Hän sanoo, ettei
ole kymmeneen vuoteen iloinnut mistään. Järkytyn, mutta en oikein osaa sanoa
mitään. Juuri noista kymmenestä vuodesta viimeiset kahdeksan ja puoli ovat
olleet aikaa minun kanssani.
Rakkauslukkoja Katajanokan sillan kaiteella.
Ihmissuhdekaruselli pyörähtää käyntiin, kun puolison
entinen opiskelukaveri alkaa kummitella parisuhteen taustalla. Oletko sä ihastunut siihen opiskelukaveriin?
… yllättäen puolisoni romahtaa ja sanoo joo ja melkein nyyhkyttää, että se on
molemminpuolista.
Tästä huolimatta minäkertoja ei halua päästää irti ja
erota puolisostaan. Kenties avoin suhde olisi ratkaisu pattitilanteeseen? Se ei
kuitenkaan tule kyseeseen, sillä opiskelukaverikin haluaa naimisiin puolison
kanssa.
Karusellin vauhti kiihtyy, kun kyytiin hyppää minäkertojan
vanha tuttu, rumpali. Jos kerran puoliso, niin miksen minäkin hankkisi
avioliiton ulkopuolista suhdetta, sillä monisuhteisuudestahan puhutaan nykyisin
paljon, tuumii minäkertoja. Rumpali putoaa kuitenkin kyydistä, kun hyräilevä
mies ilmestyy kuvioihin. Toinen lapsi syntyy vihdoin sekavan tilanteen
keskelle.
Vauva valvottaa ja syö ahnaasti koko yön. Sen seurauksena
ihoni menee rikki, ja nänneistä vuotaa
verta. Kun vauva vielä itkee kurkku suorana, isosisko tuumaa, ettei
hartaasti odotettu tulokas ole ihan
sellainen kuin hän oli kuvitellut.
Anna Alanko on helsinkiläinen sosiologi, joka
on yrittänyt elää ydinperheessä.
Kuva: Nicklas Mäkelä
Tragikoominen huumori keventää ahdistavaksi ja
kaoottiseksi muuttuneen perhe-elämän kuvausta. Tätä menoa puolisosta tulee ”lasteni
isä”, eivätkä asumis- ja lasten tapaamisjärjestelyt hänen kanssaan luonnistu
yhtään sen paremmin kuin parisuhdekaan.
Avioliiton – josta tuntuu, ettei se koskaan alkanutkaan –
loppu alkaa vihdoin häämöttää, kun pariskunnan välinen kaupankäynti alkaa, ja lapsista
tulee vaihtokapuloita. Surullinen tilanne toistuu monissa eroperheissä.
Minäkertoja tunnistaa paitsi ”lasteni isän” myös omat pimeät puolensa. Pariskunta on edelleen naimisissa, mutta asuu erillään.
Koska ”lasteni
isän” opiskelukaveri haluaa tämän kanssa naimisiin, minäkertoja tunnustaa: voin
ylläpitää avioliittoa ihan kiusankin
vuoksi, koska ei usko itse enää haluavansa naimisiin.
Alanko käy Ensimmäisessä
kesäpäivässä tunnistettavasti läpi inhimillisten tunteiden laajan kirjon ihastumisista
ja rakastumisista kateuteen, mustasukkaisuuteen ja vihaan. Myös nykyajan
monipuoliset suhdekiemurat saavat läpivalaisua kaikkine ongelmineen.
Pariskunnan tilanne keikahtaa vielä kerran uuteen asentoon, kun ”lasteni isä”
ei sittenkään halua erota.
Hyräilevällä miehellä oli vasta vähän aikaa sitten iso
uusperhe, kun hän alkoi seurustella minäkertojan kanssa. Tämä puolestaan on
juuri saanut toisen lapsen puolisonsa kanssa. Kaikki ovat vähän pihalla siitä, mikä tällainen perhe on. Alanko
onkin omistanut kirjansa ”monimutkaisille perheille”.
Anna Alanko pesee esikoisteoksellaan tositeeveen mennen
tullen. Ensimmäistä kesäpäivää voisi
pitää eräänlaisena self-help-teoksena. Se ei opeta eikä jaa neuvoja vaan osoittaa
tinkimättömän rehellisesti: Kun rakkaus loppuu, on päästettävä irti. Silloin
tulee tilaa uudelle, ja rakkauskin saa kenties toisen mahdollisuuden.
Anna
Alanko: Ensimmäinen
kesäpäivä. Otava. 2022. 304 s.