Joel Haahtela: Yö Whistlerin maalauksessa

Todellisuuden ydintä etsimässä

Joel Haahtelan pienoisromaani Yö Whistlerin maalauksessa vie jälleen matkalle kohti olemisen perimmäistä mysteeriä. Kaunis, lohdullinen kertomus etsii vastausta kysymykseen: Onko syvempi todellisuus vain mielemme tuote vai jotain konkreettista?

Jos maalia raaputtaisi hyvin varovasti, alta ei paljastuisi kangasta vaan jotain tuntematonta, toinen maailma.

Joel Haahtela tunnetaan runollisten, sisäistyneiden pienoisromaanien luojana. Jaakobin portaisiin päättyneessä trilogiassa kunkin teoksen minäkertoja harhailee itsensä kadottaneena. Elämänsä taitekohdassa kukin heistä tuntee vihdoin tavoittaneensa jotain elämän syvästä ytimestä, hipaisseensa aineettoman maailman mysteeriä.

Haahtelan uudessa teoksessa Yö Whistlerin maalauksessa (Otava) liikutaan samoilla aallonpituuksilla. Nelikymppinen kertoja, Kansalliskirjaston kirjastonhoitaja uskoo elävänsä enää vuoden ja haluaa jättää jälkeensä jotain kaunista ja pysyvää.

Hän on opiskellut vanhaa, 1600-luvulta peräisin olevaa kuparinpainatustekniikkaa ja aikoo työstää sen avulla uniikin perhoskirjan, jonka vedokset hän maalaisi akvarellivärein. Kertojasta tuntuu kuin hanke loisi toivoa ahdistavana häämöttävään tulevaisuuteen, ja hänen kupariin kaivertamansa viivat pitäisivät hänet kiinni elämässä.

Niin kuin edessä odottava tehtävä olisi tarjonnut minulle hyvin kaukaisen oviaukon, josta kajasti arkaa ja heiveröistä valoa.

Niinpä hän matkustaa Yorkshireen Englannin jylhälle rannikolle tapaamaan erakoitunutta vanhaa perhoskerääjää, venäläisemigrantti Sergeitä, jonka laajoista kokoelmista hän löytäisi mallit perhosilleen. ”Perhosveljet” tapasivat sattumalta vuosia sitten olleessaan molemmat Naxoksen saarella Kreikassa etsimässä harvinaista kreikankultasiipeä, Lysaena ottomanaa. Tämä perhonen liihottelee kertomuksessa kultaisena lankana.

Heti teoksen ensi lehdillä lukijan valtaa levollisuus, jonka kerronnan rauhallinen poljento ja konstailematon kieli saavat aikaan. Ripaus haahtelamaista tähtipölyä loihtii sivuille unenomaisen tunnelman, aivan kuin perhosen siipi olisi liikahtanut ja osunut pehmeästi lukijan mieleen.

Vaeltaessaan vuorenrinteen karuissa maisemissa Sergein yksinäiselle talolle alhaalla aaltoileva meri tuo kertojan mieleen Josef Sudekin hopeagelatiinivedokset, valokuvat, jotka olivat oudolla tavalla tuoneet hänelle lohtua synkkinä hetkinä.

Josef Sudek: Nimetön sarjasta A Walk in the Magic Garden.

Prahalainen valokuvaaja tallensi pienen pientä puutarhaansa kuviinsa ja loi niistä salaperäisen mystisen maailman. Hänen kuvansa opettivat kertojaa näkemään syvemmälle kuvien taakse, siirtymään pois urautuneesta tavastaan katsoa.

Haahtelan kirjoissa taidehistorian mestariteoksista avautuu ikonien lailla ikkuna toiseen, syvempään todellisuuteen. Taiteilijoiden teoksiinsa lataama näkemys ja tunne välittyvät vuosisatojen halki katsojalle. Jaakobin portaissa Mark Rothkon maalaus säteili syvää meditatiivista valoa ja toi sen katsojalle rauhaa ja lohdutusta.

Haahtelan taiteilijaromaanissa Mistä maailmat alkavat päähenkilö Visa lumoutuu italialaisen maalauksellisen arkkitehtuurin mestarin Morandin hiljaisista asetelmista. Morandin maailmassa aikaa ei ollut, ja olemassaolo oli joitain enemmän kuin elämä. Visa oivaltaa, että hänelle riittää pienikin hetki, jolloin tuntee hipaisseensa sitä, mitä ei voi tavoittaa.

Nyt käänteentekevän taideteoksen roolin saa Sergein ystävän taidokkaasti maalaama kopio James Abbot McNeill Whistlerin öljymaalauksesta Nocturne in Blue and Silver: The Lagoon, Venice, 1879–80.

Sergei mietiskelee iltaisin teoksen äärellä ja muistelee kadotettua rakastettuaan Olgaa, jonka kanssa hän Pariisissa nuorena opiskellessaan kuului ”totuuden etsijöihin”. He halusivat löytää perimmäisen totuuden, todellisuuden itsessään.

Sergei on täysin vakuuttunut, että ihmisellä on kuolematon sielu. Että aineellisen maailman rinnalla oli aineeton maailma, eikä tuo toinen maailma totellut aineellisen maailman lakeja.

Hänen mukaansa maailmasta on katoamassa ”todellinen tieto, siis tieto siitä miten kaikki oli yhteydessä kaikkeen”. Meistä tulee persoonia vain suhteessa toisiimme, mutta me olemme myös erottamaton osa luontoa. Samalla olemme menettäneet alkuperäisen intuitiivisen tavan kommunikoida ja meille on jäänyt vain rikkinäinen kieli.

Kertoja puolustautuu: eikö kaunokirjallisuus perustunut juuri puutteellisen kielen herättämiin runollisiin yhteyksiin, assosiaation kauneuteen, sen loputtomiin mahdollisuuksiin, sanattomaan rivien väleissä?

Joel Haahtela on palkittu kirjailija ja 
psykiatri. Kuva: Dorit Salutskij

Aivan kuin hän puhuisi Haahtelan romaaneista. Niiden lukeminen on hidasta, sillä tuon tuosta on pysähdyttävä miettimään lukemaansa niin riveiltä kuin niiden väleistä. Samalla lukija uppoaa omaan mieleensä täynnä ääniä, muistoja ja kuvia, jossa mennyt on alati läsnä.

Mietteliään filosofiset teokset tarjoavat vastapainon, hengähdystauon, yhä kiihtyvämpään tahtiin tykyttävälle nykyajalle, hipaisu- ja kertakäyttökulttuurille. Ne todistavat, että vasta elämän turhuuksien tiedostaminen ja ajan arvostus tarjoavat sisäisen muutoksen mahdollisuuden.

Haahtela on sanonut kirjoittavansa aina samaa kirjaa. Vaikka tapahtumat ja paikat vaihtuvat, teokset vievät niin päähenkilön kuin lukijankin hengelliselle matkalle. Hänen kirjansa ovat niitä ”ohuita paikkoja”, jossa aineellinen ja aineeton maailma hipaisevat toisiaan.

Aikalaiset eivät ymmärtäneet eivätkä hyväksyneet Whistlerin nokturnoa, yölaulua. He kavahtivat maalauksen sinihämyistä yötä, joka tuntui liudentuvan tyhjyyteen, johtavan pimeyteen kätkeytyvään pelottavaan mysteeriin.

Kertoja kokee toisin. Keskustelut Sergein kanssa ja Whistlerin maalauksesta huokuva rauha ovat tyynnyttäneet hänen mielensä ja häivyttäneet kuolemanpelon. Hän on oivaltanut, ettei Whistlerin yö ole tyhjyyttä vaan täynnä rakkautta, ovi joka on avoinna.

Joel Haahtela: Yö Whistlerin maalauksessa. Otava, 2023. 175 s.