Todellisuuden ydintä etsimässä
Joel
Haahtelan pienoisromaani Yö Whistlerin
maalauksessa vie jälleen matkalle kohti olemisen perimmäistä mysteeriä. Kaunis,
lohdullinen kertomus etsii vastausta kysymykseen: Onko syvempi todellisuus vain
mielemme tuote vai jotain konkreettista?
Jos maalia
raaputtaisi hyvin varovasti, alta ei paljastuisi kangasta vaan jotain
tuntematonta, toinen maailma.
Joel
Haahtela tunnetaan runollisten, sisäistyneiden pienoisromaanien luojana. Jaakobin portaisiin päättyneessä
trilogiassa kunkin teoksen minäkertoja harhailee itsensä kadottaneena. Elämänsä
taitekohdassa kukin heistä tuntee vihdoin tavoittaneensa jotain elämän syvästä
ytimestä, hipaisseensa aineettoman maailman mysteeriä.
Haahtelan uudessa teoksessa Yö Whistlerin maalauksessa (Otava) liikutaan samoilla
aallonpituuksilla. Nelikymppinen kertoja, Kansalliskirjaston kirjastonhoitaja
uskoo elävänsä enää vuoden ja haluaa jättää jälkeensä jotain kaunista ja
pysyvää.
Hän on opiskellut vanhaa, 1600-luvulta peräisin olevaa
kuparinpainatustekniikkaa ja aikoo työstää sen avulla uniikin perhoskirjan,
jonka vedokset hän maalaisi akvarellivärein. Kertojasta tuntuu kuin hanke loisi
toivoa ahdistavana häämöttävään tulevaisuuteen, ja hänen kupariin kaivertamansa
viivat pitäisivät hänet kiinni elämässä.
Niin kuin edessä
odottava tehtävä olisi tarjonnut minulle hyvin kaukaisen oviaukon, josta
kajasti arkaa ja heiveröistä valoa.
Niinpä hän matkustaa Yorkshireen Englannin jylhälle
rannikolle tapaamaan erakoitunutta vanhaa perhoskerääjää, venäläisemigrantti
Sergeitä, jonka laajoista kokoelmista hän löytäisi mallit perhosilleen. ”Perhosveljet”
tapasivat sattumalta vuosia sitten olleessaan molemmat Naxoksen saarella
Kreikassa etsimässä harvinaista kreikankultasiipeä, Lysaena ottomanaa. Tämä perhonen liihottelee kertomuksessa
kultaisena lankana.
Heti teoksen ensi lehdillä lukijan valtaa levollisuus,
jonka kerronnan rauhallinen poljento ja konstailematon kieli saavat aikaan. Ripaus
haahtelamaista tähtipölyä loihtii sivuille unenomaisen tunnelman, aivan kuin
perhosen siipi olisi liikahtanut ja osunut pehmeästi lukijan mieleen.
Vaeltaessaan vuorenrinteen karuissa maisemissa Sergein
yksinäiselle talolle alhaalla aaltoileva meri tuo kertojan mieleen Josef Sudekin hopeagelatiinivedokset,
valokuvat, jotka olivat oudolla tavalla tuoneet hänelle lohtua synkkinä
hetkinä.
Josef Sudek: Nimetön sarjasta A Walk in the Magic Garden.
Prahalainen valokuvaaja tallensi pienen pientä
puutarhaansa kuviinsa ja loi niistä salaperäisen mystisen maailman. Hänen
kuvansa opettivat kertojaa näkemään syvemmälle kuvien taakse, siirtymään pois urautuneesta
tavastaan katsoa.
Haahtelan kirjoissa taidehistorian mestariteoksista
avautuu ikonien lailla ikkuna toiseen, syvempään todellisuuteen. Taiteilijoiden
teoksiinsa lataama näkemys ja tunne välittyvät vuosisatojen halki katsojalle. Jaakobin portaissa Mark Rothkon maalaus säteili syvää
meditatiivista valoa ja toi sen katsojalle rauhaa ja lohdutusta.
Haahtelan taiteilijaromaanissa Mistä maailmat alkavat päähenkilö Visa lumoutuu italialaisen
maalauksellisen arkkitehtuurin mestarin Morandin
hiljaisista asetelmista. Morandin maailmassa aikaa ei ollut, ja olemassaolo oli joitain enemmän kuin elämä.
Visa oivaltaa, että hänelle riittää pienikin hetki, jolloin tuntee hipaisseensa
sitä, mitä ei voi tavoittaa.
Nyt käänteentekevän taideteoksen roolin saa Sergein
ystävän taidokkaasti maalaama kopio James
Abbot McNeill Whistlerin öljymaalauksesta Nocturne in Blue and Silver: The Lagoon, Venice, 1879–80.
Sergei mietiskelee iltaisin teoksen äärellä ja muistelee kadotettua rakastettuaan Olgaa, jonka kanssa hän Pariisissa nuorena opiskellessaan kuului ”totuuden etsijöihin”. He halusivat löytää perimmäisen totuuden, todellisuuden itsessään.
Sergei on täysin vakuuttunut, että ihmisellä on
kuolematon sielu. Että aineellisen
maailman rinnalla oli aineeton maailma, eikä tuo toinen maailma totellut
aineellisen maailman lakeja.
Hänen mukaansa maailmasta on katoamassa ”todellinen
tieto, siis tieto siitä miten kaikki oli yhteydessä kaikkeen”. Meistä tulee persoonia
vain suhteessa toisiimme, mutta me olemme myös erottamaton osa luontoa. Samalla
olemme menettäneet alkuperäisen intuitiivisen tavan kommunikoida ja meille on
jäänyt vain rikkinäinen kieli.
Kertoja puolustautuu:
eikö kaunokirjallisuus perustunut juuri puutteellisen kielen herättämiin
runollisiin yhteyksiin, assosiaation kauneuteen, sen loputtomiin
mahdollisuuksiin, sanattomaan rivien väleissä?
Aivan kuin hän puhuisi Haahtelan romaaneista. Niiden
lukeminen on hidasta, sillä tuon tuosta on pysähdyttävä miettimään lukemaansa
niin riveiltä kuin niiden väleistä. Samalla lukija uppoaa omaan mieleensä
täynnä ääniä, muistoja ja kuvia, jossa mennyt on alati läsnä. Joel Haahtela on palkittu kirjailija ja
psykiatri. Kuva: Dorit Salutskij
Mietteliään filosofiset teokset tarjoavat vastapainon,
hengähdystauon, yhä kiihtyvämpään tahtiin tykyttävälle nykyajalle, hipaisu- ja
kertakäyttökulttuurille. Ne todistavat, että vasta elämän turhuuksien
tiedostaminen ja ajan arvostus tarjoavat sisäisen muutoksen mahdollisuuden.
Haahtela on sanonut kirjoittavansa aina samaa kirjaa.
Vaikka tapahtumat ja paikat vaihtuvat, teokset vievät niin päähenkilön kuin
lukijankin hengelliselle matkalle. Hänen kirjansa ovat niitä ”ohuita paikkoja”,
jossa aineellinen ja aineeton maailma hipaisevat toisiaan.
Aikalaiset eivät ymmärtäneet eivätkä hyväksyneet
Whistlerin nokturnoa, yölaulua. He kavahtivat maalauksen sinihämyistä yötä,
joka tuntui liudentuvan tyhjyyteen, johtavan pimeyteen kätkeytyvään pelottavaan
mysteeriin.
Kertoja kokee toisin. Keskustelut Sergein kanssa ja
Whistlerin maalauksesta huokuva rauha ovat tyynnyttäneet hänen mielensä ja
häivyttäneet kuolemanpelon. Hän on oivaltanut, ettei Whistlerin yö ole
tyhjyyttä vaan täynnä rakkautta, ovi joka on avoinna.
Joel
Haahtela: Yö Whistlerin maalauksessa. Otava, 2023. 175 s.