”Kirjoitin ollakseni olemassa”
Éduad Louis’n
vereslihainen tunnustusromaani Muutos: metodi paljastaa yhteiskunnallisen
eriarvoisuuden raadolliset kasvot. Pääseekö köyhyyden, homottelun ja väkivallan
piinaavista muistoista eroon muuttumalla ja pakenemalla?
Onko minut tuomittu toivomaan aina toisenlaista elämää?
Eddy Bellegueulle tietää jo kymmenvuotiaana, mitä sana yhteiskuntaluokka tarkoittaa. Kun luokkatoverit availevat lounaspakettejaan ruokatunnilla, hänellä ei ole mitään syötävää. Köyhässä työläisperheessä rahat ovat tyystin lopu, eikä kotona ole ruokaa.
Hänen itseinhoaan ja häpeäänsä pahentaa toinenkin asia,
jolle hän ei voi mitään. Onko se homo tai jotain? kylällä supistaan.
Pahoinpitely ei ole vain henkistä vaan myös fyysistä. ”Muistan ne iskut vatsaan, muistan kivun pään
iskeytyessä tiiliseinään”, hän on aiemmin kirjoittanut.
Kun Eddy löytää repustaan lapun: Kuole homo! hän
ymmärtää, ettei ole muuta mahdollisuutta kuin paeta, lähteä pois
pohjoisranskalaisesta tuppukylästä. Kostaa nöyryytykset menestymällä,
näyttämällä, että on parempi kuin piinaajansa.
Se ei ole helppoa. Kokemuksistaan ja ponnisteluistaan hän
kirjoitti parikymppisenä kohua herättäneen autofiktiivisen romaanin Ei enää Eddy. Se nousi
maailmanmaineeseen, käännettiin lukuisille kielille ja pelasti Édouardiksi
nimensä muuttaneen Eddyn köyhyydestä.
Viidennessä teoksessaan Muutos: metodi (Tammi) Louis palaa niihin uhrauksiin, kokemuksiin
ja ponnisteluihin, joiden pohjalta esikoisteos syntyi. Hän kertoo
muodonmuutoksistaan, lukuisista yrityksistään aloittaa alusta ja vaihtaa maisemaa.
Romaani on eräänlainen analyysi hänen ”metodinsa” vaatimasta sinnittelystä ja
sen seurauksista.
Eddy on oppinut teeskentelemään yrittäessään olla kuten
muut. Niinpä hän näyttelytaitojensa ansiosta pääsee läheisen Amiensin kaupungin
taidelukioon. Se on lähtölaukaus uuteen elämään. Hän tutustuu Elenaan, josta
tulee hänen sydänystävänsä ja mentorinsa.
Elenan pikkuporvarillinen perhe ottaa hänet huomaansa, tutustuttaa kirjallisuuteen, elokuviin, teatteriin, avaa hänelle ennen kokemattoman maailman. Eddy opettelee uuden aksentin, naurun, elekielen, muuttaa nimensä Éduardiksi, matkii Elenaa. Elämästä tuleyhtä harjoittelua ja pinnistelyä, kun hän rakentaa itseään uusiksi hävittääkseen merkit työläistaustastaan ja homoudestaan.
Lapsuuden kotitalo.
Vierailut kotona vaivaannuttavat, sillä hänellä ei ole
enää mitään yhteistä puhuttavaa köyhien, sivistymättömien vanhempiensa kanssa.
Lopullinen välirikko tulee hurjasta riidasta äidin kanssa: huutoa, molemminpuolisia
syytöksiä ja lyöntejä. Miksi synnyin
tähän perheeseen!
Louis vuodattaa sielunsa syöverit kirjansa sivuille. Uusi
teos on monisyisempi ja pohdiskelevampi kuin vimmainen esikoinen. Aika on antanut
perspektiiviä menneeseen, jota hän nyt tarkastelee ymmärtävämmin, useammasta
näkökulmasta. Välillä hän siirtyy kertojaksi, kommentoi ja tarkkailee itseään. Myöntää
monesti valehdelleensa.
Louis rakentaa teostaan kohtauksista, muistin sirpaleista
ja kuvitteellisista keskusteluista isänsä, Elenan ja peilikuvansa kanssa. Osista
syntyy silti yhtenäinen kertomus, jonka intiimi, välitön tunnelma saa lukijan
sympatiat puolelleen. Lotta Toivasen
suomennos soljuu yhtä vaivattomasti kuin aiemmin. Hän muuttaa kielirekisteriä
hienovaraisesti puhujan ja tilanteen mukaan.
Kun Éduard pyytää äitiään menemään ulos tupakoimaan, hän katsoi minua kuin mielenvikaista ja
sanoi: Kuka tää idiootti luulee olevansa, omassa huushollissani teen just
niinku lystään.
Éduard on Amiensissa edelleen itsensä vanki, häpeää ja vihaa
homouttaan. Jos olinkin yrittänyt
valehdella itselleni ja sinulle, asiasta ei ollut mitään epäilystä, hän
kirjoittaa kuvitteellisessa kirjeessään isälleen. Lopulta hänen miehennälkänsä
kasvaa liian suureksi. Édouard Louis'ta on kuvattu yhdeksi suku-
polvensa tärkeimmäksi kirjailijaksi.
Kuva: John Foley / Tammi
Futismatsissa hän ihailee pelaajia: Katselin heidän reisilihaksiaan ja peniksen pullistumaan shortsien alla
kun he juoksivat kentällä ja toivoin, että he olisivat painaneet kasvoni
haaroihinsa.
Éduardille avautuu jälleen uusi maailma. Hänen harhailunsa öisillä kaduilla johtavat seksikohtaamisiin tuntemattomien miesten kanssa.
Amiens on kuitenkin liian lähellä kotikylää niin maantieteellisesti kuin
henkisesti. Sen kahlitseva ote tuntuu vahvana, hänen on päästävä kauemmas.
Kun hän tapaa tunnetun kirjailijan, Didier Eribonin, hän päättää tehdä saman kuin tämä nuorena: muuttaa
Pariisiin ja ryhtyä kirjailijaksi. Éduard ei ole koskaan kuullutkaan École
normale supérieurista, mutta hän tajuaa, että pääsy sinne olisi väylä
Pariisiin. Häntä ajaa unelmasta toiseen pohjaton epätoivo ja rajaton toivo.
Hurja luku-urakka – Pierre
Bourdieu, James Baldwin, Émile Durkheim, Marguerite Duras, Erving
Goffman, Jaques Derrida, Assia Djebar, Patrick Chamoiseau, Simone de Beauvoir –
avaa opinahjon ovet, mutta kirjan teko ei hänen lukuisista yrityksistään
huolimatta onnistu.
Hän saa aikaan vain huonoja jäljitelmiä ihailemiensa
kirjailijoiden teoksista. Häntä himoitsevat rikkaat suojelijat sen sijaan
tutustuttavat hänet Pariisin suurporvareiden ja aatelisten ylelliseen elämään ja
vievät hänet viikonloppumatkoille ulkomaille.
Vieraillessaan eronneen isänsä luona ja nähdessään hänen
puutteen ja syrjäytymisen tuhoaman kehonsa ja surkeat olonsa ristiriita jääkarjunnahkasohvan
ja satojen eurojen arvoisten viinipullojen välillä kodissa, jossa hän
edellispäivänä vieraili, huutaa sosiaalista epäoikeudenmukaisuutta.
Vaikka Éduard on edellisenä iltana nauttinut juhla-aterian
ja juonut samppanjaa rakastajansa kustannuksella luksusravintolassa, aamulla
hänellä ei ole mitään suuhunpantavaa pienessä opiskelija-asunnossaan. Surullisen
tuttu tilanne lapsuudesta. Rahahuolet painavat ja ajavat hänet myymään seksiä.
Nöyryyttävä seksinmyyntiyritys murtaa viimein hänen
mielensä padot. Éduard tajuaa, ettei voi enää teeskennellä ja salata surkeaa
lapsuuttaan muilta eikä itseltään. Yksityiskohta Timo Ryhäsen maalauksesta.
Hän ei enää voi kieltää kaikkea sitä, mikä
on ajanut hänet tähän ahdistavaan tilanteeseen, jahtaamaan unelmia ja
tavoittelemaan onnea, joka etappi etapilta siirtyy yhä kauemmas.
Hänen on vangittava menneisyytensä tekstiin ja
kirjoitettava piinaava lapsuus pois itsestään. Prologissaan hän kuitenkin
epäilee, onnistuuko tämä. Kenties lapsuudesta kirjoittaminen vahvistaakin vain sen valtaa ja vaikutusta
elämässäni, olen ehkä jäänyt ansaan – en tiedä.
Joka tapauksessa kirjoittaessaan lapsuudestaan hän löytää
oman äänensä. Käsikirjoitus ei kustantajia kuitenkaan innosta, sillä he eivät
usko, että Louis’n kuvaama köyhyys ja väkivalta olisivat Ranskassa enää
mahdollisia. Viimein eräs järkyttynyt kustannustoimittaja lupaa julkaista
alkujaan Eddy Bellegueullen elämä ja
kuolema -nimisen teoksen.
Louis’n ei tarvitse enää pelätä köyhyyttä eikä kadulle
joutumista. Ei enää Eddy tuo
hänelle mainetta ja rahaa, hän on vihdoin kirjoittanut itsensä näkyväksi. Hän
ostaa unelmiensa asunnon Pariisista, matkustelee. Mutta hän ei kuitenkaan tunne
onnea saavutettuaan vihdoin tavoitteensa.
Onko hän matkallaan maineeseen polttanut liian monia
siltoja, hylännyt liian monia ystäviä, käyttänyt heitä astinlautanaan pyrkiessään
eteenpäin? Onko muutoksen vaatiman metodin hinta ollut liian kova? Édouard Louis
haluaisi palata ajassa taaksepäin. Hän ei enää tunne vihaa eikä halua kostaa. Lapsuuden
syövereistä alkaa viimein nousta esiin hyviäkin muistoja. Kenties silloin on
aika sanoa lopulliset jäähyväiset Eddy Bellegueullelle.
Édouard
Louis: Muutos: metodi. Tammi, 2023. 265
s.
(Changer: méthode). Ranskasta
suomentanut Lotta
Toivanen.
Timo
Ryhäsen maalauksia Vision, Feelings, Beings
-näyttelyssä Galleria Katariinassa 13.8. saakka