Elämästä kieltäytyjän tunnustuksia
Antti
Hurskaisen ankarat tekstit esseekokoelmassa En
kieltäytynyt aseista kuljettavat lukijaa Peltoniemen synnyinkodista Kruununhaan
työhuoneelle. Kirjallisuutta, populäärimusiikkia ja kirjailijan työtä
käsittelevien esseiden taustalla kuultaa kristillinen usko.
Minä järjestelen
kirjoja, tai teen elämäntyötä, / yritän tämän kaiken seasta löytää / sen mikä
aina on ollut olemassa. Pentti
Saarikoski
Ylläolevan Saarikosken runon lopun Antti Hurskainen sanoo allekirjoittavansa täysin esseekokoelmansa En kieltäytynyt aseista (Siltala) esipuheessa. Varmemmaksi vakuudeksi hän myöhemmin vielä lisää: Tyhjäkätisyys on kristillinen hyve, eikä kirjailija eroa tässä papista lainkaan. Vain hybriksen huumaamilla on omaa sanottavaa.
Sanottavaa Hurskaisella silti on. Hän on palannut
esseistiikan pariin kolmen romaanin jälkeen. Totesin hänen Finlandia-palkintoehdokaskirjansa
Suntion lataavan merkityksiä
sanoihin kärsimys, kuolema ja rangaistus. Kuolema jatkaa kulkuaan uudessakin
teoksessa, mutta sen kumppaneiksi ovat ajautuneet Mikko Joensuun Amen-levytrilogiasta
kumpuavat yksinäisyys ja usko.
Kirjan nimiesseessä Hurskainen tilittää ajatuksiaan aseista.
Yläastelaisen mielestä sotiminen tapahtui lähinnä kaukaisessa historiassa. Ajatuksissa
kangastelivat toisenlaiset valloitukset: Avattu
kondomipaketti pilottitakin taskussa vastasi uhkaavuudeltaan pistoolia.
2000-luvun alussa Venäjää ei nähty vihollisena vaan Matti Vanhasen tapaan ”myönteisenä
mahdollisuutena”. Niinpä Hurskainen ei kieltäytynyt utooppisesta sodan
todellisuudesta ”vaan kuuden kuukauden partioleikistä, armeijasta. Eskapismi ei
ollut minua varten”. Sittemmin todellisuus on puuttunut peliin.
Sota oli karua todellisuutta kirjailija-kuvataiteilija Henrik Tikkaselle, jonka
rintamakokemukset päätyivät hänen kirjoihinsa. Tikkanen on todennut, että ”hänellä
on ollut työssään kaksi pääasiallista teemaa: sota ja seksi”.
Tikkasen taistelut jatkuivat kotirintamalla. Osoitetrilogiassaan
hän suomii suomenruotsalaista yläluokkaa. Kotona hän puolestaan joutui Märta Tikkasen ankaraan sarjatuleen. Kirjoitustaito esti Tikkasia kuristamasta
toisiaan, kommentoi Hurskainen.
Arto
Mellerin mukaan taiteen tulisi viedä kokijansa ”perusjärkytyksen” äärelle. Jotta
tämä onnistuisi, Hurskainen tunnustaa kieltäytyvänsä onnellisesta elämästä,
vaikka hänen ”elämättä elämisensä” vaimoa ja lapsia varmasti rassaa.
Taiteellisesti merkittävä panos vaatii uhrinsa.Antti Hurskainen.
Kuva: Laura Malmivaara
Prosessi on ollut
hidas ja yllätyksetön. Valmista tulee joka aamu, kun sanon elämälle ”ei” ja
alan kirjoittaa. Vaikka Hurskainen kertoo tavoittaneensa kirjailijan työn
ilottomuuden jo 16-vuotiaana, hänkään ei voi välttää satunnaisia
ilonpilkahduksia: ”sanavalinta tai rytmillinen oivallus voi kannatella läpi
aamun”.
Hurskainen jatkaa tinkimättömällä linjallaan tunnustaessaan
olevansa konservatiivinen hihhuli. En saa
konservatiivisuudestani selkärankaa vaan taskulampun, jonka valossa kuljen läpi
edistysmielisten pimeyden. Puristan lampun leuan ja rinnan väliin. Tarvitsen
käsiäni kirjoittamiseen ja rukoukseen.
Esseessä ”Joensuu-trilogia” Hurskainen käsittelee omien
kokemustensa lävistämänä lauluntekijä Mikko
Joensuun levytrilogian Amen kolmea
teemaa: yksinäisyyttä, uskoa ja kuolemaa. Helluntailaisperheeseen syntyneen masentuneen
muusikon usko ei häntä enää kannattele. Amen
kaikuu autiossa maisemassa, josta Jumala on kadonnut.Yksityiskohta Tuomo Laakson
malauksesta Pieta.
Hurskaisen matka uskovaiseksi on ollut päinvastainen. Hänen mukaansa moniselitteistä ja hidasta tarpomista kohti tunnustusta: ”usko on minulle hengissä pitävä voima”.
Esseisti kertoo kuunnelleensa Amenin kappaletta ”Closer My God” uskoon
tulemisensa vuosina: ”hengitin varmuutta sen melankoliasta ja pimeydestä. Se
oli aarre, ” jonka Joensuu pudotti polun varteen kulkiessaan vastakkaiseen
suuntaan”.
Esseessään ”Kirjasodan muistolle” Hurskainen suree
kirjasotien kuolemaa. Hän kaipaa Hannu
Salaman, Paavo Rintalan ja kumppaneiden aikaa, jolloin kirjoja vielä
luettiin, niistä kiivailtiin, niitä sensuroitiin ja niiden vuoksi jouduttiin
leivättömän pöydän ääreen.
Nykyään kirjoja ei enää tarvitse lukea, jotta niitä voisi
kommentoida ja paheksua. Cancel- ja woke-kulttuurin aikakaudella somen
vesilasissa pirskahtelevat kirjalliset myrskyt laimenevat saman tien. Teini-influensseri
ilmaisee tuohtumuksensa Aleksis Kiven
romaanista postaamalla: ”Kuvata nyt seitsemää cis-miestä metsässä.” Ketä
kiinnostaa?
Viimeisessä esseessään ”Pyhä Seppälä” Hurskainen kertoo
kiinnittäneensä työpöytänsä taakse kirittäjiensä kuvia, eräänlaisia ikoneita. Marguerite Durasin ja muutaman
muun seurassa seinällä kirjailija JuhaSeppälä pitelee kädessään keksiä Turun
Sanomien rakeisessa kuvassa.
Seppälälle oli tuolloin myönnetty Pyhän Henrikin
kulttuuripalkinto novellikokoelmasta Mitä
sähkö on? Palkintoperusteissa todettiin Seppälän kuvan elämästä olevan ”tarkka
ja armoton, mutta totuudellisuudessaan puhdistava ja vapauttava”.
Samoin voisi luonnehtia Hurskaisen esseitä. Olen poiminut
En kieltäytynyt aseista siiviläni
suodattamia ajatteluun usuttavia sattumia. Jokainen meistä lukee omalla
tavallaan, eikä luettu kirja ole kaikille sama, se avautuu itse kullekin eri
tavoin. En kieltäytynyt aseiden soppatykki
tarjoaa ammennettavaa isolla kauhalla monenlaisille lukijoille.
Kuolema vaanii esseistin silmäkulmassa tummana varjona: Rakennan lauseita, jotta ymmärtäisin, että
en ymmärrä mitään kuolemasta, johon verrattuna mikään muu ”teema” ei ole
kouristuksenomaisten ymmärrysyritysten arvoinen.
En usko kirjailijan uuvahtavan vaikka ”näppäimistö
odottaa päällensä romahtavaa otsaa, joka muotoilee käsikirjoitustiedoston
viimeisen merkkijonon”, sillä luotan Hurskaisen Seppälältä lainaamiin sanoihin:
”Senkö vuoksi kirjoitan, ettei mikään päättyisi.”
Antti
Hurskainen: En kieltäytynyt
aseista. Siltala, 2024. 214 s.
Tuomo
Laakson maalauksia näyttelyssä Se tuntui
todelta Galleria AMAssa 31.3. saakka.