Antti Hurskainen: Suntio

Mihin tässä kaikessa sijoittuu Jumala?

Antti Hurskainen lataa romaanissaan Suntio merkityksiä sanoihin kärsimys, kuolema ja rangaistus. Olemassaolon perimmäisiä kysymyksiä pohdiskelevassa omaperäisessä ”evankeliumissa” suurimmaksi nousee armo.

Yllytitkö murhaan vai suosittelitko rakastamaan lähimmäistä?

Antti Hurskaisen romaani Suntio (Siltala) alkaa rauhallisilla askareilla. Teoksen minäkertoja, pienen maalaisseurakunnan suntio Turtola, haravoi hautausmaan käytäviä ja nikkaroi saarnastuolin portaikkoa.

Pian hänen toteamuksensa hautakivistä kuitenkin hätkähdyttää ja pysäyttää lukijan pohtimaan juuri lukemaansa: Kuolema ei ole riittävän konkreettinen asia. Tarvitsemme graniittia ymmärtääksemme vähemmän.

Hurskainen ei korulauseilla keimaile. Hänen totinen, toteava kirjoitustyylinsä pureutuu elämän peruskysymyksiin ja avaa mielenkiintoisia ajatuskulkuja. Satiiri ja huumori kuuluvat myös hänen keinovalikoimaansa. Kun suntion viisivuotias tytär Monika epäonnistuu oravan piirtämisessä, hän ”näyttää tuskaiselta kuin kanttori tai blues-kitaristi”.

Keskustelutuokiot kirkkoherra Sirénin kanssa kuuluvat suntion päiväohjelmaan. Miehet kinastelevat maailmanmenosta, Bergmanin elokuvista, raamatunlauseista, kriisi- ja rituaalirukoilijan eroista. Näin toteaa suntio:

Kriisirukoilija käyttää Jumalaa. Tarttuu kahvaan odottamaan vieteriukon ponnahdusta. Rituaalirukoilija tähtää syvemmälle. Tärkeintä on rukoilun jokapäiväisyys. Tyhjyys.

Kirkkoherran tunnustukset hänen avio-ongelmistaan ja alkoholisminsa aiheuttamista hallusinaatioista tarvitsevat kuulijaa. Suntio joutuu uhrautumaan. Sirénin uskon haperuus paljastuu hänen yllättävässä kysymyksessään: Onko voimakkaan krapulan ja hartaan rukouksen välillä minkäänlaista eroa? Ei ihme, että Jumala pysyy hänelle vaiti.

Seurakunnan pienessä piirissä pyörii myös nuori nainen, moderneja mielipiteitä tykittävä kappalainen Jenni Leppä. Kirkkoherran saarnassa puhe miehistä ja naisista on hänen mielestään tuomittavaa. Itse hän aiheuttaa pahastusta muutaman mummon seurakunnassa avautumalla omassa saarnassaan hedelmöityshoidoistaan.

Silti Lepänkin mielestä vallilalainen brändityö Paavalin seurakunnassa menee liian pitkälle häpäistessään kristillistä arvokkuutta hyvien arvojen nimissä. Hurskaisen läpitunkeva katse näkee ulkokultaisuutta ja farisealaisuutta monella taholla niin kirkon kuin yhteiskunnankin taholla.

Yksityiskohta Aino Keinäsen teoksesta
Tuhon syövereistä. Tytön malli on Anne Frank

Suntion toinen keskustelukumppani, kylähulluksi leimattu Juhi, on toista maata kuin kirkkoherra. Vapaaehtoisen arkunkantajan vaikenemisen ja lähes häiritsevän mielenrauhan takana piilee vankkumaton vakaumus. Täkäläisin silmin sairaudeksi riittää kanavapaketista ja keskustan kuntavaaliehdokkuudesta kieltäytyminen, suntio kommentoi Juhin mielenterveyttä.

Turtola on toiminut Monikan yksinhuoltajana lähes tyttären syntymästä saakka. Hänen vaimonsa, Monikan äiti, häipyi aurinkorannoille, sillä hän ”tahtoi vielä elää ja tie kutsui”. Hurskainen kuvaa suntion ja päiväkotikiusatun Monikan läheistä, mutkatonta suhdetta aidosti ja lämmöllä.

Kirjan sävy tummenee, kun Monikan aivoista löytyy kasvain. Kärsimys ja kuoleman läheisyys tuovat elämän perimmäiset kysymykset iholle. Kun sairaalapappi yrittää tehdä suntiosta Monikan tragedian päähenkilön, tämä kieltäytyy uhriutumasta sanoin:

Suren Monikan kohtaloa olemalla olemassa. Suren kun juon vettä, sidon kengännauhat ja odotan puoli yhdeksän uutisia. Suntio jatkaa: Mihin tässä kaikessa sijoittuu Jumala? Pidättekö kaikkivaltiasta surutöideni talkoolaisena?

Monikan vaipuessa koomaan, suntio kuulee tyttärensä äänettömät tuskanhuudot. Monika on suljettu liikkeen ja kielen ulkopuolelle aivojensa repaleiden tykittämään kärsimykseen. Suntio joutuu teodikean, eli pahan ongelman, eteen: Miksi Jumala sallii pahuuden? Teoksen ensimmäinen osa päättyy Turtolan vastaukseen. Se on höyhentyyny.

Kirjan toisessa osassa Turtola tekee tilit selviksi lähettämällä kirjeitä tutuilleen – niin kuolleille kuin eläville – Sukevan vankilasta. Sivalluksilta ei välty kukaan. Kirkkoherra, joka ennen niin luottamuksellisesti avautui huolistaan suntiolleen, ei tätä armahda vaan tuomitsee.

Monikan äitiä, vaimoaan, Turtola kiittää siitä, että tämä otti jalat alleen, katosi maisemasta ja hylkäsi lapsensa ja aviomiehensä. Ilman äkkilähtöäsi Monika olisi joutunut elämään lyhyen elämänsä tiuskivan narsistin läheisyydessä.

Antti Hurskainen on julkaissut neljä esseeteosta 
ja kaksi romaania. Kuva: Laura Malmivaara

Omaa edesmennyttä isäänsäkään Turtola ei säästä. Sukupolvensa surullinen edustaja ei lapsistaan piitannut vaan jätti heidät vaimonsa hoidettavaksi. Pikku-Turtola ei pyytänyt paljon: Pari rangaistuslaukausta takapihalla ja uutuusjäätelö silloin tällöin. Isä saa myös vastattavakseen Turtolan kysymyksen: Laitoitko mitään pehmeää edes pääni alle?

Näin Hurskainen solmii tarinansa lankoja yhteen ja luo kokonaisvaltaisen, koskettavan teoksen kärsimyksestä, rakkaudesta ja armosta. Juhin sanat: ”armahda hänet, surmaa hänet” vie perimmäisten ratkaisujen äärelle. Oliko suntion teko rakkauden korkein veisu?

Turtolan, entisen suntion, nykyisen lapsenmurhaajan unessa armo paljastaa kasvonsa. Unessa hän on Monikan kanssa siivoamassa kirkkoa tuhkapölystä, johon Monika puhaltaa. Tuhkapölyä meni kummankin silmiin ja suuhun. Huidoimme ja yskimme, sinä nauroit. Jos salissa olisi ollut joku muu, hän olisi voinut ihailla tuhkapilveä ylhäältä taittuneessa valossa.

Antti Hurskainen: Suntio. Siltala, 2023. 287 s.

Aino Keinäsen näyttely Jäljelle jää tarina 30.4. saakka Galleria A2:ssa.