Huone Mĕlnická-kadulla haluaa tulla todeksi
Joel
Haahtelan pienoisromaanit ovat kuin vanhojen mestareiden maalauksia. Niissä
aika on pysähtynyt, ne tarjoavat rauhaa ja pakopaikan maailman hälyltä. Uusi
teos Marijan rakkaus vie tämän sanattoman
mysteerin äärelle.
Näin lauseiden
sisällä avautuvan huoneen, joka oli oikeastaan vasta huoneen luonnos. Se ei
muodostanut tilaa, se tuskin hengitti, sen sydän oli vasta alkanut sykkiä.
Mutta huone halusi tulla todeksi.
Otavan kevätpressissä Joel Haahtela kertoi palanneensa uudessa romaanissaan Marijan rakkaus kirjoittamisensa alkulähteille Prahaan vuonna 1996.
”Kirjoitin siellä ensimmäisen novellini. Se
oli upea kokemus” hän muisteli ja jatkoi uuden kirjansa teemasta: ”joskus
toisen ihmisen poissalo voi olla elämässä tärkeämpi määrittävä tekijä kuin
läsnäolo.”
Näin on käynyt Marijan rakkauden kertojalle, suomalaiselle kirjailijalle, jota muisto serbialaisesta taideopiskelijasta, Marijasta, ei jätä rauhaan.
He tapasivat
sattumalta Kafkan kotimuseossa
kaksikymmentäviisi vuotta sitten ja viettivät unohtumattomat kaksi viikkoa
pienessä hotellihuoneessa Mĕlnická-kadulla. Kunnes Marija yhtäkkiä
salaperäisesti katosi.
Kirjailija on vuosia myöhemmin saapunut Triesteen
aloittaakseen uuden romaanin kirjoittamisen. Kaupungin tihkusateisessa
hämärässä se ei kuitenkaan ota syntyäkseen, joten hän päättää paeta kirjallista
haaksirikkoaan Roomaan. Sattuma korjaa satoa, kun kirjailija yllättäen törmää Marijaan
Triesten asemalaiturilla, jossa hän odottaa yöjunaa Roomaan.
Taide on kulkenut Haahtelan teoksissa mukana pitkään. Romaani
Mistä maailmat alkavat kuvaa
nuoren miehen tietä taidemaalariksi. Haahtelan edellinen romaani Yö Whistlerin maalauksessa vie
pohtimaan todellisuuden luonnetta, totuutta itsessään.
Uudessa romaanissa aihetta tarkastellaan Marijan silmin. Hän
työskentelee Belgradissa taidehistorian laitoksella professorina ja rakastaa
vanhoja maalauksia. Niitä katsellessa mielessä vellovat Bosnian sodan kauhut
kuin nykyajan pintakuohut vaimenivat ja menneet
tarinat muuttuivat hetkiksi, joiden tapahtuminen ei koskaan päättynyt: ne irtosivat ajan ja paikan kahleista ja
olivat läsnä yhtä lailla eilen, tänään ja kaikkina tulevina päivinä.
Marija on matkalla Roomaan tutkimaan Johanneksen
evankeliumista peräisin olevan Noli me
tangere -aiheisen teoksen alkuperää. Maalauksessa Maria yrittää tavoitella
rakastamaansa haudasta noussutta Jeesusta, joka kuitenkin kieltää koskemasta
itseään: noli me tangere. Sanat
voidaan myös tulkita ”älä takerru minuun”, ajalliseen ja katoavaan. Joel Haahtelan romaanit ovat voittaneet l
lukuisia kirjallisuuspalkintoja.
Kuva: Dorit Salutskij
Haahtelan pienoisromaanit pisaroivat lukijan tajuntaan
kuin kevätsade, jonka jälkeen maailma näyttää selkeämmältä, ja näkyvän takainen
toinen todellisuus kuultaa läpi kirkkaammin. Romaanit hipaisevat mysteeriä,
ohuita paikkoja, joista Haahtela on kirjoittanut trilogiassaan, joka päättyi Jaakobin portaisiin.
Kertoja ja Marija jatkavat päivää, joka jäi kesken
kaksikymmentäviisi vuotta sitten. Juna kiidättää heitä Vltavan kuohujen yli
kohti Roomaa. Joki virtasi allamme, ja
juna oli Kaarlen silta, joka jatkui veden ja vuosien yli, irtosi natisten
kivijaloistaan, syöksyi raskaana pimeän maiseman halki. Onneksi ehdin juuri
ja juuri hypätä kyytiin mukaan.
Lineaarinen aika pyyhkii mennessään elämäämme pois. Kertojan
mukaan on silti olemassa hetkiä ja paikkoja, joista emme ole koskaan lähteneet.
Ne elävät muistoissamme joskus vahvempina kuin haihtuva nykyhetki. Niitä ei
ajanhammas pysty hälventämään mielestämme.
Kirjailijan muistot sulautuvat niin elimellisesti
kerrontaan, että aika menettää merkityksensä Marijan rakkaudessa. Tapahtumat hänen boheemin valokuvaaja-isänsä ränsistyneessä
talossa vuosia sitten vaihtuvat muutaman kappaleen jälkeen pohdintoihin Pietro Cavallinin freskon äärellä Pyhän
Cecilian kirkon kappelissa.
Isän mielestä liiallinen ajattelu pilasi taiteen ja teki
siitä filosofiaa. Taide alkoi siitä,
mihin ajattelu loppui, ja ihminen seisoi sen edessä sanattomana.
Kirjailija kuitenkin elää sanoista. Hänelle
kirjoittamisen autuus ja työläys ovat arkipäivää. Sanat pulppusivat
alkulähteestä, huoneesta Mĕlnická-kadulla. Ne odottivat painottomina ja
valmiina kirjuriaan, joka tekisi maailman näkyväksi niiden avulla. Kunnes kirja
alkoi vastustaa tekijäänsä.
Joel Haahtela romaanin viitan, tarinan, laskoksista
aukeaa alitajunnan avaruus, ajatuksia, jotka johtavat mysteeriin. Sen äärelle pysähtyy myös kirjailijan
fyysikkoystävä Saimi, joka ei usko Jumalaan:
Miten protonit,
neutronit ja elektronit olivat vuosimiljoonien kuluessa onnistuneet
järjestäytymään tähän muotoon: siis istumaan saunassa, juomaan olutta ja
pohdiskelemaan olemassaoloaan.
Marc Chagall: Over the Town (1918)
Mĕlnická-kadun rakastavaiset jatkavat matkaansa, kohoavat
taivaalle kuin Marc Chagallin
pariskunta, ulos tekstistä ja jättävät jälkeensä tyhjän kankaan. Mutta huone Mĕlnická-kadulla
on tullut todeksi sana sanalta, lause lauseelta, sivu sivulta. Jälleen lumoava,
monimielinen, ajatuksia herättävä romaani palkitulta kirjailijalta.
Haastattelun päätteeksi Otavan Jenni Heiti kysyi kirjailijalta, joka on myös psykiatri ja
ortodoksinen diakoni, neuvoa hyvään elämään. ”Pitää hylätä idea hyvästä
elämästä, miten kuuluu elää ja olla kuten kaikki muut. Se ei ole todellisuutta.
Hyvässä elämässä sen sijaan on todellisuutta. On elettävä itse elämää eikä
ideaa elämästä.”
Joel
Haahtela: Marijan rakkaus. Otava, 2024.
192 s.