John Dewey: Yhteinen usko – luentoja uskonnonfilosofiasta

Omanlaisensa uskonpuhdistaja

 Yhdysvaltalainen filosofi ja psykologi John Dewey oli aikansa radikaali, joka kyseenalaisti uskonnollisten instituutioiden aseman ja pyrki määrittelemään uudelleen, mitä tarkoittaa olla uskonnollinen. Vuonna 1934 julkaistu ja nyt suomennettu Yhteinen usko herättää ajatuksia tänäkin päivänä.

Mikä tahansa toiminta, jota harjoitetaan ihanteellisen päämäärän puolesta esteitä vastaan, huolimatta henkilökohtaisen tappion uhasta ja sitoutuen sen yleiseen ja kestävään arvoon, onominaislaadultaan uskonnollista.

”John Deweyn asemaa erityisesti 1900-luvun alkuvuosikymmenten keskeisimpänä yhdysvaltalaisena intellektuellina on vaikea yliarvioida”, Helsingin yliopiston uskonnonfilosofian professori Sami Pihlström kirjoittaa teoksen Yhteinen usko – luentoja uskonnonfilosofiasta (Gaudeamus) esipuheessa.

 Deweyn lähes sata vuotta sitten esittämät ajatukset herättävät edelleen intohimoja puoleen ja vastaan. Hänen keskeinen teemansa oli ”luonnollisen inhimillisen kokemuksen mahdollisuus sisältää uskonnollinen kvaliteetti ilman yliluonnollisia metafyysisiä sitoumuksia”, Pihlström toteaa.

 Dewey tuuletti uskontoja rivakalla kädellä. Hän halusi erottaa uskonnollisuuden uskonnollisista instituutioista, jotka hän koki painolastina. Mutta hän meni vielä pidemmälle haluamalla poistaa yliluonnollisen elementin uskonnollisuudesta, koska: Vasta silloin, ensimmäistä kertaa, kokemuksen uskonnollinen puoli saa kehittyä esteettä omilla ehdoillaan.

 Tämä oli aikoinaan ja on edelleen kova pähkinä purtavaksi. Selvää on, etteivät uskonnolliset piirit tätä voi hyväksyä. Toisaalta vastakkaiseen leiriin kuuluvien ateistien mielestä yliluonnollisen hylkäämisen lisäksi paitsi uskonnot myös kaikki uskonnollisuuteen viittaava on hylättävä.

 Pihlströmin mukaan Dewey puolestaan hylkäsi nämä molemmat ääripäät, sillä ”ne kadottavat inhimilliseen kokemukseen sisältyvät aidot uskonnolliset kvaliteetit ja näin redusoivat kokemuksemme köyhemmäksi ja kapeammaksi kuin se voisi olla”.

 Uskonnollinen kokemus oli Deweylle asenne, joka voi liittyä ”esimerkiksi esteettiseen, tieteelliseen, moraaliseen tai poliittiseen kokemukseen, samoin kuin esimerkiksi ystävyyden tai toveruuden kokemuksiin”. Näistä hän johtaa määritelmän Kaikkivaltiaalle:

 On nimittäin olemassa ihanteita luovia ja ylläpitäviä luonnon ja yhteiskunnan voimia. Ne yhdistyvät toisiinsa vielä kiinteämmin, kun toiminta suo niille yhteyttä ja kiinteyttä. Kutsuisin tätä aktiivista ihanteellisen ja aktuaalisen välistä suhdetta ”Jumalaksi”.

 Hänen määrittelemänsä uskonnollisuus – yhteinen pyrkimys kohti demokraattisia ihanteita – perustui toiveeseen edistyksen ja tieteen riemuvoitoista, joiden avulla ihmiskunta kehittyy yhä paremmaksi. Historia on osoittanut tämän haaveen harhaksi. Kuten me tänäkin päivänä voimme surullisina todeta.

 Selvää on, että tarvitsemme tiedettä ja älyä, oikeudenmukaisuutta ja demokratiaa, tasa-arvoa, ystävyyttä ja rakkautta. Mutta eiväthän nämä kannatettavat arvot pyyhi pois hengellistä mystistä kokemusta. Mitä Dewey olisi menettänyt, jos hän olisi tämän hyväksynyt?

 Hän kaappasi uskonnoilta uskonnollisuuden ja karisti siitä samalla hengellisen elementin, mystisen kokemuksen, jolle kaikki uskonnot rituaaleineen perustuvat. Radikaali temppu, mutta ei hän silti Jumalaan täydellistä pesäeroa tee. Pihlströmin mukaan ”hän ei koskaan täysin torjunut Jumalan ideaa, vaikka hän hylkäsikin käsitteen perinteisen teologisen käytön”.

 Toista näkökantaa uskonnollisuuteen edustaa psykiatri, kirjailija ja ortodoksinen diakoni Joel Haahtela, joka on kertonut uskovansa ”selittämättömään ja siihen, että asioiden takana on jotain monimutkaista ja kaunista, toisin sanoen mystistä”. Trilogiassaan Adélen kysymys, Hengittämisen taito ja Jaakobin portaat hän on kaunokirjallisesti lähestynyt aineettoman maailman mysteeriä.

 Näin kirjoitin arviossani Adélen kysymyksestä: ”Ihmeiden mahdollisuutta kertoja pohtii sattumalta jyrkänteellä tapaamansa kirjailijan, Yvonnen, kanssa. Tämä kertoo lukeneensa varhaisista kelttiläisistä kristityistä, jotka uskoivat, että maailmassa on ohuita paikkoja, joissa kahden maailman välinen raja häviää. Niissä paikoissa me voimme tuntea sen mikä on toisella puolella, ainakin lyhyen katoavan hetken.”

 Toinen näkyvän maailman takaista mysteeriä romaaneissaan käsitellyt kirjailija on Nobel-palkinnon vuonna 2025 voittanut norjalainen, katoliseksi kääntynyt Jon Fosse. Kirjoitin hänen magnumopuksensa Septologian toisessa osassa Minä on toinen hänen päähenkilönsä taidemaalari Aslen oivalluksesta:

 ”Aslen pohdinnat Jumalasta kulkevat teoksen syvänä pohjavirtana kuten aiemminkin. Vaikka Asle tuntee Jumalan läsnäolon hiljaisuudessa, kuvissaan ja kaipauksessaan, hän tietää että Jumalan ymmärtää silloin, kun ymmärtää ettei Jumalaa voi ymmärtää. ”

 John Dewey: Yhteinen usko – luentoja uskonnonfilosofiasta.

A Common Faith. Suomentanut Lauri Väkevä. Gaudeamus. 2026. 121s.