Karin
Smirnoff ei väistä vaikeita aiheita. Uudessa romaanissaan Sokerikäärme hän riisuu naamion pedofiilin kasvoilta. Ei moralisoi
eikä paisuttele, vaan etsii psykologisen tarkasti syitä, pahan alkujuurta.
Hän tuntee
ihollaan liikkuvien käsien muuttuvan. Kämmen vaihtuu sormiksi. Toinen käsi
työntyy kaikkiin löytämiinsä väleihin. Kääntää hänet toiselle kyljelleen siitä
huolimatta että hän yrittää harata vastaan.
Ruotsalainen Karin
Smirnoff nousi kuuluisuuteen Jana Kippo -trilogiallaan, (Lähdin veljen luo, Viedään äiti pohjoiseen ja Sitten menin kotiin), jota on
myyty Ruotsissa yli puoli miljoonaa kappaletta. Eikä ihme, sillä se todisti
hänet omaperäiseksi ja -ääniseksi kirjailijaksi, jolla on sanottavaa.
Smirnoff ei juuri piittaa oikeinkirjoitussäännöistä
tykittäessään tarinaa iskevillä lauseillaan. Sen, minkä hän jättää sanomatta,
lukija näkee ja kirjoittaa omassa päässään, sillä niin
Sama luonnehdinta sopii myös Sokerikäärmeeseen (Tammi), joka on eräänlainen psykologinen
trilleri pedofiliasta, syrjäytymisestä ja aidosta välittämisestä, joka kantaa.
Romaanissaan Smirnoff palaa trilogiansa Pohjois-Ruotsista Södertäljeen,
Tukholman eteläpuolelle 1980-luvulle.
Tarinan minäkertojalle, Agnekselle, ei jaettu elämän valttikortteja.
Hänen yksinhuoltajaäitinsä, kaunis, mutta narsistinen Anita, entinen
musikaalinen lupaus julistaa, tytön syntymän tuhonneen hänen uransa ja elämänsä:
”Maailmassa on tilaa vain toiselle meistä.”
Uhkaustaan hän toteuttaa kertomuksen mittaan monin julmin
tavoin, varsinkin kun Agnes jo parivuotiaana osoittautuu
pianistilahjakkuudeksi, äitinsä kilpailijaksi. Onneksi Agnes kuulee päässään
ääniä, jotka tulevat avuksi, kuiskaavat: On
olemassa tie sisäänpäin. Etsi se jos haluat selvitä hengissä. Kenties silloin
kuulen ensimmäistä kertaa musiikin.
Kuvioon luikertelee kuin huomaamatta samettisilmäinen
musiikinopettaja, entinen kuuluisa muusikko Frank Leide. Hänen sokeriset
sanansa Agnekselle ovat nekin omanlaisensa uhkaus: ”Sinä olet minun pieni
kukkani. Huolehdin sinusta aina.” Ennen näitä sokerikäärmeitä kutsuttiin
”namusediksi”.
Leide on erikoistunut pyydystämään verkkoonsa heitteille
jääneitä lapsia, joiden kotiolot ovat tavalla tai toisella rempallaan. Hän
esiintyy heidän suojelijanaan, isähahmona, joka rakastaa lapsiaan. Leide kokoaa
Pretzel-ensamblen, johon Agneksen lisäksi kuuluu hänen kanssaan samaa eskaria
käyvä, selloa soittava Kristian sekä viulunsoittoa harjoitteleva Miika.
Tämän perusjuonen ympärille Smirnoff rakentaa uskottavan
maailman, todellisuuden, jota emme halua nähdä. Hän punoo ihmissuhteiden kiemuroista,
sosiaalisesta epätasa-arvosta, koulukiusaamisesta ja aikuisten kyvyttömyydestä kasvattajina
monitasoisen, särmikkään kudoksen. Sen silmukoissa sinnittelevät lapset saavat apua
ja tukea toisistaan.
Agnesta auttaa myös hänen rikas sisäinen maailmansa,
josta äänet hänelle alkujaan kuiskivat. Rankka reaalimaailma hämärtyy epätodelliseksi,
sillä aidon todellisuuden hän löytää sisältään ja musiikista laskiessaan
sormensa pianon koskettimille.
Smirnoffin kerronnan musta huumori ja Agneksen
mielikuvituksen maaginen realismi lisäävät tarinaan omia kerroksiaan. Saman
tekee myös lasten suhde musiikkiin. Trio tulkitsee kokemuksiaan ja tunteitaan soittamalla
ja säveltämällä omaa musiikkiaan.”Kuollut poika -sinfonian” alkutahdit syntyvät
Kristianin itsemurhafantasioista.
Löytyykö niiden alkulähde puolestaan Leiden kovenevista
vaatimuksista? Hyväile sitä vähän
Koltiainen. Olen ollut niin yksinäinen viime aikoina. Tulee heti parempi olo
kun sinä välität minusta. Pyyhkiessään jälkeenpäin kättään Kristian
parahtaa: ”Agnekseen et sitten koske”.
Smirnoff johtaa orkesteriaan suvereenisti ja poimii uusia
ääniä – ihmisiä joiden polut risteävät – kuin tahtipuikkoaan heiluttava
kapellimestari. Hänen intensiivinen tapansa kertoa kietoo lukijan väkisinkin
mukaan kirjan tapahtumiin. Outi Menna
tavoittaa suomennoksessaan Smirnoffin suorasukaisen, mutta vivahteikkaan äänen
sävyt aidosti.Karin Smirnoff jatkaa myös Stieg Larssonin
Millennium-kirjasarjaa. Kuva: Johan Gunseus
Koska tämä on Karin Smirnoff -romaani, tiedän, että pahin
on vielä edessä. Vatsaa vääntävä vuoristoradan viimeinen notkahdus lähestyy. Ei
minun kauaa sitä tarvinnut odottaa: Leide pyytää ensembleaan osallistumaan
naamiokutsuille.”Älkää herranjestas menkö!” älähdän. Kunnes tajuan, että
eiväthän he minua voi kuulla.
Sokerikäärme herättää monia
kysymyksiä. Frank Leide ja muut hänen kaltaisensa? Ovatko he syntyjään pahoja?
Onko meillä vapaata tahtoa? kysymys, johon filosofit eivät osaa vastata.
Ajoivatko Leiden omat rankat lapsuudenkokemukset hänet kammottavalle syrjäpolulle?
Sokerikäärmettä lukiessani tuli
kirjallisuusmaailmaa järkyttänyt, aiheeseen liittyvä uutinen. Vuonna 2013
Nobelin kirjallisuuspalkinnon voittaneen, toukokuussa edesmenneen Alice Munron tytär Andrea Robin Skinner paljasti isäpuolensa käyttäneen häntä vuosia
seksuaalisesti hyväkseen lapsena.
Järkyttävintä uutisessa on, että humaaneista
novelleistaan tunnettu Munro syytti tapahtuneesta tytärtään, 9v! ja asettui
aviomiehensä Gerald Fremlinin
puolelle. Teoista vaiettiin perhepiirissä pitkään, ja Skinner traumatisoitui
vuosiksi. Fremlin myönsi syyllisyytensä myöhemmin oikeudessa.
Näitä miettiessäni en voi muuta kuin ihailla Karin
Smirnoffin tarkkasilmäisyyttä ja kertojanlahjoja. Ehkä juuri kirjallisuus on
oikea tapa käsitellä tätä vaiettua, vaikeaa aihetta. Smirnoff näyttää taiteensa
keinoin vakuuttavasti sen, mistä edelleen vaikenemme, mitä emme haluaisi nähdä.
Vaikenemisen on kuitenkin loputtava, ja meidän on
avattava silmämme, jotta salakavalasti luikertelevat sokerikäärmeet saadaan
pysäytettyä. Nyt kun netti on luonut lasten hyväksikäytölle aivan toista kokoluokkaa
olevan foorumin, Smirnoffin hieno teos on polttavan ajankohtainen.
Karin Smirnoff: Sokerikäärme
(Sockerormen). Suom. Outi Menna. Tammi, 2024. 288 s.