Kalevi Jäntin kirjallisuuspalkinnot Aura Siltalalle ja Kaisa Vahteristolle

Aura Siltala omaperäisellä esikoisrunoteoksellaan Kyborgikesä sekä Kaisa Vahteristo esikoisromaanillaan Nieltyjä esineitä voittivat vuoden 2025 Kalevi Jäntin säätiön kirjallisuuspalkinnon.

Professori Jalmari Jäntti ja rouva Hildur Jäntti perustivat vuonna 1942 säätiön nuorena kuolleen poikansa muistoksi. Kalevi Jäntin säätiön tarkoituksena on suomalaisen kaunokirjallisuuden edistäminen palkitsemalla nuoria, lupaavia kirjailijoita. Palkinnon on nyt saanut 141 kirjailijaa.

Kaisa Vahteristo ja Aura Siltala poseeraavat palkinnon
perustajien muotokuvien äärellä.

Säätiön palkintolautakuntaan kuuluvat puheenjohtaja, kanslianeuvos Satu Jäntti-Alanko sekä jäseninä kirjailija, VTT Anna Alanko, VTM Leena Alanko, professori Jyrki Nummi, kustantaja, fil. tri h.c. Touko Siltala ja runoilija Saila Susiluoto.

Raadin luettavaksi lähetettiin 34 teosta, joiden tekijät ovat alle nelikymppisiä ja julkaisseet korkeintaan kolme teosta. Palkintosumma on yhteensä 40 000 euroa, joten kumpikin kahdesta tänä vuonna palkitusta saa 20 000 euroa. 

 

”Onko toi tyttö vai poika?”

Tommi Musturin kansi noudattaa
kyberneettistä logiikkaa.

Aura Siltala (s.1992 Helsingissä) kertoo kuluttavansa paljon aikaa ”näyttöjen ääressä  transnaisten nettikeskusteluissa, joissa luodaan uutta kieltä. Niiden aineettomassa maailmassa syntyy ennen kokemattomia olemisen tapoja”. Tämä materialisoituu hänen proosarunoteoksessaan Kyborgikesä (Poesia),

Siltalan pienoisesseissä videopelit, tekniikka ja todellisuus kietoutuvat erottamattomasti toisiinsa. Olenko ensimmäistä sukupuolta, joka kokee voimakasta tai voimakkaampaa eroottista viehtymystä virtuaalisiin kuin konkreettisiin tiloihin? teoksen minäkertoja pohtii.

Lukiessa tuntuu kuin olisin sujahtanut mustan aukon läpi vieraaseen sivilisaatioon, jonka kieltä, tapoja ja tunnelmia en tunnista. Mutta ei se haittaa, pikemminkin innostaa jatkamaan tutkimusretkeä, pitelemään tiukasti kiinni hurjastelevien sanojen reunoista.

Kustantajan mukaan Kyborgikesä ammentaa speedrun-videoista ja Tumblr-puheesta. Käsittääkseni kompastelevaa matkantekoani helpottaisi, jos minulla olisi käytettävissäni ”edistyneitä liikkumistekniikoita kuten wavedashaamista ja corner boosteja”. Nyt on vain selvittävä ilman niitä.

Kyborgikesän minäkertoja käy läpi transitiota, siirtymää syntymäsukupuolesta omaan sukupuoleen. Rintani materialisoituvat hitaasti sieltä, missä aaveraajoja ja hellittyjä valemuistoja säilytetään. Ei menetetyn ajan saamista takaisin vaan sitä, ettei aika ole yksiulotteista enää.

Kun ”hegemoninen maskuliiniisuus.exe” on lakannut toimimasta, tyttöystävät katoavat, mutta tilalle tulee ihan toisenlaisia deittejä ja leikkejä. Joskus pornossa kiihottavinta on halpa kamera, jolla se on kuvattu.

Palkintoraadin mielestä Aura Siltalan esikoisteos on vaikuttava näyttö: ”Kyborgikesä tuo esiin transnaisen kasvun ja kokemuksen, mutta samalla myös sukupolvikokemuksen, välillä mustan huumorin avulla, välillä lempeästi, lohdullisesti ja sydäntäsärkevästi.”

 

Kesä Karinan ja veitsien kanssa

Kaisa Vahteristo (s. 2000 Nurmijärvellä) on opiskellut kirjoittamista Kriittisessä korkeakoulussa. Hän on kiinnostunut tekstilajien hämärtämisestä ja traumakuvauksista, kertoo hänen esikoisteoksensa takakansi. Tämä heijastuu Nieltyjen esineiden (Kosmos) aihepiiristä, päähenkilön fragmentaarisista muistoista.

Minäkertoja, koulutyttö kiertelee kesätyössään villin Karinan kanssa kaupittelemassa veitsiä talosta taloon. Heinäkuun helle hiostuttaa, mutta polte sisällä tykyttää rajummin. Tyttö on korviaan myöten rakastunut työpariinsa. Kuusitoistavuotiaana minun rakkauteni oli nälkäistä, fyysistä rakkautta, joka uhkasi niellä kaiken. Olin vimmainen ja hädissäni.

Kun lapsuuden leikit vielä kummittelevat takaraivossa, tuona kuumana kesänä tytölle aukenee ennen kokematon maailma: rakkauden piina ja seksi, joka tuo mukanaan ihan uusia leikkejä: Hän näki, miten tulva minussa lähestyi ja kuinka tahdoin hukuttaa hänet siihen, sillä minä olin perverssi ja itsekäs ja tarvitsin häntä.

Veitsiä vilahtelee muuallakin kuin tyttöjen myyntikoteloissa. Vasenkätisen Karinan oikeaa käsivartta koristavat viillot kuin tatuoinnit. Ja tämä: Äiti nostamassa veitsen. Avaamassa suunsa. Äiti nielee veitsen ja joutuu sairaalaan.

Kyseessä on harvinainen syömishäiriö nimeltään Pica. Kertoja rinnastaa itsensä äitiinsä: sillä eikö äitini halu niellä tarkoitakin, ettei hän välttämättä koskaan yrittänyt kuolla, että hän vain halusi hirvittävästi, ahnehti, niin kuin minä, että hän halusi ottaa kaiken vastaan, tahtoi maailman itseensä.

Vahteristo analysoi seismografin herkkyydellä ja tarkkuudella päähenkilönsä sisäisiä ja ulkoisia värähtelyjä. Mielen läikähtelyä ja halun ääriviivoja, joita ahnaat sormet iholle piirtävät. Paljon myöhemmin, kun kesästä Karinan ja veitsien kanssa on jäljellä enää haalistuva muisto: Ilkikurinen hymy, joka sai minut hulluksi vuonna jona täytin kuusitoista, näyttäisi nyt lapselliselta.

Raadin mukaan ”teoksesta voi halutessaan lukea myös pyynnön: älä aliarvioi kummallisessa kesätyössä olevaa kuusitoistavuotiasta, jolla on liian pieneksi jääneet farkkushortsit. Hänen elämänsä ja tunteensa ovat yhtä monimutkaisia kuin muidenkin”.

Asiantunteva raati löytää vuodesta toiseen kiinnostavia, uutta luovia kirjoja, joihin emme ehkä muutoin osaisi kiinnittää huomiota. Lautakunnan jäsenillä on tarkka vainu, sillä moni voittajista on jäänyt kirjallisuutemme historiaan.

Kalevi Jäntin palkinnon ovat aikoinaan saaneet muiden muassa Lauri Viita, Eeva Joenpelto, Pentti Saarikoski, Leena Krohn, Tomi Kontio, Katja Kettu ja Iida Rauma. Lista osoittaa, että tänä vuonna palkitut ovat hyvässä seurassa. Onnea voittajille!

Aura Siltala: Kyborgikesä. Poesia. 2025. 80 s. https://poesia.fi/

Kaisa Vahteristo: Nieltyjä esineitä. Kosmos. 2025. 192 s. https://www.kosmoskirjat.fi/

Monika Fagerholm: Eristystila / Kapinoivia naisia

Tästä alkaa kirjoittaminen

 Monika Fagerholmin omintakeisessa romaanissa Eristystila / Kapinoivia naisia parikymppinen päähenkilö kasvaa kirjailijuuteen, porvariston hillitty charmi särkyy, ja 70-luvun Saksassa kuohuu.

Sinun täytyy nähdä. Ei kenenkään toisen silmin, vaan niin, että sinä näet. Ja sen jälkeen kirjoittaa kuin pieni eläin. (..) Sitä on kirjoittaminen, Alice.

Monika Fagerholmin kolmiosaisen romaanisarjan ensimmäisen teoksen kannessa nimi Eristystila / Kapinoivia naisia peittää mustan varjon tavoin aurinkoisen idyllin rivitaloineen ja ihanine naisineen. Tosin nyt naiset eivät niinkään ole ihania vaan tiedostavia Doris Lessingistä Ulrike Meinhoffiin.

Teoksen päähenkilö kahdeksantoistavuotias Alice on muuttanut maalta isänsä uuden perheen luo kaupunkiin, rivitaloon jota hän kutsuu nukketaloksi. 

Kulttuurisesti suuntautuneen perheen (äiti Siri työskentelee YK:ssa, isä Max on valokuvaaja ja pojat Michael ja Prinssiksi kutsuttu Jacob) kulissit ovat pystyssä, kun astumme nukketaloon.

Vuoden kuluttua idyllistä ei ole jäljellä enää mitään, henkilökatraskin on huomattavasti pienentynyt. Mutta viis siitä kaikesta nyt. Se on tulevaisuutta josta emme voi tietää mitään, emme ainakaan nyt, kuten Fagerholm kirjoittaa raottaessaan kuin lukijaa kiusoitellakseen silloin tällöin tulevaisuuden verhoa.

Alice on kirjoittamaton lehti, joka ei niinkään tarvitse totuutta kuin jonkinlaista liikautusta ja sen tuomaa levottomuutta ja energiaa, jotka ryömivät häneen sanattomina. Niitä hän vuoden 1976/77 aikana tulee saamaan mentorinaan kuuluisa teatteriohjaaja Veronica Seger, joka Sirin lailla opastaa häntä etsimään omanlaistaan elämää, omaa ääntään.

Alice haluaa tulla kirjoittavaksi ihmiseksi, niinpä hän alkaa iltamyöhään raapustaa muistikirjaansa romaania työnimeltä ”Tyttö historiasta”. Idean hän on saanut naispuolisen kadonneen ystävänsä lempinimeltään Honeckerin (koska tämä piti pitkiä ja ikäviä puheita) unohtamasta päiväkirjasta. Häntä puolestaan ovat inspiroineet Länsi-Saksan Punainen Armeijakunta -kaupunkisissien vaiheet.

Lukuisia palkintoja saanut Monika Fagerholm
on Suomen tunnetuimpia ja menestyneimpiä 
kirjailijoita. Kuva: Niklas Sandström

Jälkisanoissaan Fagerholm kirjoittaa, että vaikka tarina on fiktiota, sitä ovat innoittaneet 70-luvun todelliset tapahtumat ja henkilöt. Heitä on mielenkiintoista bongailla kertomuksesta, löytää vastinpareja. 

Eristystila oli tuolloin Saksan liittotasavallan kidutuskeino, totaalinen eristäminen vankikoppiin, jonne pidätetyt kaupunkisissit suljettiin, ja minne monet heistä menehtyivät.

Ollaan erään aikakauden lopun kynnyksellä. Olemme paradigmanvaihdoksen äärellä ja heikentämässä kansalaisyhteiskuntaa ja demokratiaa. Kehitys on jatkanut yhä kiihtyvämpää vauhtia ja tällaisessa maailmantilanteessa olemme nyt!

Fagerhomin omintakeisessa kirjoitustyylissä kertojan tarinallisen jutustelun katkaisee tuon tuosta tarkkanäköinen kommentointi. Alicekin saa puheenvuoroja. Kertomuksen kollaasia täydentävät Honeckerin muistiinpanot ja Alicen romaanikäsikirjoitus, joka lopulta saa nimen ”Sisäoppilaitoksen tyttö”.

Länsi-Saksan RAFin jäsenten alkuperäinen tarkoitusperä demokratia ja vapaus muuttuivat yhä enemmän murhia kaihtelemattomaksi terrorismiksi. Saksan kuohunnan laineet yltävät myös Honeckerin päiväkirjaan sekä Alicen romaanikäsikirjoitukseen ja hänen elämäänsä.

Alicen teoksen päähenkilö Tyttö saa pääosan sisäoppilaitoksen epäilyttävän draamakurssin näytelmässä ”TyttöIsmael”, jossa lapsijoukon on kynsittävä tiensä valoon. Alicen ystäväpiirikin perustaa ”Vapaan kulttuuriliikkeen metsään” valtaamaansa autioon teollisuushalliin, jossa harjoitellaan Hamletia Prinssi pääosassa.

Aikamoisen näyttämön Fagerholm on Hannimari Heinon hienosti kääntämään romaaniin pystyttänyt. Sen palaset loksahtivat paikoilleen vasta toisella lukukerralla. Kun ensimmäisen osan esirippu laskeutuu, Alice on uuden olemisen tavan äärellä. Kaiken tuhon jälkeen tulevaisuus on avoin. Minun on otettava selvää, mitä maailma on omasta yksinäisyydestäni nähtynä.

Mutta on kuin edessäni avautuisi tie, ei sellainen joka täytyy kulkea puhki, polku vain, harvinaisen risukkoisessa metsässä. Mutta valossa.

Monika Fageholm: Eristystila / Kapinoivia naisia. (Döda trakten / Kvinnor i revolt). Suom. Hannimari Heino. Teos. 395 s. https://www.teos.fi/Helsinki

Ismo Hölttö: Merkkien kaupunki

Ismo Hölttö taikoo ruhjeista taidetta

Valokuvataiteilija Ismo Hölttö on mennyt Helsingin iholle. Hän on ikuistanut kännykkäkamerallaan tolppiin, sähkökaappeihin ja rappauksiin piirtyneitä jälkiä julisteista, raappeista ja säänvaihteluista. Hänen käsittelyssään näistä ruhjeista on syntynyt omaperäistä taidetta, jota on esillä Laterna Magican näyttelyssä ja taidekirjassa Merkkien kaupunki.

Valokuvan ja muun kuvataiteen polut on usein edelleen tapana nähdä toisistaan historiallisesti erillisinä, vaikka niiden tarkastelu toisiaan ruokkivina ja kommentoivina visuaalisuuden muotoina usein toisi täyteläisemmän kuvan kehityskuluista.     Elina Heikka                                                                                                                                                    

Ismo Hölttö tunnetaan ikonisista 60-luvun mustavalkoisista koskettavista henkilökuvistaan. Hän kuvasi kaupunkilaisia ja maaseudun ihmisiä arkisissa askareissaan tai pyysi heitä katsomaan kameraan sen kummemmin poseeraamatta. Ensimmäinen näistä klassikkokuvista koottu kirja Ihminen pääosassa ilmestyi vuonna 1989.

Nyt vuosikymmeniä myöhemmin Rolleiflex on vaihtunut helpommin kannettavaksi Samsung Galaxy -kännykäksi ja pimiön virkaa toimittavat sen kuvankäsittelyominaisuudet. Ihmisetkin ovat aiheina saaneet antaa tilaa revityille tai tussilla sotketuille julisteille, tarroille ja muulle kaupungin kasvoilta löytyville merkeille. Niiden välittämät viestit ovat kerrostuneet toistensa päälle kaupungin muistiksi.

Hölttö kertoo inspiroituneensa kuuluisan katalonialaisen taiteilijan Antoni Tàpiesin Barcelonan rosoisia seiniä kuvaavista maalauksista. Höltönkin valokuvia voisi helposti erehtyä luulemaan moderneiksi abstrakteiksi maalauksiksi tai taidokkaiksi grafiikan vedoksiksi.

Höltöllä on kyky nähdä kiinnostavaa siinä, mikä muilta ohikulkijoilta jää huomaamatta. Laterna Magican näyttelyn ensimmäinen teos on kuvattu vain päivää ennen avajaisia. Hölttö kehotti minua etsimään sen alkuperä teoksen ympäriltä. Enhän minä sitä pientä neliösentin kokoista ruhjetta gallerian rosoisesta tiiliseinästä löytänyt.

27.5.2023, 12.34

Hölttö poimii aiheensa, rajaa sen ja käsittelee kännykän avulla. Näin alkujaan eräänlaisesta ”dokumentista” tulee itsellinen, omaehtoinen taideteos. Hän jättää kuviensa tulkinnan, vapaan assosiaation katsojille nimeämällä teokset vain niiden kuvanottohetken, päivämäärän ja kellonajan mukaan.

Visuaalisesti kiinnostavista kuvista löytyy tekstinpätkiä, ihmishahmoja jopa pöllöjä. Teosten alkuperäinen kolmiulotteisuus toistuu hienosti kaksiulotteisissa kuvissa. Väriyhdistelmätkin toimivat hämmästyttävän hyvin, varsinkin kun tietää, että ne ovat sattumanvaraisia.

Ihailin kaunista sinivalkoisena leijuvaa teosta, joka toi mieleeni eleen tai ohikiitävän ajatuksen. Kun kysyin sen alkuperää, taiteilija vastasi vaatimattomasti: ”muovipussi jossakin”. Silti Hölttö on silminnähtävän innostunut uudesta aluevaltauksestaan, ja uusia kuvia syntyy jatkuvasti. Tänä vuonna 85 vuotta täyttävää taiteilijaa ei ikä hidasta.

27.5.2024, 14.28

”Silmä on kameraa tärkeämpi”, totesi eräs avajaisvieras, mikä pitää paikkansa varsinkin Ismo Höltön hienoja kuvia katsellessa. Niitä voi ihailla Laterna Magican näyttelyssä Merkkien kaupunki / City of Signs 29.11. saakka. https://www.laterna.net/

Sekä Mustan taiteen https://mustataide.fi/ suomen- ja englanninkielisessä valokuvakirjassa, jonka esipuheen on kirjoittanut kuraattori, taidehistorioitsija Elina Heikka.

Ismo Hölttö: Merkkien kaupunki / City of Signs. Musta taide. 2025. 59 s.

 

 

Stefan Bremer: Helsinki by Night

”Yöllinen maisema ja Suuri uteliaisuus”

Valokuvataiteilija Stefan Bremer vie Helsingin sumun syleilemiin maisemiin ja 70-luvun lopulta alkaneisiin kymmenen vuotta kestäneisiin bileisiin komealla valokuvakirjallaan ja Hakasalmen huvilan näyttelyllään Helsinki by Night.

Kaikista tärkeimpänä on vapaus syventyä ja toimia, hymyillä ja riehua, tuntea ja reagoida.

Stefan Bremerille valokuvakemikaalien haju tuli tutuksi jo lapsena hänen isänsä valokuvataiteilija Caj Bremerin pimiössä. Tuskaillessaan myöhemmin, mistä tekisi Taideteollisen korkeakoulun lopputyönsä, hän sai idean kuvata oman versionsa ihailemansa valokuvaaja Brassaïn valokuvakirjan Paris la Nuit’n hengessä.

Helsingin yöllisestä keskustasta tuli Bremerille näyttämö, jota hän monesti kuvasi ylhäältä Tornin tai Vaakunan kattoterassilta. Hiljainen, usvainen kaupunki, sateesta kiiltelevät katukivet ja ratikoiden kiskot loivat romanttisen melankolista tunnelmaa. Vain harvoin kuviin eksyi satunnainen yksinäinen kulkija.

Eipä aikaakaan kun hiljaiselle näyttämölle ryöpsähti värikäs ja äänekäs näyttelijäjoukkio. Varsinkin viikonloppuiltaisin meno deanereiden hallitsemalla steissillä riistäytyi välillä käsistä, kuten kuvista näkyy. Riehakkaat tilanteet tarjosivat sopivaa kontrastia aiemmille rauhaa huokuville kuville.

Deanerit eivät tykänneet hipeistä, hämyistä eivätkä punkkareista, joten 26-vuotiaan taideopiskelijahämyn oli syytä ottaa varokeinot haltuun. Niinpä hankin itselleni nahkarotsin ja kampasin melko pitkän lettini taaksepäin, jotta en kävelisi torilla huutomerkkinä.

Aina sekään ei auttanut. Jonkun kerran tuli turpiin. Saatana toi ääliö otti teistä kuvan! joku kiljaisi,  ja nyrkki puhui. Nämä tilanteet olivat onneksi vain poikkeuksia, enimmäkseen Bremer tuli hyvin juttuun yöeläjien kanssa.

Stefan Bremerin kuviensa keskellä Hakasalmen näyttelyn 
ripustuksessa kuvasi Maarit Hohteri.

Maailman puhurit lennättivät estradille gootit ja dandyt. Uusia näyttämöitäkin syntyi. Lepakko vallattiin vuonna 1979, ja Radio City sai sieltä pesäpaikan. Savuiset baarit ja clubit vetivät sisuksiinsa värikästä väkeä. Ensimmäinen sukupuolivähemmistöille suunnattu Gay Gambrini perustettiin vuonna 1984 Isolle Roballe. Bremer kameroineen surffasi siellä missä tapahtui, uusien aaltojen harjalla.

Helsinki by Night -sarjan parissa työskentely imaisi Bremerin myös rockmaailman pyörteisiin. Hän ei ollut aiemmin kuullutkaan Hanoi Rocksista, kun pikkuveli Max puoliväkisin raahasi hänet bändin keikalle Tavastialle.

Esitys tempaisi hänet saman tien mukaansa, mitään vastaavaa Bremer ei aiemmin ollut nähnyt eikä kuullut. Bändin riehakkaasta esityksestä kumpuavan energian aistii kuvista ihan konkreettisesti. Kun Bremer vielä keksi värikokeilullaan korostaa hurjaa meininkiä, hänelle aukeni uusi ura puhuttelevien levynkansien tekijänä.

Hakasalmen huvilan näyttelyssä on seinällinen
vaikuttavia levynkansia.

Muistojaan tuolta ajalta ovat kirjaan ikuistaneet myös Rosa Liksom ja Kjell Westö. Liksomin tekstissä ”Häivähdyksiä menneistä skeneistä”, hän kertoo uskoneensa tuolloin vielä tulevaisuuteen: Elämä tuntui kulkevan ydinsodan pelosta kohti parempaa maailmaa. Minusta tuntui, että sain elää keskellä aineellisesti köyhää, mutta muuten rikasta elämää.

Westö paljastaa muistelussaan ”Aika, jolla oli monet kasvot” kokeneensa tuon ajan armottomana. Me tavikset tiesimme pysytellä kaukana steissiltä iltaisin. Häntä ei Lepakon talkootöissä nähty saati sitten ajan vaatimissa vetimissä. Silti musiikki ja muu taide oli tärkeää, ei niinkään joukkoon kuuluminen. Näin on edelleen: olen tarkkailija, ja siksi minusta varmasti tulikin kirjailija.

80-luvun lopulla Bremeristä alkoi tuntua, että oli tullut aika siirtyä valokuvauksessa eteenpäin. Tekstissään ”Hyvästijättö Nuoruudelle” hän kirjoittaa pohtineensa millä tavalla irtiotto olisi parasta tehdä. Hän päätti palata klubeille.

Idea oli seuraava: tulisin kuvaamaan naisia ja miehiä, jotka olemuksellaan puhuttelivat minua. Halusin kuviin dekadenssia, kyllästymistä sekä tunnetta, että jokin aikakausi oli loppumassa.  Sarjasta Creatures of the Night tuli hänen hyvästijättönsä Nuoruudelle.

Jari Kauppinen ja Laura Jäppinen Cha Cha -klubilla.

Mutta komeat kuvat elävät, ne ovat jaettua nuoruutta meille tuon ajan kulkijoille. Helsinki by Night ei kuitenkaan ole vain dokumentti menneestä. Valokuvat inspiroivat uusia sukupolvia etsimään omia tapojaan elää ja jättää jälkensä historiaan. Se on kuvakirja tulevalle kulkijalle kuten Asko Mäkelä kirjan esipuheessa ”Me muutimme Helsinkiä” toteaa.

Stefan Bremer: Helsinki by Night. Parvs. 2025. 160 s. https://parvs.fi/

Lauantaina 29.11. klo 17–20 voi eläytyä kirjan ja näyttelyn tunnelmiin Club Dedandentzissä: https://hakasalmenhuvila.fi/tapahtumat/club-dekadenz-lite/

Iida Sofia Hirvonen: Voittajantunti

”Pitäiskö mun olla huolissaan”

 Iida Sofia Hirvonen hahmottelee herkullisesti nykykolmekymppisten poukkoilevaa elämänmenoa teoksessaan Voittajantunti. Yhdenpäivänromaani levittää lonkeroitaan muistojen festareille ja hapertuvaan arkeen. Kuten arvata saattaa, lukija kompastuu tuon tuosta netin avoinna ammottavaan Moolokin kitaan.

Kirjoittaminen aina edessä olevana, pimeänä metsänä. Oksissa lymyilee tulikärpäsiä ja lehdet havisevat. Sitä ei voi ylittää, alittaa tai kiertää. Täytyy mennä lävitse.

Iida Sofia Hirvosen Kalevi Jäntin palkinnon voittaneessa esikoisromaanissa Radalla https://kirjasta-kirjaan.blogspot.com/2022/06/iida-sofia-hirvonen-radalla.html sujahdettiin psykedeelien avittamina monenlaisiin tajunnantiloihin ja sfääreihin. Silti yksi kysymys jäi vastausta vaille: Miten olla ihminen tässä maailmassa?

Sama kysymys kuumottaa Hirvosen toisessakin romaanissa Voittajantunti (Siltala). Tällä kertaa vastausta haetaan Telluksen kamaralla. 

Tilannetta ei helpota nykyinen kulttuurin alasajo. Romaanin päähenkilö kriitikkokin saa kuulla, että Visage, lehti johon hän on kirjoittanut musiikkiarvosteluja, siirtyy nettiformaattiin.

Lehden päätoimittaja on haistanut ajanhengen: lifestyle vetää! Parisuhteisiin ja kotiin, ihmissuhdemuotoihin liittyvät asiat kiinnostavat ihmisiä enemmän kuin kulttuuri. 

Valitettavasti. Silti hän tilaa kriitikolta levyarvostelun, heti maanantaiksi. Kokeneena alan ammattilaisena kriitikko tietää: Jos haluaa kirjoittaa, pitää mieluiten järjestää itsensä tekemään jotain aivan muuta. Kävellään ensin.

Päätös osoittautuu kohtalokkaaksi. Satunnaisen kohtaamisen myötä happihypystä tulee vuorokauden mittainen odysseia kriitikon tajunnanvirtaan, keskusteluihin ja tilanteisiin. Lukija pääsee mukaan elämykselliselle tripille Kallion maisemia muistuttaville huudeille. Äänimaisemana pauhaa musiikki, josta en ole koskaan kuullutkaan, saati sitten kuunnellut.

Kulttuurialan ahdinko on iskenyt kyntensä myös Erkkiin, joka penää palkkiotaan musiikkikeikalta. Ei olisi pitänyt. Kevytyrittäjä on helppoa riistaa välistävetäjille. Simsalabim! ja oikeudellinen perintä osoittautuukin kalliiksi: korot, käsittely-, toimisto- ja oikeudenkulut päälle. Juristin palkkiot plus alv. Ja mitä näitä nyt on.

Väikkärin tekokaan ei ota sujuakseen, sillä Erkin aika valuu apuraha-anomusten sorvailuun. Ne muuttavat muotoaan sen mukaan, mistä almuja anelee. Parilla näpäyksellä otsikko Ei-minkään, sanomatta jättäminen ja ylevän kokemus tekoälyn aikana saa ilmiasun Tyhjjyyden poetiikka, ei-minkään poissaolo ja antroposeeni.

Iida Sofia Hirvonen on kirjoittanut mm.
Imageen ja Helsingin Sanomiin.
Kuva: Sabrina Bqain

Oikeudellinen perintä oli vasta esimakua todellisesta allikosta, jonne Erkki seuraavaksi uppoaa. Työkkärin irrationaalisessa labyrintissa Kafkallakin menisi sormi suuhun. Siellä päätöksiä tehtailee kone, jonka näkökulmasta Erkkikään ei ole ihminen, vaan asia, joka koneen pitää luokitella.

Onneksi Xander on bongannut ”saa ottaa -hyllystä” valmentajaguru Robert Sharman teoksen, joka lupaa menestystä ja vaikutusvaltaa, jos heräät aamuisin kello 4.45 ja vietät voittajantunnin mietiskelemällä ja voimistelemalla. Tosin suomalaiset asiantuntijat ovat huomauttaneet, että tavasta syntyy krooninen univaje. Joten unohda koko juttu.

Hirvonen pureutuu pitelemättömällä, hirtehisellä kielellään nuorten aikuisten elämän kipupisteisiin. Hän on myös kuunnellut tarkalla korvalla, miten puhe saa uusia ulottuvuuksia: Millaisia ne sun parents on? Ton asian kanssa. I mean, do they ever even argue? Does that type of exchange ever happen?

Kavereille voi avautua omistakin psyykkisistä ongelmistaan. Jokainen tuntee olevansa poikkeava ja outo – samalla tavalla: Eikä! Siis mulla on ihan toi sama. Kenelläkään ei näytä menevän hyvin. Paitsi Ellenillä, joka on vihdoin päässyt pikavippiveloistaan eroon. Sen kunniaksi korkataan skumppapullo jos toinenkin.

Juhlatunnelmissa kaverirypäs suuntaa yökerhon hähmäiseen tunnelmaan. (Alan tässä vaiheessa huolestua levyarvion tulevaisuudesta.) Ja syystä!  Sillä ilta huipentuu yökerhon vessakopissa, jonne neljä ihmistä on ahtautunut nuuskaamaan kokkelia Oton puhelimen kuorelta. Se sisuksista on jo pitkään kantautunut viestejä raskaana olevalta vaimolta: Pitäiskö mun huolestua?

Tunnen nuortuneeni vuosikymmeniä moniaalle poukkoilevan kirjan seurassa. Tosin takaraivossani tykyttää ajatus: onneksi ei tarvitse enää olla nuori. Se voisi ajan mittaan käydä liian raskaaksi.

Kun kriitikko vihdoin huojuvin jaloin on taaperrellut kotiin ja suistunut sänkyyn, Radalla esitetty kysymys ”miten elää ihmisenä tässä maailmassa?” jää edelleen vastausta vaille. Sitä voi pohtia myöhemmin, nyt on edessä pimeä metsä. Täytyy mennä lävitse.

Iida Sofia Hirvonen: Voittajantunti. Siltala. 2025. 198 s. https://www.siltalapublishing.fi/ 

 

  

Kaikkea enemmän kuin pystyy aistimaan

Tini Sauvo lennättää lukijan 70-luvun elämää kuhisevaan Intiaan teoksessaan Aamuyön matkustajia. Hänen päiväkirjamerkintöjensä tekstejä ja ilmeikkäitä kuvia seuratessa saa välillä pidätellä naurua, välillä hengitystään: mitenkähän tässä käy?

Matkailu on minulle kuin puoli elämää. Joskus olen miettinyt, kumpi puolisko on tärkeämpi, se vai varsinainen elämäntyö. Toista ei kuitenkaan voisi olla ilman toista.

Tini Sauvo on pitkän linjan taiteilija, kuvittaja ja animaationtekijä. Valmistuttuaan graafikoksi vuonna 1969, hänet palkattiin pakkaussuunnittelijaksi Arabian tehtaalle. 

Vuodessa hän sai hommasta tarpeekseen, pakkasi reppunsa ja suuntasi kolmen ystävänsä kanssa Intiaan.

Teoksensa Aamuyön matkustajia (Momentum Kirjat) ensimmäisessä luvussa Ihmeellinen Intia määränpäähän saavuttiin mitä moninaisimmilla kulkuvälineillä kolmen viikon kuluttua Turkin, Afganistanin ja Pakistanin kautta. Perillä oli tarkoitus viipyä niin kauan kuin kukkaronnyörit sallivat.

Adjektiivi eksoottinen saa Tinin seikkailujen myötä ihan uusia ulottuvuuksia. Varanasissa Gangesin rannalla kukilla somistettu vainaja saa arvokkaan polttohautauksen. 

Köyhillä ei tällaiseen seremoniaan ole varaa, joten pyhässä virrassa ajelehtii alastomia ruumiita, joita linnut pitävät lepopaikkoinaan.

Busseissa ja junissa matkustaminen on oma taiteenlajinsa. Ihan ensimmäiseksi on opeteltava luikertelemaan, kyynärpäiden avittamana, kulkuvälineeseen sisään. Sen jälkeen voi ”nautiskella” paikallisesta hipelöintikulttuurista, joka tarjoaa elämyksellisiä matkakilometrejä.

Yöllä junassa matkaa taitetaan lattialla sikin sokin tiiviisti vierekkäin maaten, jostakin putoaa käsi rintani päälle. Eikä se nuku. Ja takapuolessa tuntuu jalka, joka on erittäin hereillä.

Tungosta yöjunassa

Olisin tuossa vaiheessa jo vakavasti harkinnut nokan kääntämistä kohti kotitannerta, mutta sankarimatkailija ei vähästä hätkähdä. Onneksi, sillä vaakakupissa painavat enemmän monet ikimuistettavat kokemukset, vieraanvaraiset ihmiset sekä maisemat ja nähtävyydet, joihin ei muualla törmää.

Yksi niistä avautuu Unescon maailmanperintökohteessa Ajantan kylässä, jossa munkkien pystysuoraan kallioseinämään kaivertamat buddhalaisen arkkitehtuurin suurenmoiset luomukset häikäisevät. Niiden koristeelliset veistokset ja luolamaalausten sateenkaarenvärit saavat Tinin suorastaan runolliseksi: Syvällä kallion sisällä puutarhat kukkivat, seinät liikkuivat, sykkivät unia silmät auki.

Monesti matka maailmalle irti tutuista kuvioista saa reissaajan uppoutumaan myös oman mielensä syövereihin. Paluun lähestyessä Tini laatii itselleen huoneentaulun: Minun täytyy järjestää menneisyys ja tehdä tulevaisuus, ja minun on ladattava itseni hyvin voimakkaaksi ennen kuin on paluun aika.

Frankfurtin lentokentällä onnellisen perheen kahmiessa verovapaata elintasorojua ostoskärryynsä Tiniin iskee ikävä: Päästäisivätköhän ne minut takaisin samalla lipulla?

Kotimaassa freelance-työt kuitenkin odottavat ja vievät Tinin mennessään. Elämäntyönsä hän on tehnyt lastenkulttuurin moninaisissa tehtävissä.

Tini Sauvon kuvasi Riitta Kilo.

Veri veti Tinin ystävineen takaisin Intiaan kuusi vuotta myöhemmin. Matka jatkui sieltä vielä kauemmas, Kalkutasta Kaukoitään. Suomeen palattiin kuuden kuukauden kuluttua Siperian halki junalla. Intiassa vietetystä ajasta hän kertoo kirjansa toisessa luvussa Kolme kuukautta Intiassa.

Ilman kommelluksia ei tälläkään kertaa selvitä. Bussi on jo täydessä vauhdissa, kun joku huomaa, että rahastaja puuttuu kyydistä. Tiellä vaeltava suuri karjalauma ajautuu hermoromahduksen partaalle, kun bussi yllättäen yrittää tehdä täyskäännöstä. 

Matkustajat huutelevat ohjeitaan, toiset kuskille, toiset lehmille. Tästä huolimatta manööveri onnistuu, ja rahastaja saadaan poimittua kyytiin mukaan.

Keralan osavaltion pääkaupungissa Trivandrumissa junan lähtöä odotellessa saadaan lisää näyttöä paikallisesta tapakulttuurista. Junavaunussa on käynnissä kiihkeä riita siitä, ovatko hyllyt matkatavaroita vai ihmisiä varten. Vartin huitomisen ja huutamisen jälkeen hyllyllä makailee kaksi herraa, matkatavarat on siirretty sopuisasti lattialle.

Kolmannen kerran Tinin lennätti Intiaan hänen ensimmäinen animaatioelokuvansa Minulla on Tiikeri. Se oli valittu mukaan esitettäväksi Bombayn kansainvälisellä lastenelokuvafestivaalilla. Tälläkin kerralla Intia tulee iholle niin hyvässä kuin pahassa. Plussapuolelle merkitään elokuvan saama elefanttipalkinto. Siitä viimeisen luvun nimi One Silver Elephant.

Aamuyön matkustajat ovat kaapanneet minut mukaan ikimuistettavalle reissulle, jossa koettu ja nähty vilisee värikkäänä kavalkadina mielessäni. Tinin kuvaus vanhasta Delhistä sanoittaa tunteeni oivallisesti:

Vanha Delhi ei ole totta. Tällaista ei pysty edes kuvittelemaan. Mitkään valokuvat tai kertomukset eivät voi antaa mitään käsitystä kaikesta liikkeestä, äänistä ja hajuista. Kaikkea on enemmän kuin kykenee aistimaan.

Tini Sauvo: Aamuyön matkustajia – Kuvapäiväkirjoja 1970-luvun Intiasta. 154 s. Momentum Kirjat. https://www.momentumkirjat.fi/ 

Thomas Nyqvist

”Taide tapahtuu katsojassa”

Eturivin taidemaalarimme Thomas Nyqvist on saanut arvoisensa monografian. Englanninkielissä kirjassa Taidehalli Kohtan johtajan Anders Kreugerin sekä amerikkalaisen kriitikon Susan Stewartin esseet avaavat taiteilijan taivalta ja teoksia. Runsaat teoskuvat houkuttelevat mielenmatkalle taiteen ytimeen.

”Taide on alue, jolla voimme harjoittaa ihmisyyttämme.”

                                                          Taidekasvatuksen professori Pauline von Bonsdorff

”Minulle on ollut luontaista maalata sykleissä, esittävää ja abstraktia vuorotellen. Philip Gustonin näyttely Baselissa vuonna 1986 vaikutti minuun voimakkaasti. Hän aloitti figuratiivisesti, siirtyi abstraktiin ekspressionismiin ja palasi jälleen esittävän maalauksen pariin”, Thomas Nyqvist pohti maalaamisensa luonnetta kirjansa julkistamistilaisuudessa Kohtassa.

Tilaisuudessa professori Pauline von Bonsdorff, arkkitehtuuritoimittaja Paula Holmila ja taiteilija Petr Řehoř keskustelivat Nyqvistin kanssa hänen taiteensa herättämistä ajatuksista. Kirjaan on valittu teoksia vuosilta 1976–2025, joten Holmilan johdolla vuosikymmenten ajanhenki luikerteli keskustelun punaisena lankana.

Taide on aikansa tulkki, taidesuuntaukset tulevat ja menevät aaltoina, niinpä ”puhtaan taiteen” vaatimuksesta siirryttiin 1970-luvulla poliittiseen taiteeseen. Neuvostoliiton valtaamasta Tšekkoslovakiasta Suomeen muuttanut Řehoř koki tuon ajan ahdistavana. ”Oulussa oli enemmän kommunisteja kuin Prahassa. Se pelotti ja nauratti”, taiteilija muisteli.

Thomas Nyqvistin kuvasi Krista Mikkola.

”Jugoslavian sodan aikana leikkasin tapahtumista lehtikuvia talteen, mutta en kuitenkaan käyttänyt niitä. Otin etäisyyttä maalaamalla Piranesikuviani ja mietin, pitäisikö minun olla yhteiskunnallisempi”, Nyqvist puolestaan pohti.

Taiteella on omat epäsuorat vaikutuskeinonsa. ”Taide tapahtuu katsojassa, ihmiset esimerkiksi itkivät Mark Rothkon viimeisten abstraktien maalausten äärellä. Taide on alue, jolla voimme harjoittaa ihmisyyttämme”, Pauline von Bonsdorff huomautti.

Nyt on oikea aika syventyä kirjan teoskuvien herättämiin mielenmaisemiin. Ensimmäiseksi minua vetää puoleensa pehmein siveltimenvedoin maalattu tumma, sinisävyinen Nostalghia, 1987 – 88. Siitä säteilee unenomaista kaihoa. Kirjaa eteenpäin lehteillessä paljastuu, mistä maalauksen hämäränä kangasteleva ruudukko on peräisin. Se on kulkeutunut Nostalghiaan muistona maalauksesta Säleikkö, 1985 – 87.

Kuten Anders Kreuger kirjoittaa Nyqvistin laajoissa, majesteettisissa merimaalauksissa on nähtävissä Turnerin ja Friedrichin vaikutusta, niin maisemallisesti kuin kerroksittaisessa, sävykkäässä värinkäsittelyssä. Näihin vistoihin ei Tuomo Saalin pieni ihminen ole eksynyt, kuten ei Nyqvistin muihinkaan maalauksiin.

Kirjan kuvia tutkaillessa on kiinnostavaa seurata, miten jotkin aiheet toistuvat maalauksissa, muuntuvat ja jalostuvat matkalla. Hemisphere-sarja on tästä hyvä esimerkki. Puolipallo on päätynyt maalaukseen Talvi (Winter), 2002 ja lähes katoaa siellä vallitsevaan siniseen hämärään.

Aavalta mereltä siirryn lähemmäs kotitannerta hiippailemaan purkutyömaiden raunioille ja romuläjien äärelle. Nämä ”epämaisemat” ovat viime vuosina tarjonneet Nyqvistille loputtomasti aiheita ja mahdollisuuksia maalata omanlaisiaan asetelmia.

Purkupallojen iskuista ja räjäytyksistä syntyneet betonilohkareet, katkeilleet lankut ja muu rakennusromu ovat vapautuneet raudoitetuista kahleistaan ja löytäneet painovoiman ansiosta oman paikkansa uusissa sommitelmissa kuten maalauksessa Balance, 2020 – 24.

Balance

Nyqvist on ikuistanut näitä still lifeja pehmein, lähes hellin vedoin. Hänen nature mortensa eivät kuitenkaan ole luopumisen, periksi antamisen kuvia vaan täynnä patoutunutta energiaa valmiina purkautumaan mikä hetki hyvänsä. Tuntuu kuin Another Light, 2024 - 2025 suorastaan vyöryisi kirjan sivulta päälleni.

Nyqvistin äskettäin Kohtassa päättyneen, komean Painovoima-näyttelyn avajaisissa kysyin mihin suuntaan hänen maalauksensa ovat menossa. ”Minusta tuntuu, että käsittelemäni teema on nyt valmis. Olen maalannut siitä haluamani tyhjentävästi”, Nyqvist pohdiskeli.

Teoksesi lähenevät abstraktia ilmaisua, etenetkö siihen suuntaan tulevaisuudessa? ”Eihän sitä koskaan tiedä, se riippuu niin monista asioista ja olosuhteista, mutta pysyn maiseman sisällä. Kenties tulevaisuudessa maalaan taas esittävämpää.”

Anders Kreuger luonnehtii esseessään maalausta Stairs (Odesa), 2024 ”miten Nyqvist kohottaa katseensa horisonttiin ja antaa valon tulvia sisään”. Olisiko tämä ennustus tulevasta?

Anders Kreuger ja Susan Stevart: Thomas Nyqvist . Teoskuvat Jussi Tiainen. 112 s. Parus Verus. https://parusverus.fi/

Täältä löytyy lisää Nyqvistin maalausten kuvia:

https://kohta.fi/exhibition/thomas-nyqvist-painovoima/

 

Olivier Norek: Talven soturit

”Tää on meijän maa!”

 Ranskalainen Olivier Norek on tavoittanut talvisodan taistelut ja sen hengen häkellyttävän aidosti palkitussa romaanissaan Talven soturit. Sen punaisena lankana kulkee ainutlaatuisen tarkk’ampujan Simo Häyhän tarina.

Parhaiten minä muistan tästä sodasta sen, kuinka surkeasti meidän armeijamme selviytyi. Eihän se pystynyt panemaan vastaan edes kouralliselle suomalaisia. He näyttivät meille, miten soditaan.

                      Georgi Prusakov, Neuvostoliiton 100. vapaaehtoisen hiihtopataljoonan lääkäri

Talven soturit -teoksen julkistamistilaisuudessa Otavassa ranskalainen menestyskirjailija Olivier Norek kertoi olleensa vanhempiensa mökillä helmikuussa 2022, kun tuli tieto Venäjän hyökkäyksestä Ukrainaan.

 ”Minua alkoi kiinnostaa, mitä sitä ennen oli tapahtunut. Suomen talvisodan (30.11.1939 – 13.3.1940) historia ja sen sankari Simo Häyhä tekivät niin suuren vaikutuksen, ettei minulle jäänyt muuta vaihtoehtoa kuin kirjoittaa tuon ajan tapahtumista.”

Norek painotti, ettei kyse ole hänen sepittämästään tarinasta. ”Olin tarkka historiallisissa yksityiskohdissa. Sitä paitsi mielikuvitukseni ei olisi riittänyt luomaan niitä todellisia henkilöhahmoja, joihin tutkimuksissani törmäsin”, hän tunnusti.

Le Figaron mestariteokseksi ylistämän teoksen sankariksi nousee ujo ja vähäpuheinen Simo Häyhä. 

Hän oli jo pienestä pitäen kulkenut metsällä isänsä opissa. Silti tarkkuus oli hänellä verissä. Hän ei ampunut ohi. Ei koskaan.

Häyhän ja monen muun, niin sotilaiden kuin lottien, panosta tarvittiin, kun Neuvostoliitto hyökkäsi valtavalla ylivoimalla Suomeen 30.11.1939. Vaikka faktat ovat kirjassa kohdallaan, kyse on silti jännittävästä ja koukuttavasta romaanista, jota lukee henkeään pidätellen.

Norekin henkilögallerian väriläiskänä alaisilleen ärjyy yleensä päissään oleva komppanian päällikkö Aarne Juutilainen. Jotain veret seisauttavasta luutnantista kertoo hänen lempinimensä Marokon kauhu, lyhyesti vain Kauhu, jonka hän sai ranskalaisessa muukalaislegioonassa. Aikamoinen saavutus.

Tästä huolimatta – tai kenties juuri siksi – Juutilaisen tempaukset niittivät tuhoa vastapuolella. Perääntymiskäskyä uhmaten hän onnistui kerran joukkoineen motittamaan venäläisen yksikön ja ryöväämään heiltä konepistoolit, konekiväärit, tykit, kranaatinheittimet ja ammukset. Käskyn noudattamatta jättämisestä häntä ei rangaistu.

”Meillä on liian vähän aseita ja ammuksia, ja tuo legioonalainen toimitti niitä meille juuri enemmän kuin omat tehtaamme! Niin kauan kuin tottelemattomuus tuottaa tulosta, nimitettäköön sitä mieluummin aloitekyvyksi”, totesi hänen esimiehensä kenraalimajuri Woldemar Hägglund.

Suomalaiset taistelivat ylivoimaista vihollista vastaan sisullaan, neuvokkuudellaan ja tinkimättömällä halullaan puolustaa kotimaataan. Samoja eväitä ei vastapuolelta löytynyt. Siellä kukoistivat pelko, korruptio ja valehtelu. Kollaa kesti, mutta talvisodan ihme ei koskaan päätynyt venäläisiin historiankirjoihin.

Simo Häyhä siellä jossain.

Kauhun rinnalla Simo Häyhälläkin oli suuri rooli puolustustaistelujen menestyksessä. Hän herätti pelkoa erehtymättömänä tarkk’ampujana venäläisten sotilaiden keskuudessa, ja huhut levisivät. Se kuulemma asuu puissa ja hyppii oksalta oksalle. Siksi sitä on mahdoton huomata. Niinpä hän sai venäläisiltä arvonimen Belaja smert, Valkoinen kuolema.

Häyhän eleetön mutta tehokas toiminta sotatantereella herätti ihailua ja ihmetystä taistelutovereissa: Hyö tosiaan näkkiit vaivaa, jotta saisvat siut tapettuu, Onni hämmästeli, mutta sie näytät ko oisit huviretkellä olt.

Norek ei paisuttele taistelukohtauksia, vaan kuvaa ne totuudenmukaisesti, mutta eläytyen. Ilmeikkäällä, koukuttavalla kerronnallaan hän vetää lukijan mukaan taistelujen hurmeeseen.

Sotilaiden välinen kumppanuus ja huumori keventävät sodan julmuuksien kuvausta. Romantiikkaa kertomukseen tuovat lottana työskentelevän Leenan ja Simon parhaan ystävän Toivon orastava rakkaustarina.

Olivier Norek Otavan tiedotustilaisuudessa. Talven soturit oli
mm. Goncourt palkintoehdokas ja voitti arvostetut Prix Renaudot
de Lyceens ja Prix Jean Ginot palkinnot. 
Kuva: Hannele Salminen

Talven sotureita voisi luulla suomalaisen kirjoittamaksi, sillä niin aidon tuntuisesti kieli soljuu murretta myöten. Toivon sanoin: Se lotta on nimeltään Leena. Ja jos työ luuletta, että mie käyn kertomaan juttuloi, niin huonosthan työ miut tunnetta. Sen verran sivistystä miulla kuitenkii on.

Miten ihmeessä Norek on onnistunut tavoittamaan suomalaisen sielunmaiseman näin taitavasti? ”Sain hienon kääntäjän Susanna Tuomi-Giddingsin, joka teki yhteistyötä lingvistien kanssa, jotta kieli soisi aitona. Sain myös apua monilta ihmisiltä, arkistoilta ja museoilta”, Norek kiitteli.

Taustatyö vei parisen vuotta, ja Suomessa Norek vietti 105 päivää, talvisodan keston ajan. Kun pakkanen paukkui 35 asteessa, hän sai viestin isältään. Sen liitteenä oli valokuva muukalaislegioonan yksiköstä. Yhdessä kulmassa erotin kuuluisan Aarne Juutilaisen, Marokon kauhun ja toisessa oman isänisäni. Samassa yksikössä!

Talven soturit on herättänyt suurta huomiota Ranskassa, kahminut palkintoja ja ehdokkuuksia. Teoksen käännösoikeudet on myyty kymmeniin maihin, ja siitä on tekeillä myös elokuva. Olivier Norek on kiertänyt puhumassa kirjastaan eri puolilla maailmaa.

Venäjän häikäilemätön julmuus jatkuu tänäkin päivänä Ukrainassa, joten Talven soturit on polttavan ajankohtainen. Sen epilogissa Norek toteaa: Näistä tapahtumista on kulunut jo lähemmäs sata vuotta, mutta niillä on yhteys nykyhetken tapahtumiin ja ne toimivat varoituksena.

Olivier Norek: Talven soturit (Les guerriers de l’hiver).

Suom. Susanna Tuomi-Giddings. Otava. 2025.  https://otava.fi/kustantamo/otava/ 

Meritta Koivisto: Erakko

”Kirjoitan stereotypioita vastaan”

Meritta Koiviston suosittu Harriet Jaatinen -dekkarisarja on edennyt neljänteen osaan Erakko. Nyt kirjailija paljastaa, miten jännittävät ja koukuttavat tarinat – joihin lukijat henkeään pidätellen eläytyvät – oikein syntyvät?

 Hyppäsin Harrietin matkaan dekkarisarjan toisessa osassa Suojelija http://kirjasta-kirjaan.blogspot.com/2024/08/meritta-koivisto-suojelija.html. Vauhdikas meno tempaisi saman tien mukaansa. Trillerin käänteet yllättivät kerta toisensa jälkeen ja koukuttivat minut odottamaan seuraavaa dramaattista kohtausta. Mikäli mahdollista, vauhti vain kiihtyi sarjan kolmannessa, itsenäisessä osassa Perijä. http://kirjasta-kirjaan.blogspot.com/2025/02/meritta-koivisto-perija.html

Sarjan neljäs teos Erakko on juuri julkaistu E- ja äänikirjana Storytelissä, joka ensi vuonna juhlii kymmenvuotissyntymäpäiviään. 

Erakossa suomalaistaustainen, Tukholmassa työskentelevä kolmikymppinen rikoskonstaapeli Harriet Jaatinen joutuu uransa kenties monimutkaisimman ja vaikeimman rikoskuvion syövereihin.

”Dekkareissani jännitys, koukuttavuus ja yllättävät käänteet ovat totta kai etusijassa. Haluan silti kirjoittaa monitasoisia teoksia, joten ujutan niihin mukaan, kuin huomaamatta, pohdintaa arvoista ja moraalisista kysymyksistä”, Koivisto avasi teostensa rakennetta.

Vaikka kyse on trillereistä, hänen henkilöhahmonsa ovat tavallisia arkipäivän sankareita, kanssakulkijoita, huolineen ja murheineen. ”Kirjoitan stereotypioita vastaan. Yleensä dekkareissa päähenkilöillä on lukuisia henkilökohtaisia ongelmia. Harriet sen sijaan on järkevä ja pikkutarkka, melkein pedantti. Muu henkilögalleriani tarjoaa hänelle sitten sopivasti vastapainoa”, Koivisto naurahtaa.

Erakon yksi teema on nuorten pahoinvointi ja masennus. Nuoret hakeutuvat nettiyhteisöihin, ja kuvioon tulevat mukaan masennuslääkkeet. Tätä kautta kirjailija on voinut pohtia lääketeollisuuden eettisiä valintoja.

Hän kertoo seuraavansa aikaansa ja haistelevansa sen tuulia. ”Ajan ilmiöt tuottavat kuin itsestään juonikuvioita tarinaan. Perehdyn aiheisiin, ja sen jälkeen annan mielikuvitukseni lentää.” Nuoria kiehtovat romaanissa Tukholman lähimetsässä asuvan erakon materialismin vastaiset ajatukset.

Meritta Koivisto on kansainvälisesti palkittu elokuva-
käsikirjoittaja ja -ohjaaja. Erakko on hänen kahdeksas
romaaninsa. Kuva: Hannele Salminen

”Aistin ilmapiiristä, että ihmiset kaipaavat pois oravanpyörästä kohti rauhallisempaa elämäntapaa. Minulle itsellenikin metsä on tärkeä vastapaino kirjoitustyölle.”

Yksinäisyys vaivaa monia Erakon henkilöhahmoja, kuten teoksen nimikin jo kertoo.”Monet nuoret ovat kiusattuja ja yksinäisiä, minäkin olin aikoinani koulukiusattu. 

Haluan myös kertoa eri-ikäisistä ihmisistä. Ledermannien mahtisuvun matriarkka Margareta tuntee hänkin itsensä yksinäiseksi kultaisessa häkissään Strandvägenin luksuslukaalissa.”

”Margareta on matkan varrella tullut minulle läheiseksi henkilöhahmoksi. Hänen kauttaan voin käsitellä vallan väärinkäyttöä. Margareta tekee, mitä häneltä odotetaan, kunnes päättää tehdä omat valintansa.”

Koivisto kirjoittaa paikoista, joita tuntee. Näitä ovat Tukholma ja Los Angeles, joissa hän on pitkään asunut ja työskennellyt. Myös häntä itseään kiinnostavat asiat lipsahtavat kuin luonnostaan osaksi tarinaa. Margareta tuo mukanaan taiteen ja sen vaikutuskeinot. ”Pidän viikossa lauantaisin yhden vapaapäivän kirjoitustyöstä ja kiertelen silloin näyttelyissä.”

”Kirjoittaminen on tunteiden kanssa elämistä. Uppoudun ja eläydyn tekstiin niin totaalisesti, että pari kattilaakin on palanut karrelle, kun ulkomaailma on unohtunut”, Koivisto tunnustaa. Lukijalta sen sijaan ulkomaailma katoaa, kun on pääteltävä kuka murhasi erakon?

Meritta Koivisto: Erakko. Storytel. 2025. https://www.storytel.com/fi