Kurkistus krimiturkin sisälle
Hannu
Mäkelän tositarinat tavallisten venäläisten arjesta tuovat itänaapurit iholle. Ruohonjuuritasolta
sujahdetaan sujuvasti venäläisten klassikkokirjailijoiden seuraan pohtimaan
elämän peruskysymyksiä.
Kun Finlandia-palkittu, tuottelias kirjailija Hannu Mäkelä meni naimisiin venäläisen
naisen kanssa, hänelle jo vuosikymmenten varrelta tuttu maa tuli entistä
läheisemmäksi. Mäkelästä tuli osa venäläistä sukua – niin hyvässä kuin
pahassakin.
Lentokoneita putoaa, journalisteja, poliitikkoja ja
entisiä vakoojia kuolee oudoissa olosuhteissa. Krimi on miehitetty ja Itä-Ukrainassa
käydään sotaa. Karhu on vetänyt krimiturkin ylleen, eikä Putinin jyrähtelevin lausuntojen mukaan aio sitä milloinkaan
riisua. Ei ihme, että Venäjää katsotaan nyt karsaasti monelta
suunnalta.
Ymmärtäen ja ongelmat tiedostaen sujuva kynänkäyttäjä tarjoaa
lukijalle kirjassaan Krimiturkkinen karhu
(Kirjapaja) monipuolisemman kuvan Venäjästä antamalla paikallisten ystäviensä
kertoa näkemyksiään.
Lempeällä huumorilla hän kirjaa myös omia kokemuksiaan. Ja
mitenpä muutenkaan: ”Tragikomedia on
tavanomaisimman lajityypin nimi tässä maassa.”
Värikkäitä variaatioita arjen sankareista kirjassa
piisaa, sillä: ”Onhan niin, että
naapurissa mahdottomatkin kuviot toimeentulossa ja elämisessä jäävät jokaisen
ihmisen ikiomille harteille. Muuta hän tuskin omistaakaan.”
Kuilu rikkaiden ja köyhien välillä on maassa aina ollut
ja pysyy. Tilanne ei Neuvostoliiton ajoista ole juuri muuttunut. ”Jo tuolloin yläluokalla tässä luokattomassa
yhteiskunnassa pyyhki hyvin.”
Arki on ankaraa, mutta myös hyvää elämää löytyy, kun sen
oikein oivaltaa. Helteisen Sotshin palmujen katveesta siirrytään Mäkelän
lempikaupunkiin Pietariin. Suolle perustetun Pohjolan Venetsian kaduilla ja
kujilla voi ihailla romanttista arkkitehtuuria, Kapella ja Filharmonia
tarjoavat ilta toisensa jälkeen klassisen musiikin elämyksiä. Ja sillat Nevan
yli nousevat joka yö tunnollisesti vuorotellen ja päästävät juhlavalaistut
alukset lipumaan kohti Laatokkaa.
Näissä tunnelmissa on hyvä hypätä Hannu Mäkelän seurassa kiesien
kyytiin jäljittämään venäläisiä klassikkokirjailijoita. Ensimmäisenä tapaamme
hänen idolinsa Anton Tsehovin, jota nykyään
pidetään novellin ja näytelmän uudistajana.
Yksi hänen kertomuksistaan, Aro, on meille molemmille ylitse muiden. ”Alussa se oli minulle vain matkaa kuvaava yksinkertainen tarina,
lopulta itse elämä. Muistelen, että jopa Antti
Hyry, kirjallisuutemme suuri klassikko, piti Aroa Tsehovin parhaana kertomuksena.”
Saamme myös pätevän määritelmän klassikkokirjalle: ”Klassikko on kirja joka ei koskaan lopeta
sanomasta sitä mitä sillä on sanottavaa.” Klassikko kestää aikaa, ja kuten
Mäkelä huomauttaa, vaikka sen kuvaama maailma on kauan sitten kadonnut, klassikko
itse ei ole hetkeäkään vanhentunut. Älylaitteita tulee liukuhihnalta, Tsehov
tarvitsi vain palan paperia ja kynän luodakseen maailmoja, jotka me
tunnistamme.
Tämä pätee myös lempikirjoihin. Niihinkin voi aina
palata, avata mistä kohdasta tahansa, ja ne heräävät henkiin. Vaikkei niihin
olisi vuosiin tarttunut, pelkästään tieto niiden läsnäolosta oudosti
rauhoittaa. Niin vahva on kirjallisuuden lumo.
Hannu Mäkelä nimitettiin taiteen akateemikoksi vuonna 2016. Finlandia-palkinnon hän voitti vuonna 1995. |
Hannu
Mäkelä: Krimiturkkinen karhu – Venäjää
kotikäyttöön.
Kirjapaja, 2018. 187 s.
Hannu Mäkelän sivut.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti