Hämärien muistojen taidokas palapeli
Vuonna
2014 Nobelin kirjallisuuspalkinnon voittaneen Patrick Modianon
pienoisromaanissa uinuvat muistot nousevat mielen pintaan ja tiivistyvät
kimmeltäväksi kirjalliseksi helmeksi.
”Esitän itselleni
vielä viimeisen kerran nämä kysymykset, ennen kuin ne katoavat vailla vastausta
aikojen yöhön.”
Ranskalaista Patrick
Modianoa on kautta hänen laajan tuotantonsa kiinnostanut muistin vaikutus
identiteettiin, katoamiset ja moraalisten rajojen häilyvyys. Hän onkin todennut
kirjoittavansa jatkuvasti samaa teosta saadakseen selkoa muistikuvistaan ja
menneisyydestään.
Tämän hän tekee lyyrisen kauniilla kielellään niin
taitavasti, että Ruotsin akatemia myönsi hänelle Nobelin kirjallisuuspalkinnon
”muistin taiteesta, jolla hän piirtää
esiin kaikkein vaikeimmin tavoitettavat ihmiskohtalot”.
Uinuvien
muistojen (WSOY) päähenkilö Jean D. muistelee nuoruudessaan, viitisenkymmentä vuotta
sitten, kohtaamiaan naisia ja kadonnutta Pariisia harhailleessaan sen kaduilla:
”minun Pariisini on täynnä haamuja”.
Jean D. on eräänlainen Modianon alter ego, jonka vaiheista löytyy yhtymäkohtia hänen
omaan elämäänsä.
Jean D. hahmottelee menneisyytensä palapeliä vihkoihin
tallentamistaan merkinnöistä ja muistikuvista, joita hänelle on kertynyt kymmenien
vuosien ajalta. Kaikki alkoi hänen olleessaan vielä lapsi: ”Olin lapsuudesta lähtien kuullut niin paljon
kummia puheita ovenraoista, hotellihuoneiden ohuiden seinien läpi, kahviloissa,
odotushuoneissa, yöjunissa…”
Muistin palaset ovat häilyviä ja niitä peittää vuosien
varrella kertynyt unohduksen sumu. Jean D. toivoo kuitenkin, että ne magneetin
lailla vetäisivät muistin syövereistä pinnalle unohtuneita kohtaamisia ja
ihmiskohtaloiden aavistuksia. Näitä mietiskellessään hän tuntee haikeutta kadotettuja
hetkiä ja menetettyjä mahdollisuuksia kohtaan.
”Lohdutukseksi olen kirjoittanut huolellisesti muistivihkoihini nuo tyhjiin
rauenneet kohtaamiset, kirjannut tarkan sijainnin ja niiden nimettömien
ihmisten ulkonäön. Pariisi on sillä lailla täynnä herkkiä kohtia ja niitä
moninaisia muotoja, jotka elämämme olisi voinut saada.”
 |
| Kuva: Christian Sarramon |
”Joel Haahtela
on Suomen Patrik Modiano”, totesi kirjailija Markku Pääskynen jutellessamme Kalevi
Jäntin säätiön palkintotilaisuudessa. Se on totta, nämä kaksi ovat
sukulaissieluja, muistin tulkkeja, kyvyssään tavoittaa runollisissa kirjoissaan
välähdyksiä ihmisen sisäisestä maailmasta.
Kirjoitin Haahtelan viimeisimmästä romaanista Adèlen kysymys (Otava), kirjailijan
tekstiä mukaillen: ”Hänen kirjansa ovat
niitä ohuita paikkoja, joissa ajatukset kirkastuvat ja joita lukiessa tuntuu
hetken tavoittaneensa jotain elämän syvästä ytimestä.”
Tämä kuvaa mainiosti myös Modianon tuotantoa. Eipä silti,
kyllä Pääskynen itsekin seuraan sopii. Sen voi todeta hänen viimeisimmästä teoksestaan
Hyvä ihminen (Tammi), jossa hän
kartoittaa toden ja epätoden välistä häilyvää rajaa: ” Muistelen usein noita
hetkiä ja yritän kirjoittamalla muuttaa niiden poissaolon läsnäoloksi.”
 |
| Pariisissa asuva Modiano on itsekin katoa- misen mestari, joka antaa harvoin haastatte- luja. Kuva: Robert Jean-Francois |
Uinuvia muistoja saa trillerin
sävyjä, kun Jean D. tapaa 1960-luvulla naisen, jonka nimeä hän ei vieläkään uskalla
lausua ääneen asian arkaluontoisuuden vuoksi.
Naiselle on sattunut ”vahinko” eräässä
Avenue Rodinin asunnossa, jossa joukolla hämäräperäisiä tyyppejä oli tapana
kokoontua.
Jean D. vietti tuolloin ajelehtivaa elämää 22-vuotiaana
haamuopiskelijana ”tietyssä yksinäisyyden
ja hämmennyksen tilassa”. Hän aistii naisen kohtalossa, johon on itsekin sekaantunut,
”ohi lentävän kuulan hipaisun” ja
oivaltaa, että hänen elämässään on muutoksen
aika.
Yhteensattuma tai ei, Modiano julkaisi palkitun esikoiskokoelmansa
La Place de l’Etoile 22-vuotiaana
vuonna 1968.
Modiano kirjoittaa tuttavallisen mutkattomasti kuin
juttelisi luotetun ystävän kanssa. Teoksen suomentaja Lotta Toivanen tavoittaa jälleen kirjalle ominaisen luontevan sävyn
ja oikeat sanat. Vanhahtavat ilmaisut luovat menneen maailman tunnun: ”Minun pitäisi tohtia palata sinne ja
tarkistaa, muistinko oikein”. Nykyhetki kommentoi omalla kielellään: ”…pöytänaapurimme kailottivat kovaan ääneen…”
Kadonneiden henkilöiden sekä paikkojen, katujen ja
kahviloiden nimet luovat teokseen omanalaisensa haikean tunnelman. ”Iltaisin kävimme kahdessa ravintolassa:
toinen oli rue Constancen ja rue Joseph-de-Maistren kulmassa, toinen rue
Caulaincourtin päässä, portaiden juuressa.” Näitä Jean D:n muistoja
lukiessa tuntuu kuin olisin nostalgiamatkalla nuoruuteni Pariisissa.
Pienessä – sinänsä yksinkertaisen oloisessa kirjassa – tiivistyy
nyansseja, sävyjä, ajatuksia ja universaaleja ihmisenä olemisen lepattavia
tuntoja. Ne muodostavat uinuvien muistojen kartaston joka, kun siihen yrittää
tarttua, lipuu sormien välistä kuin sade, joka jää kimaltelemaan kadonneen
Pariisin öisille kujille.
Patrik
Modiano: Uinuvia muistoja
(Souvenirs dormants). Ranskasta
suomentanut Lotta
Toivanen.
WSOY. 2019. 117 s.