Oranssin hehkua – betonin lumoa
Ville Hänniselle taide on välttämätön osa
elämää. Hänen moneen suuntaan avautuvassa, henkilökohtaisessa esseeteoksessaan Muuten se on mennyttä aistien ja
tunteiden synnyttämä ajattelu läpäisee taiteiden välisiä raja-aitoja
virkistävän omaperäisesti.
Että joku
kirjoittaisi, mistä on todella kyse. Ei puheenaiheista teoksen ympärillä vaan
mitä tässä on. Mikä taiteistaa taiteen?
Palkittu tietokirjailija, kulttuuritoimittaja ja kriitikko Ville Hänninen on taiteistanut taidetta hankkimalla ensin tietoa, lukemalla, katsomalla, ajattelemalla ja ennen kaikkea eläytymällä. Nyt kirjailija antaa äänen häntä puhutelleille taiteilijoille ja teoksille esseekokoelmassaan Muuten se on mennyttä (Arktinen Banaani).
Henkilökohtaiset muistot syventävät esseiden sanomaa. Varsinkin lapsuusmuistot ovat hauraita ja, kuten Hänninen toteaa, usein keksittyjä. Vaikka niihin ei voi luottaa, varhaisimmista, rakkaimmista muistikuvistaan kirjailija ei kuitenkaan halua luopua.
Olkoon hentoa
kunhan on vahvaa, olkoon epämääräistä, kunhan kumisee kirkkaasti, hän
kirjoittaa ylväästi.
Hännisen vankasta kulttuurintuntemuksesta versovien
esseiden taustalla niiden avoin henkilökohtaisuus ja humaani vasemmistolainen
vakaumus luovat teokseen intiimin tason. Tuntuu, etten lue vain kirjaa, vaan
ihmistä, joka sen on kirjoittanut. Hännisen kolme kovaa T:tä: Työ, Taistelu ja
Taide korvaavat jumalattoman miehen uskonnollisen uskon, sillä ”ilman uskoa ja
toivoa ei ole mitään”, hän tunnustaa.
Esseisti suree nykyistä maailmanmenoa, kaipaa 1960-luvun
lopun tulevaisuususkoa ja sen innostavaa poliittista laululiikettä. Yhteinen
rintama hajosi tuolloin nopeasti, sillä ihanteet ja todellisuus eivät
kohdanneet. Roihusta jäi jäljelle vain oranssina hehkuva hiillos. Kaj
Chydeniuksen ja Arvo Salon Lapualaisooppera, Aulikki Oksasen Kenen
joukoissa seisot ja Agit Propin laulut lämmittävät Hännistä silti edelleen.
Ne tuovat hänelle lähes päivittäin lohtua ja iloa.
Toisen pelastusrenkaan Hänniselle tarjoaa hänen työhuoneessaan
vallitseva sotku. Hyllyt tuntevat itsensä tarpeettomiksi katsellessaan kaikkialla
kohoavien kirjapinojen ja -kasojen luovaa kaaosta. Tällaisessa atmosfäärissä ja
miljöössä ”hankkeiden ja irtonaisten toiveiden” on hyvä kypsyä. Kirja- ja
lehtiläjien uumenista lukuisat lukemattomat teokset kuiskivat lupauksia
avaamattomien kansiensa välistä.
Edustushyllynsä Hänninen on täyttänyt hänelle
mieluisimmilla jutun ja ajatuksen aiheilla. Sieltä löytyy yhden viime
vuosisadan huomattavimman älykön Raoul
Palmgrenin ”tuotannon ydin lähes kokonaisuudessaan”. Esseessään Täyteen mittaan Hänninen kuvaa
vasemmistolaisen vaikuttajan taivalta poliittisesta myrskynsilmästä seuraavaan.Ajan henkeä lietsova juliste löytyi
Rosebud Sivullisen takahuoneesta.
Näin Kirsti
Simonsuuri luonnehtii itsenäisen Palmgrenin kuoppaista elämänpolkua Pohjoisessa yökirjassaan: Muistelen, että hän on ollut ahtaalle
suomalaiselle vasemmistolle liikaa. Lopulta Oulun yliopiston
kirjallisuustieteen professoriksi päätynyt Palmgren osoitti tämän vakuuttavasti
todeksi. Kun ”punaisen” Tampereen yliopiston opettajat lähettivät hänelle vetoomuksen
oppilasdemokratian puolesta, Palmgren tykitti:
Se että olen
marxilainen, ei merkitse, että olisin anarkoromantikko, sukupolvimasokisti ja
joukkoperseennuolija. En allekirjoita.
Esseitä lukiessani huomaan keskustelevani niiden kanssa.
Mutisen hyväksyvästi, kun olen samaa mieltä ja höystän käsiteltävää aihetta omilla
ajatuksillani ja muistoillani. Barrikadeille nousen kuitenkin minäkin, kun
Hänninen esseessään Harmaan korkea veisu
tunnustaa rakkautensa raakaan, käsittelemättömään betoniin. Betonibrutalismin
nimissä tuhottiin paljon kaunista, kokonaisia puukaupunginosia ja vanhoja,
arvokkaita kivitaloja. Tämän Hänninen tosin itsekin myöntää.
Silti hän herkistyy vanhan betonin alakuloisten läiskien
ja valumien äärellä. Aikoinaan Helsingin Sanomien äänestyksessä Suomen
rumimmaksi kirkoksi äänestetty Aarno
Ruusuvuoren suunnittelema Tapiolan betonibunkkeri saa Hännisen
herkistymään. Koskettamattakin hän tuntee sen seinien harmaiden harkkotiilien
suloisen karheuden sormenpäissään. Harkkoja katsellessaan hän vaipuu
meditatiiviseen tilaan.
Tarkastellessani Merihaan betoniseinää aloin
löytää siitä Hännisen kuvaamaa lumoa.
Arkkitehtuurista Hänninen tekee yllättävän – ja
ilahduttavan – loikan kirjallisuuteen. Hän löytää samaistumiskohteen
itävaltalaisen Peter Handken romaanista
Puhtaan kokemisen hetki. Sen
päähenkilön henkinen kriisi vapauttaa tämän mielen pinttyneistä urista katsomaan
maailmaa uusin silmin, avoimena sen tarjoamille elämyksille.
Haltioitua voi niin pelkistetyssä betonikirkossa kuin Mark Rothkon maalauksen äärellä tai,
kuten minun laitani on, Marguerite Durasin ohuita kirjoja lukiessa. Kyse on eläytymisestä, uppoutumisesta,
joka vie teoksen ja sen kokijan väliseen vuoropuheluun. Hänninen kirjoittaa
nauttivansa taiteesta, joka antaa minun
ajatella. Lumo syntyy teoksen aukinaisuudesta, tilasta, jossa se sallii minun
elää ja tuntea. Niin totta.
Hännisen suosikin Dennis
Potterin televisiotaide on täynnä ”unten ja psykoanalyysin peruskuvastoa”. Järjestimme
muinoin Laulava salapoliisi -iltoja
hänen uransa hienoimman, kuusiosaisen sarjan kunniaksi. Edesmennyt
elämänkumppanini valokuvaaja Simo Rista
ja ystävämme psykiatri Ylermi Hytönen
rakastivat sarjaa. Simppa ja Ylkky eläytyivät sarjaan täysillä. Luulenpa, että
he olivat puhtaan kokemisen äärellä.
Ville Hänninen on erikoistunut kuviin, sanoihin ja niiden seoksiin.
Kuva: Hannele Salminen
Muuten se on
mennyttä avaa ovia moneen suuntaan, polveilee kulttuurin ja taiteen, tunteen ja
poliittisen vakaumuksen viemänä. Hänninen kehottaa katsomaan tarkemmin ja
kokemaan intensiivisemmin. Vaikka en tunne kaikkia hänen esittelemiään
taiteentekijöitä ja heidän teoksiaan, kriitikon kiinnostavat analyysit houkuttavat
tutkimusretkille.
Yhteisestä ystävästämme, edesmenneestä ”Alastomasta
kriitikosta” Otso Kantokorvesta
Hänninen kirjoittaa: Tuntui siltä, että
hän otti maailman tosissaan. Samaa voisin sanoa Ville Hännisestä luettuani
hänen esseeteoksensa. Sen paikoin surumielistä tunnelmaa keventää ja valaisee
intohimo taiteen moniin ilmenemismuotoihin. Tähän minäkin uskon: taide pelastaa
maailman.
Teoksensa lopuksi Ville Hänninen lupaa: Kirjoittaminen on minulle prosessi, joka ei
varsinaisesti ala eikä lopu. Hyvä näin, Pentti Saarikosken sanoin: en soisi sen päättyvän.
Ville
Hänninen: Muuten se on
mennyttä – Kirjoituksia taiteesta.
Arktinen
Banaani. 2022. 216 s.
Allekirjoitan monet asiat tästä kirja-arvostelusta vaikka en ole kirjaa lukenutkaan; niin humaanin vasemmistolaisuuden kuin intohimon taiteeseen ja sen ilmenemismuotoihin sekä Marquarite Durasin pieniin kirjoihin, jotka säilyvät minunkin mielessäni aina . Ilman 70-luvun tulevaisuudenuskoa ja poliittisia lauluja en olisi saanut elämälleni suuntaa. Luen kirjan pikimmiten, kiitos Hannele kirja-arvostelustasi!
VastaaPoistaIhailen kykyäsi kirjoittaa kirjoista näin syvällisesti! Näitä juttuja on ilo lukea. :)
VastaaPoistaTässä hetkessä varsinkaan ei tunnu olevan minkäänlaista tulevaisuudenuskoa. Ja tuntuu ettei sitä ole minun aikanani ollutkaan... Pelkkää talouskasvua vain.