Kikka Niittynen & Heikki Willamo: Valon ja varjon talo

Mäkimeirami karkuteillä

Kikka Niittysen ja Heikki Willamon Valon ja varjon talossa ja sen pihapiirissä ihmiset ja muu luomakunta elävät sulassa sovussa. Humaani kertomus elämästä luonnon helmassa säestää teoksen hienoja valokuvia.

Camera obscura, Manu 2019

Valokuvataiteilijat Kikka Niittynen ja Heikki Willamo muuttivat maalle 1980-luvun jälkipuoliskolla. Nyt he ovat asuttaneet yli satavuotiasta punamultaista Niittywillaksi nimeämäänsä entistä koulua Karjalohjalla lähes kolmekymmentä vuotta. Upeasti kuvitettu teos Valon ja varjon talo (Parvs) kertoo sen elämänmenosta.

Talon historia ulottuu kauas menneisyyteen, sillä sen vanhimmat hirret aloittivat kasvunsa 1700-luvun jälkipuoliskolla. Sisähirsien harmaa väri kertoo, että ne ovat aiemmin palvelleet jonkin toisen rakennuksen ulkoseinässä. Pihapiirin männyilläkin on ikää toistasataa vuotta.

Aamun aurinko heijastelee talon sisäseinille jännittäviä varjoja epätasaisesta puhalluslasista valmistettujen ikkunoiden läpi. Tuulen tuudittamat kasvit, ja auringon kulku taivaankaarella heiluttavat kuvioita, kunnes auringon noustessa lakipisteeseensä jäljelle jää enää valoviiru matolla.

Pariskunnan nostalginen unelma luonnonmukaisesta elämästä monimuotoisen luonnon sylissä osoittautui varsin pian utopiaksi, jonka todellisuus murskasi. Ympäristön metsiä hakattiin kovalla vauhdilla, mustikka- ja sienikankaat muuttuivat rikkirevityiksi raiskioiksi.

Viime aikoina tuhoaminen on vain kiihtynyt. Kun lähimetsä hakattiin, pihamaalla hämärissä hiippailevalta mäyrältä meni koti. Toivottavasti pesässä ei ollut pentuja. Pariskunta kokee tämän tuhoamisvimman henkisesti raskaaksi: Jokainen menetetty aari kouraisee syvältä, henkinen elintilamme kutistuu vuosi vuodelta.

Niittywilla kuutamolla 2022

Heikki Willamo hautautui jäljelle unohtuneisiin pieniin sirpaleisiin, joissa metsä vielä näytti metsältä. Näistä metsäkaistaleista löytämistään palasista hän kokosi kuin palapeliä rakastamansa aarnimetsän kuvaa, mielenmaisemaansa. Tästä hän kertoo kuvin ja sanoin teoksessaan Metsä minussa.

Katasrofin vastapainoksi pariskunta alkoi luoda talostaan, sen pihapiiristä ja ”Puolen hehtaarin metsästä” tunnelmallista elämänkeidasta tehotalouden tuhojen keskelle. Nykyään keidas tarjoaa kodin ja turvapaikan lukemattoman monille eläin- ja eliölajeille.

Ilmaston lämpenemisen myötä jotkin lajit ovat kadonneet pihapiiristä, mutta uusia tulijoitakin riittää. Tiklin helkytys vastaa pihan perusäänestä, jota kultarinta ja mustapääkerttu säestävät parhaansa mukaan. Yöllä satakieli lumoaa laulullaan.

Puukiipijä pesii rakennusten sopukoissa, ja komean huonehämähäkin suku jatkaa elämäänsä vessan nurkassa. Niittywillan isäntäväki tervehtii erityisellä ilolla tervapääskyjen paluuta, sillä ne tuovat mieleen lapsuuden muistoja. Kun naapuruston pelloilla siirryttiin luomuheinän viljelyyn, on toivoa kuulla korvissaan vielä ruislinnun laulua.

Aiemmin siivosti kukkapenkeissä pysytelleet kasvit ovat lähteneet karkuteille viettämään vapaata elämää pihamaalle, etunenässä mäkimeirami. Annoimme tuon erinomaisen hyönteiskukan muodostaa villikasvuston, joka hehkuu heinä-elokuussa mehiläisten, kimalaisten, kukkakärpästen ja perhosten kansoittamana vaaleanpunaisena kukkamerenä.

Pihan lintupöntöt ovat ahkerassa käytössä. Vuosien saatossa niissä on pesinyt kolmetoista lintulajia, räkättirastas sen sijaan katsoi parhaaksi rakentaa pesänsä pöntön katolle. Siivekkäiden ohessa lepakot, liito-orava ja metsähiiri ovat löytäneet pöntöistä kodin pesueilleen.

Kottarainen 2020

Talvella pihan ruokintalaudoilla käy vilske. Herkkupöytien anteja popsivat niin tiaiset, keltasirkut, kottaraiset, peipot, vihervarpuset kuin oravat, rusakot, metsähiiret ja -myyrät. Ilmaisella lounaalla piipahtavat myös valkohäntäkauris ja supikoirapari, eikä mäyrienkään suu ole tuohesta.

Kun revontulten vihertävä huntu maaliskuussa leimahtaa taivaalle pihapiirin ylle, huuhkajien kumeat bassot, ilvesuroksen soidinmourunta ja samalla asialla olevan ketun käheä ja pitkä haukahdus tervehtivät luonnon ilotulitusta. Hetken voisi kuvitella olevansa kaukana kavalasta maailmasta, pohjolan aarnimetsässä.

Yksi syy pariskunnan maallemuuttoon oli halu elää yhdessä eläinten kanssa. Kun he muuttivat ensimmäisestä maalaiskodistaan Kiskosta Niittywillaan, kanat, kissat ja utelias Emma-vuohi köröttivät autossa mukana. Syksymmällä joukon jatkoksi ilmestyi pieni, kovia kokenut kesäkissa Elsa.

Onni ja oravat 2021

Eläimet – niin kesyt kuin vähän villimmätkin – ovat oleellinen osa Niittywillan arkea. Ne tuovat viestiä jostain meille vieraasta – jostain tärkeästä, joka voi laajentaa ymmärrystämme maailmasta. Ne todistavat luonnon monimuotoisuudessa piilevää ainutlaatuisuutta ja arvokkuutta. Meidän tehtävämme on suojella sitä.

Valokuvataiteilijoiden hienot kuvat ovat tutustuttaneet minut tuntemattomiin maailmoihin. Kaikki tuo monimuotoinen elämänkirjo, jota he taidokkaasti ovat ikuistaneet, kuhisee koko ajan ympärilläni, eikä minulla ole kykyä nähdä sitä. Mutta kun Valon ja varjon talo -teoksen avaa, voi astua näihin näkymättömiin todellisuuksiin, joissa havukantojäärä ja mustatäpläkiipijä elävät elämäänsä. Niillä on siihen aivan sama oikeus kuin meilläkin.

Mittarin toukka 20120

Auringon siivittämä valon ja varjon leikki muuntuu taianomaiseksi, kun huoneen ikkunat peitetään mustalla muovilla, johon leikataan vain pieni reikä. Saman tien pihapiiri livahtaa raosta ylösalaisin kääntyneenä huoneeseen, josta on tullut neulanreikäkamera, Camera obscura. Sen sisuksissa ulko- ja sisätila sulautuvat toisiinsa. Ero meidän ja muiden välillä katoaa, olemme yhtä luomakunnan kanssa.

Kikka Niittynen & Heikki Willamo: Valon ja varjon talo. Parvs. 2022. 216 s.

Vilja-Tuulia Huotarinen: Drive-in

 Pieni kivi hyisessä purossa

Vilja-Tuulia Huotarinen vie romaanillaan Drive-in satujen saarelle Islantiin. Sen karuissa maisemissa menneisyys, unelmat ja nykyhetki törmäävät, eikä mikään sen jälkeen ole enää ennallaan.

Mitä se rakkaus on, Ella, mitä se oikein on?

Pienenä Ella ryömi kiven sisään, kapeaan kallioluolaan isänsä luomutilan metsässä. Ellalla ei ollut juttukaveria, niinpä hän opetteli kivien kieltä ja jutteli niiden kanssa. 

Ella tiesi, että kivet olivat sisältäpäin värikkäitä, täynnä salaisuuksia, ne täytyisi vain ensin avata, halkaista…

Lapsilla ei ole sanoja kertoa yksinäisyydestään ja tunteistaan, niinpä he kehittävät mielikuvitusolentoja kavereikseen. Näin Ella teki, kun isä hoiti tilaansa toisaalla, hänen Kivikasvoiksi nimeämänsä äiti patosi tunteet sisälleen, ja isosisko Marketta meni menojaan.

Menneisyyden kappaleista, kivistä, tuli Ellalle ammatti. Parhaillaan hän tekee väitöskirjaa tulivuoren laavan vaahtomaisista hohkakivistä Islannin yliopiston geotieteiden laitoksella. Paitsi kivet Ellan toi saarelle kultaharjainen Eyvindur, jonka hän tapasi 17-vuotiaana vaihto-oppilaana Suomessa. Ja rakastui päätä pahkaa.

Drive-in (Siltala) kertoo omanlaisensa islantilaisen saagan, jossa saari tekee tunteet tiettäviksi, nostaa mielen sisäiset liikkeet näkyviin, siihen silmien eteen. Näin tekee myös Vilja-Tuulia Huotarinen kuvatessaan taitavasti Ellan mielen ailahteluja, muistoja ja unia, jotka limittyvät luontevasti monimieliseen tarinaan.

Ella tuntee itsensä elämänsä sivuhenkilöksi, ”pieneksi kiveksi hyytävässä purossa”. Hän on juuttunut välitilaan, eikä tiedä, mihin suuntaa pitäisi kulkea. Väitöskirjakin jumittaa. Äiti ja Marketta kaipaisivat häntä Suomeen auttamaan isän perinnönjaossa. Ella ei kuitenkaan saa itseään liikkeelle, vaikka Islannissa tuntuu vallitsevan vain ”tuuli, sade”.

Vilja-Tuulia Huotarinen, joka asuu vuoroin 
Reykjavikissa ja Helsingissä on voittanut lasten-
ja nuortenkirjallisuuden Finlandia-palkinnon.
Kuva: Mikko Palonkorpi

Vanha suola janottaa, sillä vaikka suhde Eyvinduriin katkesi viimeistään Islannin pankkien romahdukseen vuonna 2008, Kultapojan muisto ei haihdu Ellan mielestä. Nykyinen eksä, Kjartan, toteaa tämän happamasti: En tiedä, tunnetko muuta rakastamisen tapaa kuin kaipaamisen.

Kesken synkistelyn Ellan jähmettynyt umpikuja alkaa raottua: Valo tekee viillon tummaan taivaaseen, leikkaa sadepilven kahtia ja valuttaa mehunsa vuonoon. Tämä ennustaa tulevaa, sillä Ellan isosiskon Marketan parikymppinen tytär Vala tuo saareen pelmahtaessaan muassaan paitsi taaperonsa myös menoa ja meininkiä.

Valalla on unelma, pähkähullu idea pystyttää Reykjavikin taakse, karuun laaksoon Drive-in-elokuvateatteri joksikin viikonlopuksi. Siellä esitettäisiin suomalaisia rakkauselokuvia! Kulttuurialalla toimiva Vala, toimelias lobbari, on päättänyt luoda lumotun hetken ja toteuttaa mahdottomalta kuulostavan unelmansa.

Hankkeen portinvartijat, sisaruspari, tiukkapipoinen elokuvaviikkojen Birta ja filmi-instituutin iloluontoinen Axel ovat eri mieltä elokuvaviikonlopun toteuttamiskelpoisuudesta. Raha, tuuli, sade, kompastuskiviä riittää.

Drive-inin henkilökatras pyörii kuin kamarinäytelmässä, tosin armottoman luonnon ympäröimänä ja sen ehdoilla. Ihmiset tapaavat, keskustelevat ja soittelevat toisilleen. Ellan puhelimellakin on osuutensa kommunikointiin tai sen puutteeseen.

Vala, islanniksi kivensiru, on hankkeineen kuitenkin vain pieni peruna tulevassa muutoksessa. Kun mannerlaatat törmäävät, maanjäristys heilauttaa Reykjavikia. Tömähdyksen seurauksena Ellan elämän irralliset palaset asettuvat uuteen järjestykseen.

Kivientutkija oivaltaa, että hän ja Eyvindur kummittelevat toisilleen enää muistoissa. Kun harhakuvitelmien verho Ellan sydämen edestä hälvenee, hän näkee tarkemmin ja saa aidon yhteyden sisimpäänsä. On tullut aika etsiä pehmeämpiä olemisen tapoja.

Riitu Uosukainen: Suojassa. Keramiikka, käsinrakennus, kuusi.

Elämä menee menojaan, silti tietyt muistot kivettyvät virstanpylväiksi kuljetulta matkalta, jäävät mieleen. Kenties ne ennustavat tulevaa ja viittaavat uuteen suuntaan. Kun Drive-in, kertomus elämän hauraudesta ja vahvuudesta päättyy, näytös alkaa. Silloin syrjäisessä laaksossa Reykjavikin takana ei tuule, ei sada.

Vilja-Tuulia Huotarinen: Drive-in. Siltala. 2022. 178 s.

Riitu Uosukaisen teoksia Canopy-keramiikkanäyttelyssä Laterna Magicassa 7.1. saakka.

Marja Kyllönen: Vainajaiset

Se oli vain pahaa unta – vai oliko?

Marja Kyllönen imaisee lumoavalla kielellään toden ja houreen raadolliseen pyörteeseen, kahden maailman väliseen kamppailuun romaanissaan Vainajaiset. Vaikuttava teos nousi Finlandia-ehdokkaaksi.

…tässä talossa hengen kitsaus oli hyve ja saita sielu siunaus kantajalleen.

Jussi Karjalaisen suunnittelema uhkaava, tumma kansi vihjaa, mistä Vainajaisissa (Teos) on kyse: maaseudusta, nuoresta rakkaudesta, kaupungistumisesta, polkupyörällä ajosta ja lastenvaunuista. Kaiken keskellä sikiö napanuorineen vajoaa suonsilmäkkeeseen virvatulien kylmässä loimussa.

Nämä ovat kuitenkin vain kulisseja kirjan teemoihin: unelmiin, pettymyksiin, keskenmenoihin, osattomuuteen ja ihmisten sisäiseen tyhjyyteen. Vainajaiset etsii vastausta kysymykseen: mistä paha sikiää? Ja vastaa: ihmisen henkisistä haavoista, joihin paha luikertelee sisuksiin piinaamaan onnetonta.

Marja Kyllösen omaperäinen, lähes kalevalainen kieli sai mainetta jo hänen romaanissaan Lyijyuuma, joka sai Helsingin Sanomien esikoiskirjapalkinnon. Sen jälkeen kirjailija vaikeni yli kahdeksikymmeneksi vuodeksi palatakseen entistä vahvempana.

Vainajaisissa suomen kieli juhlii tavalla, johon en aiemmin ole törmännyt. Kyllösen uudissanojen höystämästä tekstistä syntyy outo kieli, kuin loitsu tai manaus, joka vetää hypnoottisesti imuunsa.

Moniäänisessä tarinassa vallan kertojalta yrittää riistää vainolainen, paha henki, joka tekstiin tunkeutuessaan heilauttaa kirjaimia ja maalaa ne mustiksi. Sen ammottavasta kidasta kajahtaa räikeä lapsen nauru:

Minut kutsuttiin kuun pimeältä puolelta, tähtien tyhjistä väleistä, yöstä joka voisi olla, ja tovin minä kosketin tomua ja tuhkaa, tulin lihaksi ja lupaukseksi, mutten kiinnittynyt kehenkään vaan menin kesken ja jäin vähän välille, kahden maailman rajalle…

Laura Pohjosen grafiikanvedos Juuret

Vaikka Vainajaiset tihkuu mystiikkaa, jännäri- ja kauhuelementtejä, Kyllönen hämmästyi, kun se kirjastossa luokiteltiin fantasiaksi. Sitä se ei todellakaan ole, vaan komeaa kaunokirjallisuutta, joka kertoo maaseudun raadollisesta elämänmenosta viisikymmenluvulta yhdeksänkymmenluvulle.

Luonto elää tarinassa voimallisesti mukana... koivut ripustelivat norkkoja korviinsa kuin riipuksia ja keimailivat rihmankiertämissään tienposkilla, kunnes kasvoivat suvesta siveästi umpeen ja vilauttelivat lehvien alta vain kalpeita nilkkojaan.

Kirjan keskiössä kulkee kahden nuoren, Inarin ja Raunon perheen elämä. Kauan odotettu lapsi ei ota syntyäkseen, ja lukuisat keskenmenot rapauttavat heidän alkujaan kukoistaneen rakkautensa. Vanhaemäntä Sylvin pilkka ei pirtin tunnelmaa paranna.

Kun yhdeksännestä raskaudesta vihdoin syntyy lapsi, Veikko, poika tuntuu vanhemmista vaivalloiselta ja vieraalta. Laimiksi laimenneen entisen viehkon Inarin ja Raunon kuoleentuneet tunteet eivät Veikon henkeä ravitse. Vuosien mittaan pikkupojasta tulee oman elämänsä irtolainen, joka etsii nähdyksi tulemista ihmisten kasvoista, jotka ovat kuin ”tuulenkalvamat viipaleet lihaa”.

Tyhjäksi muodoksi ja rutiiniksi kuivettunut avioelämä ajaa Raunon kyseenalaisiin syrjähyppyihin. ”Pikkupillujen kyttä ja kähmijä”, sivaltaa Laimi vihapäissään. Yksi näistä ”pikkupilluista” on naapurintyttö Hertta, kiltti ”pörrö ja jäävi päästään”.

Marja Kyllösen kuunnelma Äänetön osakas 
valittiin Suomen edustajaksi Prix Italiaan 2110.
Kuva: Anniina Mannila

Eikä Rauno ole ainoa, joka tyttöstä käyttää hyväkseen. Hertta ei etsi hyväksikäyttöä vaan hyväksyntää ja ystävää: ”parempi edes pantavana kuin ypöyksin”. Tässä sivutaan Iida Rauman Finlandia-voittajateoksen Hävityksen rankkoja teemoja, koulukiusaamista ja vallankäyttöä.

Tunnustan, että jossain vaiheessa luotaantyöntävät julmuudet ja rivoudet vieroittivat tekstistä, mutta sen hypnoottinen ote piti loppuun saakka. Siellä alkoi sarastaa herkkä toivo paremmasta.

Laimi oivaltaa, että häntä piinanneet virvatulet ja näyt olivat vain painajaisia ja suokaasuja, jotka voi sammuttaa ja karkottaa kuun pimeälle puolelle. 

Niiden sijasta meillä jokaisella on tämä ainutkertainen, vaikkakin epätäydellinen, elämä elettävänämme. Se on elettävä tässä ja nyt, ei menneessä eikä haaveissa.

Äkkiä taivas heitti hyppysellisen pulmusta lunta ja hipenet tuikkivat ilmassa kuin tuhannet tiu’ut, kirkkaat kielet ja soivat valoa, vapahdusta.

Marja Kyllönen: Vainajaiset. Teos. 2022. 350 s.

Laura Pohjosen 50-vuotisjuhlanäyttely Galleria Duetossa 30.12. saakka.

Kalevi Jäntin palkinnot kolmelle nuorelle lupaavalle kirjailijalle

Iida Sofia Hirvonen proosateoksellaan Radalla, Veera Milja esikoisrunoteoksellaan Supersalanen tyttöpäiväkirja ja Eeva Turunen romaanillaan Sivistynyt ja miellyttävä ihminen voittivat vuoden 2022 Kalevi Jäntin säätiön palkinnon.

Veera Milja, Eeva Turunen ja Iida Sofia Hirvonen
Jalmari Jäntin suopean katseen alla Kalevi Jäntin säätion 
palkintotilaisuudessa.

Professori Jalmari Jäntti ja rouva Hildur Jäntti perustivat vuonna 1942 säätiön nuorena kuolleen poikansa muistoksi. Kalevi Jäntin säätiön tarkoituksena on suomalaisen kaunokirjallisuuden edistäminen palkitsemalla nuoria kirjailijoita. Palkinnon on nyt saanut 134 kirjailijaa.

Säätiön palkintolautakuntaan kuuluvat puheenjohtaja, kanslianeuvos Satu Jäntti-Alanko sekä jäseninä VTT Anna Alanko, kriitikko Mervi Kantokorpi, professori Jyrki Nummi, kustantaja, fil.tri Touko Siltala ja runoilija, taiteilijaprofessori Saila Susiluoto.

Raadin luettavaksi lähetettiin kaikkiaan 54 teosta, joiden tekijät ovat alle nelikymppisiä ja julkaisseet korkeintaan kolme teosta. Palkintosumma oli yhteensä 54 000 euroa, joten kukin kolmesta palkitusta saa 18 000 euroa. Vuoden kirjasadon taso oli ilahduttava, ja tarjonta hyvin monipuolista. Tähän vaikutti se, että monilla nuorilla kirjailijoilla on jo ammattikirjoittajan tausta kuten esimerkiksi toimittaja.

Olisipa aina yö, olen kyllästynyt päivään

Ekstaasia tai muita psykedeelejä ei tarvita, kun Iida Sofia Hirvonen (s.1988 Helsingissä) kiepauttaa lukijan vauhdilla monenmoisiin tajunnantiloihin esikoisromaanissaan Radalla (Kosmos). Hurjassa menossa pienoisesseet kietoutuvat tajunnanvirtaan ja vievät kyberavaruuden tuolle puolen.

Joinain öinä kavereideni huoneet tuntuvat avaruusaluksilta, jotka kulkevat vyöhykkeen läpi kohti toista planeettaa. Aika tiivistyy kristallikuvioiksi ja valuttaa jälkensä ikkunaan.

Radalla oli myös Helsingin sanomien kirjallisuuspalkintoehdokas. ”Tuntuu, että kirjoittaminen vie johonkin mihin ei muuten pääse ja tekstin avulla pystyy käsittelemään elämän outoutta, sekä sellaisia kysymyksiä, jotka ovat liian ristiriitaisia tai isoja muilla tavoin ymmärrettäväksi”, vastasi Hirvonen kysymykseen: Miksi kirjoitan?

Palkintoraadin mielestä ”Hirvosen esikoisteoksen suuri ansio on ilmaisun kypsyys, kokemus kirjoittajana säteilee rivien raoista. Harkitut yhdys sana virheet ja anglismit sulautuvat vaihteleviin kielirekistereihin rytmisen leikkauksen taiteena, ja teksti flirttailee suvereenisti proosarunouden kanssa”.

http://kirjasta-kirjaan.blogspot.com/2022/06/iida-sofia-hirvonen-radalla.html

Kenenkäs tyttöjä

Veera Miljan (s. 1988 Helsingissä) esikoisrunoteos Supersalanen tyttöpäiväkirja (Tammi) vie kipeään elämänvaiheeseen lapsuuden ja nuoruuden hämärälle rajamaalle. Ohut proosarunoteos kantaa raskasta taakkaa: karamellintahmaisia kasvukipuja, unelmia, turvattomuutta, pettymyksiä ja häpeää, toisin sanoen kaikkea sitä, mistä pienet tytöt on tehty.

Miljalla on taito sanallistaa nämä häilyvät, välillä uhmakkaat tunnot hetkiksi, ”jotka oli niin teräviä, että saan vieläkin näiden sivujen selailusta paperihaavoja”: mä käyn vessakopeihin itkemään huonoja tarranvaihtokauppoja, menetettyjä spice girls -kortteja ja syntymäpäiväkutsuja

eikä elämä ota alkaakseen / ei vaikka me ootetaan sylit auki… menee 13 vuotta kunnes alkaa tapahtuu … sinä päivänä kun en enää oo tää sama kenenkäs / sinä päivänä mun pitää päättää kuka oon ite

Raati totesi perusteluissaan: ”Miljan lavea, rönsyilevä puhekielinen teos kannattelee esittävän runouden luontevaa ja kertovaa ilmaisua… Supersalasessa tyttöpäiväkirjassa on nuoruuden paloa, runot liikkuvat lapsuuden ja nuoruuden välissä joskus kivuliaasti, välillä humoristisesti ja elävästi”.

Ukin talon tyhjennys 

Eeva Turusen (s. 1983 Tampereella) romaani Sivistynyt ja miellyttävä ihminen (Siltala) koostuu epätodennäköisistä aineksista: minäkertojan dialogeista ukin, puolison ja työkaverin kanssa, pöytäkirjoista ja luetteloista sekä uurnapuusepän välillä käydystä kirjeenvaihdosta.

Kaikesta tästä syntyy surureunainen muistokirjoitus arkkitehtiukille, jolta minäkertoja on ammattinsa perinyt. Taustalla kertojan parisuhde rakoilee, ja oma identiteetti huojahtelee. Alavireinen huumori höystää taidokasta mielenliikkeiden kuvausta.

Romaani oli myös Finlandia-palkintoehdokas. ”Romaanin säemäinen ja dialoginen ilmaisumuoto ohjaa lukijan huomion kielen nyansseihin, joiden sävyt ja tunnelmat Turunen hallitsee nautinnollisella tavalla”, perusteli Finlandia-raati ehdotustaan.

kuuntelen itseäni tässä / kuuntelemisen lopputulos: tänään ei kannata koettaa saattaa esirippusaagaa päätökseen / olen havisevassa tilassa / saan ollakin, saan olla hauras

Jäntin säätiön palkintoraati ylisti romaanin monikerroksellista kompositiota, joka ”on hämmästyttävän kevytlukuinen; hillitty ylikorrekti tyyli vie lukijan mukanaan. Niin kuin hienot humoristiset kertomukset, tämäkin tarina päättyy suruvoittoisiin tunnelmiin”.

On hienoa, että asiantunteva raati löytää vuodesta toiseen sattumia, hienoja kirjoja, joiden tekijöistä moni jää kirjallisuutemme historiaan. Kalevi Jäntin palkinnon ovat aikoinaan saaneet muiden muassa Eeva Joenpelto, Pentti Saarikoski, Leena Krohn, Rosa Liksom, Kari Hotakainen ja Juha Itkonen. Lista osoittaa, että palkitut ovat hyvässä seurassa. Onnea voittajille!

Iida Sofia Hirvonen: Radalla. Kosmos. 2022. 157 s.

Veera Milja: Supersalanen tyttöpäiväkirja. Tammi. 2022. 80 s.

Eeva Turunen: Sivistynyt  ja miellyttävä ihminen. Siltala. 2022. 439 s.

Karin Smirnoff: Sitten menin kotiin

 Jotain minkä voimalla elää

Karin Smirnoffin romaanitrilogian päätösjaksossa sinnikkään Jana Kipon odysseia väkivallan, surun ja intohimon pyörteissä jatkuu. Vaikuttavassa huipennuksessa Sitten menin kotiin Jana löytää viimein etsimänsä.

Kolmikymppinen Jana Kippo on rämpinyt kiperästä paikasta toiseen ruotsalaisen Karin Smirnoffin ”tumman poeettisissa” romaaneissa Lähdin veljen luo ja Viedään äiti pohjoiseen. Sitten menin kotiin -romaanissa hän kaipaa läheistä kaksoisveljeään broria, joka kuoli onnettomuudessa. Vai oliko se onnettomuus?

Teoksen rankka aloitus on tuttua Smirnoffin aiemmista romaaneista. Äiti hirttäytyi ullakolla. Minä perin koristeet, toteaa veljen naisystävä Angelika Janalle, kun he suunnittelevat joulunviettoa. 

Jana on kouluttautunut taiteilijaksi, mutta pestautui syrjäisen Smallångerin kylän kotihoitoon. Hän matkasi pohjoiseen estääkseen veljeään tappamasta itseään viinaan.

Smirnoff luonnostelee seudun ihmisiä nopein vedoin, mutta tavoittaa heistä oleellisen. Kuluttava elämä ankarissa olosuhteissa on kasvattanut itse kuhunkin kovan kuoren, jonka uumeniin tunteet padotaan. Joidenkin pettymykset ja katkeruus purkautuvat vihana ja väkivaltana.

Kenties heilläkin syvällä sisimmässä lepattaa vielä heikko liekki, kaipaus lohtuun ja läheisyyteen? miettii Jana, jonka lapsuuden kokemukset insestistä ja lyönneistä varjostavat hänen elämäänsä. Onneksi seudulta löytyy myös vähäeleisesti toisistaan välittäviä ihmisiä.

Janan ihmis- ja sukulaissuhteet ovat lievästi sanottuna kimurantteja. Ne hankaloittavat hänen muutenkin kuoppaista taivaltaan. Aitoa rakkauttakin olisi tarjolla, mutta se ei Janalle riitä. Hänen viha-rakkaussuhteensa karismaattiseen, mutta äkkipikaiseen taiteilija-Johniin tulee kaiken muun tielle.

Karin Smirnoffin menestystrilogia on myynyt Ruotsissa
yhteensä yli puoli miljoonaa kappaletta.
Kuva: Johan Gunseus

Jana puhelee ajatuksissaan kuolleen veljensä kanssa, pitää häntä näin elossa ja lähellään. Bror saa kommentoida siskonsa edesottamuksia estottomasti. Kun Jana jälleen kerran on palaamassa Johnin luo: Voi helvetti jana veli sanoi. Ei taas.

Smirnoff ei juuri piittaa oikeinkirjoitussäännöistä tykittäessään tarinaa iskevillä lauseillaan. Sen, minkä hän jättää sanomatta, lukija näkee ja kirjoittaa omassa päässään, sillä niin tehokkaasti hän viestinsä välittää. Lyhyet luvut vievät siekailematta tilanteesta toiseen ja pitävät lukijaa imussaan.

Smirnoff osaa kiihdyttää menoa ja yllättää. Ei ihme, että trilogiasta on tekeillä tv-sarja. Voisin kuvitella, että tuloksena syntyy hybridi, jossa Aki Kaurismäen elokuvien vähäeleisyys sekoittuu David Lynchin kauhuelokuvien hyytävään pelontunteeseen. Smirnoffin omalla twistillä totta kai.

Marjatta Tapiolan Syleily, öly ja tempera kankalle.

Sitten menin kotiin on paitsi täysiverinen kaunokirjallinen teos, myös psykologinen trilleri, jossa vihjeet ja johtolangat suorastaan tihkuvat sivuilta. Romaanin lukuisista juonenpätkistä syntyy monitasoinen, värikäs kudos. Janan kohtaamien ihmisten elämäntarinat kietoutuvat toisiinsa jatkaakseen jälleen omaan suuntaansa. Näinhän elämässä monesti käy.

Kuolema kulkee Janan kintereillä ja vie monta hänelle läheistä ja tärkeää ihmistä. Kertomuksen näennäisen raadollisen pinnan alla lipuu kaipauksen ja menetyksen haikea pohjavirta. Jana tajuaa elämän lopullisuuden vasta silloin, kun se päättyy.

Oli yhä yö. Pirttisohvan valottomassa kotilossa makasimme toisiimme sulautuneina. Ajattelimme samoja ajatuksia. Että oli alku ja loppu. Joiden välisen ajan me olimme tuhlanneet. Ja kohta se olisi ohi.

Takaumat Janan opiskeluvuosiin Tukholmassa tuovat kertomukseen toisen tason. Jana huomaa toistavansa vanhempiensa väkivaltakuviota alistuessaan östermalmilaisen pörssimeklarin leikkikaluksi. Mutta Jana osaa myös kostaa, eikä siinä ole mitään suloista.

Jana on muovaillut tarkkoja yksityiskohtia sisältäviä savihahmoja menneisyydestään ja sen ihmisistä. Pienoisveistokset herättävät ihastusta tukholmalaisen gallerian näyttelyssä: sairaan aitoja! Kun Jana törmää juron, yksinäisessä saaressa asuvan kuvanveistäjä Mikkelin teoksiin, ne ovat kuin isku palleaan, käännekohta hänen taiteenteossaan.

Antero Takalan valokuva Tammikuu Sorsavedellä-

Jana kokee jylhien kiviveistosten kuvaavan omia tunteitaan, omaa elämäänsä: petosta, menetystä ja yksinäisyyttä. Mikkelin mukaan todellinen taide syntyy juuri tästä: tunteista ja kipupisteistä, jotka taiteilija teostensa kautta välittää katsojalle. Se on sitä mitä kutsutaan taiteeksi. Että on jotain mikä on pakko saada ulos.

Savi ei enää taivu Janan hyppysissä entiseen malliin, sillä kädet kaipaavat työkaluja ja kiveä, joka alkaisi puhua. Mikkelin sanat kaikuvat hänen korvissaan: älä yritä kopioida ja näin hallita todellisuutta. Kuvaa tunnetta tai ajatusta.

Jana on vähitellen alkanut hahmottaa itseään ja elämäntehtäväänsä, sillä taiteesta on tullut erottamaton osa hänen elämäänsä. Hän on löytänyt jotain, mikä voimalla elää. Pitkä kujanjuoksu on vihdoin päättymässä. On aika mennä kotiin.

Haikein mielin hyvästelen Jana Kipon, mutta ymmärrän, että hän tarvitsee työrauhaa. Kenties hän myös haluaa rakentaa mahdollista yhteistä elämää tyttöystävänsä Nikin kanssa.

Onneksi Karin Smirnoff ei ole menossa minnekään. Hänet on valittu jatkamaan Stieg Larssonin maineikasta Millennium-kirjasarjaa. Voin kuvitella, että Karin Smirnoff ja Lisbet Salander tulevat mainiosti toimeen keskenään. Parivaljakko aloittaa yhteisen taipaleensa ensi syksynä WSOY:n kustantamalla teoksella Merikotkan huuto.

Karin Smirnoff: Sitten menin kotiin (Sen for jag hem).

Suom. Outi Menna. Tammi, 2022. 320 s.

Antero Takala: Lumenvaloa - Snowlight

 Valon mestarin talvikertomus

Valokuvataiteilija, professori Antero Takala piirtää Helsingille pehmeät, hämyiset kasvot upealla taidekirjallaan Lumenvaloa – Snowlight ja näyttelyllään Laterna Magicassa.

Pitkän uran mustan taiteen palveluksessa tehnyt, palkittu valokuvataiteilija Antero Takala tunnetaan varsinkin koskemattoman, karun Suomen Lapin kuvistaan. Nyt hän on kääntänyt kameransa linssin kotikaupunkiinsa Helsinkiin.

Takala on 3-4 viime talven aikana samoillut keskustan lumisissa maisemissa ja tallentanut näkemäänsä. Varsinkin taiteilijan kotikulmat Katajanokalla ja sen lähiympäristössä ovat saaneet runollisen tulkinnan hänen kamerallaan.

Uspenskin katedraali, Kauppatori, merenrannan maisemat, vanhat puut ja rakennukset katoavat lumipyryyn, joka kuvissa taikoo maisemat sadunomaisiksi. Vaikka miljööt ovat minulle tuttuja, sillä asun itse Kruununhaassa, tuntuu, että vasta Takalan kuvia katsellessani näen tutut kulmat aidosti, en vain ohimennen vilkaistuna.

Takalan kuvissa aika tuntuu pysähtyneen. Teosten latautunut tunnelma ja niistä huokuva hiljaisuus valtaavat katsojan mielen ja vaativat pysähtymään kuvien äärelle. Talven hämy ja lumi pehmentävät ja luovat kuvista meditatiivisia mielenmaisemia, katseita sisäänpäin. Matti-Juhani Karilan Mietteet täydentävät kuvien tunnelmaa.

Talven lempeä viistovalo lännestä hivelee rantakivien syrjiä. Kuulen etäisen huilun. Kuulenko vai luulenko kuulevani?

Jälkisanoissaan Niille, jotka rakastavat talvea Elina Heikka kirjoittaa: Antero Takalalle (s. 1939) talven tulo on lahja, sillä valokuvaajana hän on talvisen maiseman ja kylmyyden kuvaamisen spesialisti. Hän myös toteaa, että Takala on etsinyt ja löytänyt talven tunnelmasta esteettistä harmoniaa.

Antero Takala Laternan näyttelynsä avajai-
sissa taustallaan teos Uspenski ja ankkuri.
Kuva: Hannele Salminen

Tämä pitää paikkansa, sillä näin tunnelmallisia, lähes romanttisia kuvia ei kirkkaassa valossa voisi saada aikaan. Kaupungin miljöö toimii kulissina, jonka äärellä Takala antaa lumen valolle pääroolin.

Kuvaaja on samalla ”ratkaisevan hetken” tallentaja, sillä valo vaihtuu hetkestä toiseen eikä koskaan toistu samanlaisena. Kuvat eivät myöskään ole musta-valkoisia, sillä niiden esteettinen lumo syntyy harmaan lukemattomien vivahteiden kirjosta.

Lumen vaippa pehmentää kovia kulmia, luo omia ääriviivojaan ja sadun tunnelmaa, toisen todellisuuden. Lumipyry häivyttää yksityiskohdat, tuuli osallistuu tapahtumiin pöllyttämällä ja kinostamalla taivaalta putoilevia valkoisia hiutaleita. Mahtava näytelmä, jos vain osaa oikein katsoa – ja kuvata. Antero Takalalla tämä taito on.

Antero Takala: Lumenvaloa - Snowlight. Musta Taide. 2022. 111 s.

Mietteet teokseen on kirjoittanut Matti-Juhani Karila. Upean kirjan ulkoasu on tinkimättömästä laadustaan tunnetun Mustan Taiteen käsialaa.

Näyttely Laterna Magicassa 3.12. saakka.

Ville Hänninen: Käännekohta

 Sanasta kuvaksi

Ville Hänninen analysoi modernismin siivittämää kansitaiteen kultakautta 1950–60-luvuilla runsaasti kuvitetussa teoksessaan Käännekohta. Kirja liittyy Hämeenlinnan taidemuseon näyttelyyn, jossa on mukana myös ajan innoittamaa kuvataidetta.

… teksti on teos vasta, kun se on painettu ja liittyy osaksi aineen maailmaa.

Kirjallisuuteen ja sen visuaalisiin muotoihin erikoistunut tietokirjailija ja toimittaja Ville Hänninen on tarttunut herkulliseen aiheeseen, kirjankansitaiteeseen. Sodan jälkeen uudet tuulet puhalsivat niin jazzissa, kuvataiteessa kuin kirjallisuudessa. Kuvittajat, mainosgraafikot ja kirjankansisuunnittelijat hyödynsivät näitä virtauksia omissa töissään.

Hänninen tarkastelee ilmiötä kahden lahjakkaan, mutta perin erilaisia kirjankansia suunnitelleen taiteilijan töiden kautta. Graafisen suunnittelijan Martti Mykkäsen (1926–2008)  tuotanto kasvoi legendaarisiin mittoihin. Aikansa eturivin kuvataiteilijoihin kuuluneen Ahti Lavosen (1928–1970) kirjankansituotanto oli huomattavasti suppeampi, mutta sitä vaikuttavampi.

Kansisuunnittelussa käytössä oli kaksi linjaa, toisaalta geometrista muotoa painottava ja toisaalta vapaampi, intuitiota, tunnetta ja liikettä korostava suuntaus. Yhdysvaltalaisen kirjasuunnittelun modernistin Alvin Lustigin mukaan kumpaakin koski kuitenkin kommunikaation vaatimus: ulkoasun oli puhuttava kirjan kieltä ja puhuteltava lukijaa.

Mykkäsen alkuvaiheen vahvat, julistemaisen esittävät kannet muuntuivat ajan mittaan lähes abstrakteiksi. Kirjan henki on niissäkin silti läsnä. Hänen suunnittelemastaan puoliabstraktista kannesta Harri Kaasalaisen runoteokseen Ahtojäitä suorastaan kuulee murtuvan jään ryskeen, kun nuoren runoilijan purkaukset pyrkivät kansien sisältä maailmalle.

Mykkäsen kädenjälkeä on Suomen ikonisin kirjankansi Väinö Linnan Tuntemattomaan sotilaaseen. Teoksesta on otettu yli 90 painosta ja sitä on myyty 800 000 kappaletta. Mykkäsellä oli näppinsä pelissä myös toimitusjohtaja Jarl Hellemannin ideoiman Tammen Keltaisen kirjaston ulkoasun suunnittelutyössä.

Mykkäsen keltaiseen kirjasarjaan loihtimista kansista näkyy hänen kiinnostuksensa konstruktivismin ja typografian käyttöön kansien taiteellisena elementtinä. James Joycen Odysseuksen kannen tyylikkään kirjainsykerön voi kuvitella – teoksen nimen ohessa – kuvaavan Leopold Bloomin harharetkiä Dublinin syrjäkujilla.

Mykkänen oli klassinen modernisti, jolla hänen tyttärensä Raili Mykkäsen mukaan ”oli absoluuttinen mittasuhdesilmä”. Tämän lisäksi hän halusi ensin lukea teoksen käsikirjoituksen ja näin päästä sen tunnelmaan ennen kuin alkoi miettiä kannen visuaalisia ratkaisuja.

Kun uudesta painotekniikasta alettiin etsiä säästöjä, eikä kirjojen tuotantotahti etukäteen lukemista enää mahdollistanut, Mykkänen totesi nelikymppisenä olevansa ”vieras tälle ajalle”. Hän keskittyi 1960-luvun puolivälistä muihin graafikon töihin, joita hänellä riitti.

1960-luvulla Suomen kuvataiteessa yleistyi informalismi, joka oli lähtöisin Yhdysvalloissa 1950-luvulla syntyneestä abstraktista ekspressionismista. Kokeellinen elokuvaohjaaja ja taiteilija Eino Ruutsalo on kertonut suuntauksen mullistavasta vaikutuksesta:

Minulle abstraktin ekspressionismin kausi oli vapauttavan suurenmoinen. Sen läpikäytyäni löysin jotain paljon sisäisempää kuin pelkkä maisema, pelkkä havainto. Sen kautta löysin rytmin, sisäiset näkymät, tunteen tasapainosta ja tavan ilmaista itseäni.

Näin kävi myös oman tiensä kulkijalle Ahti Lavoselle, jonka energiaa ja liikettä sykkivät kirjankannet tuntuvat syntyneen spontaanisti hetken huumassa. Hänen suunnittelemansa kannet sopivat tunnelmaltaan niin mainiosti runojen säkeisiin, että Kai Linnilä puhkesi ylistämään niitä Ylioppilaslehdessä (18.12.1964):

Otavalta tuli kaunis sarja lyriikkaa. Ahti Lavosen kannet Polttilan, Niemisen, Hollon, Ripatin ja Peltosen runoihin ovat kauneinta, mitä runojen päällä on nähty tällä vuosisadalla.

Lavosen kannet eivät kuitenkaan ole itsellisiä taideteoksia vaan Lustigin sääntöä noudattaen ne vuoropuhelevat sisällön kanssa. Pentti Saarikosken Kuljen missä kuljen -runoteoksen kannen lävistävät viivat tulevat sen ulkopuolelta kadotakseen jälleen jonnekin. Ne luonnehtivat teoksen ”läikkyvää henkeä” kulkiessaan milloin mihinkin.

Ajattelin ajatuksia, jotka sopivat minulle, / kävelin metsässä ja puista satoi pisaroita päälleni, / tulin milloin mihinkin / ja tiesin, että aina olin oikeassa paikassa.

Hänninen rinnastaa kiinnostavasti kansioriginaaleja merkintöineen valmiisiin kansiin. Kuvapareista näkyy, ettei kansi ole syntynyt ainoastaan kansitaiteilijan kynästä, vaan mukaan on tarvittu ammattigraafikon panosta.

Kuvataiteen, taideteollisuuden ja designin kehityksestä ja merkityksestä kansalliselle itsetunnolle sotien jälkeen on kirjoitettu paljon. Mutta ”yhdessäkään taideteollisuutta koskevista myöhemmistä suomalaisista yleisesityksistä ei kuitenkaan käsitellä kirjojen ja niiden ulkoasun merkitystä aikakauden visuaaliselle ilmeelle”, Hänninen kirjoittaa.

Hän korjaa tätä puutetta asiantuntevasti ja eloisasti kirjoittamallaan teoksella. Sen ”näkemyksellisestä”, tyylikkäästä ulkoasusta vastaa Ville Tietäväinen. Käännekohdan jännittävässä kannessa Aila Meriluodon runokokoelman Pahat unet kansiteokselta lainattu silmä tuntuu kiinnostuneena tarkkailevan altansa lipuvaa teosta. Ei ihme, sillä se vie käännekohtaan, josta sanasta tuli kuva entistä ilmeikkäämmin.

Ville Hänninen: Käännekohta – Kansitaiteen nousu 1950–60-luvuilla. Hämeenlinnan taidemuseo. 2022. 112 s.

Käännekohta: suomalaisia 1950–60-lukujen kirjankansia ja ajan innoittamaa kuvataidetta Hämeenlinnan taidemuseossa 30.4. saakka.

Ville Hänniseltä on tänä vuonna ilmestynyt toinenkin kirja, esseeteos  Muuten se on mennyttä.

 

Tero Puha: Intiimi valo | Intimate Light

Ihminen paljaimmillaan

Valokuvataiteilija Tero Puha on koonnut parhaimmat vuosien varrella ottamansa miesmuotokuvat upeaan valokuvateokseen Intiimi valo | Intimate Light.

Olen täysverinen esteetikko, kauneuden metsästäjä.

Otto, Fiskars, 2021.

Palkitun valokuvaajan ja visuaalisen taiteilijan Tero Puhan uuden teoksen Intiimi valo | Intimate Light kansi jo paljastaa, ettei kyseessä ole ihan tavallinen valokuvakirja. Puha on suunnitellut teostaan jo pitkään, ja sen valokuvat ovat syntyneet lähes kolmenkymmenen vuoden ajanjaksona 1994–2021.

Kirja sisältää kuraattori ja tietokirjailija Antti Kauppisen Puhasta tekemän haastattelun. Siinä Puha kertoo halunneensa luoda kokonaisvaltaisen katseluelämyksen, jossa kaikki elementit tukevat toisiaan, aina paperin tuntumaa myöten.

Tässä hän onnistuu. Kirjan koko, laadukas taitto ja painotyö luovat puitteet valokuvateokselle, joka tulee katsojan iholle. Puha kertookin haluavansa jatkossa suuntautua yhä enemmän teemallisten valokuvakirjojen julkaisuun, sillä kirjat jäävät eloon, kun valokuvanäyttely päättyy.

Benjamin, Pariisi, 2014.

Valo ja varjot hyväilevät alastomien miesten kehoja, kun Puhan kamera piirtää niiden ääriviivoja ja tallentaa kuvattaviensa katseita, ilmeitä ja liikettä. 

Kuvattavat eivät ole ammattimalleja vaan monenlaisia tavallisia miehiä: nuoria ja vanhempia, atleettisia bodareita ja herkkiä androgyynejä. Kaikille heille on kuitenkin yhteistä vahva karisma, joka kuvista säteilee.

Osa malleista on Puhalle läheisiä ihmisiä, joten kyseessä on myös eräänlainen henkilökohtainen visuaalinen biografia. Jotkut henkilöistä hän on tavannut vain kerran kuvaustilanteessa.

Kuvaussessioita hän ei ole etukäteen kovinkaan paljon suunnitellut, ne ovat syntyneet spontaanisti. Tämä näkyy kuvien rentoutuneessa, vapautuneessa tunnelmassa. Kuvattavat eivät poseeraa vaan esiintyvät aidosti omana itsenään.

Jotkut mustavalkoiset valokuvat muistuttavat taidegrafiikan vedoksia hallitulla sommittelullaan ja esteettisyydellään. Toisista – monesti värillisistä vedoksista – säteilevä ilo ja leikkimielisyys osoittavat, että mallit ovat heittäytyneet mukaan kuvausprojektiin täydellä sydämellä.

Otto, Fiskars, 2021.

Alkujaan analogisen kuvaamisen paremmuudesta vakuuttunut Puha on myöhemmin huomannut, että digitaalinen kamera tarjoaa monesti paremmat eväät erilaisiin tilanteisiin. Puhan kuvaustapa on vuosien varrella myös muuttunut. Varhaisemmissa kuvissa hän pysytteli etäämpänä kuvattavistaan, ja mallit esiintyivät vakavina.

Nykyään hän on tullut rohkeammaksi, ja jäykkä veistoksellisuus on vaihtunut enemmän mallien persoonallisiksi muotokuviksi eleineen ja ilmeineen. Ajan kulku näkyy myös kuvissa. Joitain mallejaan hän on kuvannut viidentoista vuoden välein. Nämä kuvaparit vierekkäisillä sivuilla näyttävät ajan piirtämät merkit ihmiskehossa.

Alex & Nicolas, Pariisi, 2014.

Mies on harvoin objekti, katseen kohde, sillä yleensä se rooli kuuluu naisille. Kauppinen tiedusteleekin Puhalta, millaista palautetta kuvat ovat tässä mielessä saaneet? Puha ei ole asiaa juuri pohtinut. Hän toteaa kuitenkin: ”Typerimmät kommentit olen saanut kuulla joiltain homoystäviltäni, jotka jostain syystä olettavat, että kuvaussessioni miesten kanssa huipentuvat seksiin”.

Näin ei kuitenkaan ole käynyt, sillä kuvaustilanteet ovat olleet kaverillisia ja ammatillisia. Eikä riitä, että kuvattavana on kaunis mies, ja valokuvalle oleelliset valo ja sommittelu ovat kunnossa. Kuvasta täytyy välittyä myös tunnetila. ”Jonkin selittämättömän täytyy olla läsnä”, Puha toteaa. Silloin kuvissa on kyse taiteesta.

Teoksessa on mukana kirjailija Juhani Branderin ennen julkaisemattomia runoja. Kauniin ihmisen kauniit kädet. / Anna minun ripustaa ne seinälle, kädet. / Anna yöt, jolloin sormet tulevat kohti.

Tunnelmaltaan vahvan teoksen kuvat todistavat vanhan viisauden: yksi kuva kertoo enemmän kuin tuhat sanaa. Monet kirjan malleista katsovat avoimesti ja luottavaisesti kuvaajaa – ja meitä katsojia – aivan kuin haluten sanoa: tällainen minä olen, ihminen paljaimmillaan.

Tero Puha – Intiimi valo | Intimate Light
Kirjoittajat: Antti Kauppinen, Juhani Brander. Kielet: suomi, englanti. Parvs, 2022, 152 sivua