Kirjallinen metsäretki
Tuntuu kuin itse metsänhenki olisi läsnä
Eero Ojasen metsää monista kiinnostavista näkökulmista tarkastelevassa
teoksessa Metsän filosofia.
Metsässä ja
hengessä voidaan nähdä yhtäläisyyksiä, ja jos metsässä tuntee jollain tapaa
hengen läsnäolon tai erityisen tunnelman tai jos jokin sen tapainen asia
juolahtaa mieleen, niin saattaa olla isojen ja olennaisten kysymysten äärellä.
Filosofian tohtori ja tietokirjailija Eero Ojanen tunnustaa heti teoksensa Metsän filosofia (Kirjapaja) alussa, ettei ole erityinen metsäihminen vaikka mustikoita käykin poimimassa. Asenne sopii filosofille, joka tarkastelee asioita ulkopuolisen näkökulmasta.
Filosofin tehtävä on esittää kysymyksiä ja etsiä niihin vastauksia. Ojanen pohtii muun muassa kysymystä: Mikä on metsän olemus ja idea?
Metsän filosofia voi tarkoittaa myös metsässä ajattelua, jolloin aihepiiri
laajenee, ja metsä tarjoa mietteisiin oman näkökulmansa.
Metsä ei ole vain osa luontoa, se humisee mielessämme myös myytteinä, vertauskuvina ja tarinoina. Metsään liittyy myös paljon symboliikkaa.
Entä jos eläytyisi metsäksi, menisi sen kaarnoihin ja puhuisi sen sammaleisella
äänellä? Näin voisi parhaimmillaan syntyä maagista realismia. Mieleen juolahtaa
saman tien Max Porterin kiehtova
romaani Lanny, jossa luonto
osallistuu täysin rinnoin tapahtumiin.
Metsän määrittely karkaa käsistä, kun sitä yrittää panna
ruotuun. Metsä saattaa vaikuttaa villiltä ja sekavalta, mutta sillä on aivan
oma järjestyksensä, jota metsään menijän on noudatettava. Metsän polkuja ei voi
viivoittimella suoristaa, kivet, kannot, tammet ja lammet on kierrettävä,
toteltava metsän omaa koreografiaa.
Puut ovat itsestään selvästi osa metsää, silti nekään
eivät sitä kattavasti selitä. Esimerkiksi tehometsätalouden yhden lajin ”puupellot”
eivät ole metsää. Ne ovat menettäneet monimuotoisen metsäisyytensä.
Me olemme eittämättä metsäkansaa, sillä Suomessa metsän
osuus maan pinta-alasta on suurimpia maailmassa, Ojanen toteaa. Kaiken lisäksi ”metsäalaa
myös riittää jokaista suomalaista ihmistä kohden viitisen hehtaaria, joten
metsää on myös suhteessa asukaslukuun varsin paljon”.
Suomessa metsään on helppo mennä. Risto Rasan esikoisrunokokoelman mukaan Metsän seinä on vain vihreä ovi. Sen voi avata ja astua muitta
mutkitta sisään. Eero Ojasen laaja tuotanto sisältää sekä
faktaa että fiktiota. Kuva: Uzi Varon
Vaikeakulkuiset vuoristometsät ja läpitunkemattomat viidakot eivät
tätä mahdollisuutta tarjoa. Meille tutut jokamiehenoikeus ja mökkeilykulttuuri
ovat nekin muualla harvinaista metsäilyä.
Metsä on ruokkinut ja ruokkii meitä edelleen monin tavoin. Kun halla korjasi viljasadon katovuosina, turvauduttiin metsään ja haettiin sieltä männynkuorta pettuleivän tekoon, körttiläisyyden perustajan Paavo Ruotsalaisen mukaan ”otettiin lainaa oravilta”.
Aki Ollikainen kuvaa
näitä aikoja pakahduttavasti romaanissaan Nälkävuosi,
joka nousi Finlandia-palkintoehdokkaaksi.
Kirjallisuudessa metsä on monesti toiminut vertauskuvana
ihmisen tietoisuuden synnylle maailman vanhimmasta, 2000 eKr syntyneestä Gilgamesh-runoelmasta lähtien. Ojanen löytää
eepoksesta yhtymäkohtia Kalevalassa
kerrottuun Ison tammen runoon. Raamatussakin
ihminen tuli tietoiseksi itsestään ja maailmasta, kun hän maistoi hyvän ja
pahan tiedon puusta.
Suomalainen filosofi Georg
Henrik von Wright (1916–2004) pohtii ”tunnetussa Tiedon puu -esseesarjassaan ihmisen luoman tekniikan olemusta ja
sitä, onko tietoon perustuva tekniikka ihmiselle siunaukseksi vai onko sillä
vaarallisia seurauksia eli johtaako ihmisen tieto lopulta hyvään vai pahaan”.
Kuuluisa filosofi oli edellä aikaansa. Tekoäly kehittyy
nyt sellaista vauhtia, ettei monikaan edes alan asiantuntijoista pysy enää sen perässä.
Tästä herää tieteisfantasialta kuulostava, pelottava kysymys: tuhoaako tekoäly
lopulta ihmiskunnan?
Hannele Salminen: Metsän sylissä, 2023.
Nyt taisin eksyä harhapoluille. Mutta niinhän metsässä –
kirjallisessakin – samoillessa usein käy. Vihreässä salissa mieli ja ruumis
rentoutuvat, ajatukset vapautuvat arkiajattelun urautuneista kahleista ja
karkaavat kenties uusiin luoviin sfääreihin. Metsässä vaeltelulla on myös tieteellisesti
todistettuja terveysvaikutuksia.
Luvussa Metsään
muuttaneita Ojanen tarkastelee metsäfilosofeja, heistä ensimmäisenä Henry David Thoreauta (1817–1862), jota
pidetään modernin ympäristöajattelun tienraivaajana. Klassikkoteoksessaan Walden hän kuvaa yksinkertaista elämää
metsässä.
Ojanen kumoaa legendan, jonka mukaan Thoreau eli niin
kuin opetti. Hän ei vetäytynyt metsän armoille vaan mökkiin parin kilometrin
päähän kaupunkikodistaan ja kävi päivittäin syömässä äitinsä luona. Tämä ei
kuitenkaan vähennä hänen yhteiskunnallisten ajatustensa ja metsäfilosofiansa
arvoa.
Kotimaista vastinettamme Thoreaulle edustaa ympäristöfilosofi
ja kirjailija Pentti Linkola. Hän
puolestaan eli niin kuin opetti ammattikalastajana. Kaikista toisinajattelijan
voimakkaista kannanotoista ei olla yhtä mieltä. Ne eivät kuitenkaan mitätöi
hänen laajaa tuotantoaan ja työtään luonnonsuojelun puolesta. Jälkeensä hän
jätti hienon perinnön Luonnonperintösäätiön,
joka ostaa vanhoja metsiä luonnonsuojelualueiksi.
Ritva Kovalainen: Korpitaival sarjasta Pohjoistuulen metsä.
Suhtautuminen metsiin on kautta aikojen ollut
ristiriitaista. Suomalaisen identiteetin syntyvaiheissa 1800-luvulla J.L. Runeberg piti metsää
suomalaisuuden ytimenä. J. V. Snellman
puolestaan ei metsistä piitannut vaan suhtautui niiden merkitykseen vähätellen
ja torjuvasti, Ojanen toteaa.
Teollisen nousun myötä metsäteollisuudesta tuli sen
kivijalka. Zacharias Topeliukselle metsien
parturoinnit olivat kauhistus. Häntä voidaan pitää yhtenä ensimmäisistä luonnon
puolestapuhujana. Metsät olivat hänelle Suomea suojaava turkki, jota maa ja luonto
välttämättä tarvitsivat. Laajat metsähakkuut olivat hänen mielestään ”sama kuin
kiskottaisiin turkki ihmisen päältä talvipakkasessa”.
Kaskeamisesta ja tervanpoltosta alkanut ”turkinriisto” on
jatkunut yhä kiivaampaan tahtiin tehometsätalouden vaatimina avohakkuina ja aarniometsien
hävittämisenä. Nyt suunta toivottavasti kääntyy, sillä ilmastonmuutos ja
hiilinielut ovat tuoneet metsäkeskusteluun uuden, elintärkeän näkökulman. On
vähitellen oivallettu, että metsät ovat meidän keuhkomme, joita ilman me
tukehdumme.
Kuvataide ”metsittyi” suomalaisen identiteetin nousun
myötä. Werner Holmbergin hienojen
kansallisromanttisen maalausten innoittamina kultakauden taiteilijat 1800–1900-lukujen
vaihteessa alkoivat kukin omalla tavallaan etsiä ja maalata luontoaiheita.
Werner Holmberg: Maantie Hämeessä, 1860.
Entä nykytaiteilijat? Miten he metsän näkevät ja sitä
tulkitsevat? Taidevalokuvaajat Ritva
Kovalainen ja Sanni Seppo ovat
tehneet hienoa työtä ikuistamalla luonnontilaista metsää ja sen surullista tuhoa
näyttelyissään ja valokuvakirjoissaan.
”Olemme niin tottuneita ihmisen muokkaamiin maisemiin,
että luonnontilaisen metsän kasvot uhkaavat kadota mielestämme”, he
kirjoittavat metsätrilogiansa vaikuttavassa päätösosassa Pohjoistuulen metsä.
Ei anneta metsän kasvojen kadota. Metsät tarvitsevat
meitä ja me metsiä. Meidän ihmisten on tietoisina olentoina kannettava
vastuumme luonnon hyvinvoinnista. Kun elämme sovussa luonnon kanssa, metsänhenki
kiittää ja palkitsee monin tavoin.
Eero
Ojanen: Metsän filosofia. Kirjapaja,
2023. 159 s.
Luonnonperintösäätiö hankkii lahjoitusvaroin omistukseensa luonnonarvoiltaan merkittäviä alueita ja
takaa niille luonnonsuojelulain mukaisen pysyvän rauhoituksen.
Pienet metsänsirut vielä sinnittelevät henkitoreissaan kaupungeissa, vaikka ”tiivistysrakentaminen” niitä vainoaa. YmpäristöliikeHelsinki ajaa näiden uhanalaisten asiaa pääkaupunkiseudulla.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti