Vaelluksia maisemaan ja mieleen
Enää ei tarvitse nostaa rinkkaa selkään
eikä valjastaa itseään ahkion eteen päästäkseen pohjoisen Lapin kiveliöille.
Riittää kun uppoutuu Tomi Kontion teokseen Erämailla.
Kirjailijan tarinat ja upeat valokuvat tempaavat lähes fyysisesti mukaan erämaavaelluksille.
Taivaltaessa ajatuksillakin on tilaa harhailla.
Tomi
Kontio voitti J.H. Erkon palkinnon
(nykyään Helsingin Sanomien kirjallisuuspalkinto) vuonna 1993
esikoisteoksellaan Tanssisalitaivaan alla.
Tänä vuonna hän viettää 30-vuotisen kirjailijanuransa juhlaa Lapin tiettömissä,
tinkimättömissä maisemissa runokokoelmallaan Tunturin luokse, rakkaan:
Joskus
tuntureilla ei ole väriä. Joskus niitä ei näy.
Silloin ne
juhlivat pilvien kanssa
tanssisalitaivaan
alla.
Uudessa teoksessaan Erämailla – tarinoita ja tunnelmia pohjoisen Lapin kiveliöiltä (Avain) hän on vaihtanut runoratsunsa sivakoihin ja kumisaappaisiin. Kirja on jatkoa Kontion ja hänen teini-ikäisen poikansa yhteisten vaellusten alkutaipaleesta kertovalle teokselle Kansallispuistojen kutsu.
Kokenut parivaljakko ei enää tyydy merkityillä reiteillä
samoiluun vaan sukeltaa tiettömiin erämaihin niiden armottomuudesta ja
vaaroista piittaamatta. Joskus luonto paljastaa myös lempeät kasvonsa ja
palkitsee matkalaisia: ruska räiskyy väreissään niin villisti, että kamera on
vähällä räjähtää, revontulet loimuavat taivaalla, Ahti suo antejaan, ja
tunturipuron vaimea solina tuudittaa matkalaiset uneen.
Vaikka Kontio rakastaa erämaita ja haltioituu näkemästään
kauneudesta, hänen mielensä taustalla väijyy alakuloa, melankoliaa. Tuntikausia
kestävillä vaelluksilla parivaljakon sananvaihto vähenee, niinpä kulkijan mieli
alkaa keriä auki mennyttä. Ajan armoton ratas muistuttaa itsestään, ja sumu saa
uuden merkityksen:
Minä ajattelin,
että se oli aikaa, ankaraa, vastustamatonta aikaa, joka vyöryy yllemme, jättää
pojan levittelemään käsiään ja sanomaan ”sade”, puhdistaa pojan, mutta repii
minusta paloja, kuorii minua, syövyttää reikiä, huuhtoo mukanaan merkityksiä.
Pojalta tulee
kulumaan yli neljäkymmentä vuotta astua siihen, missä minä olin. Nämä
melankoliset mietteet katkeavat, kun tulee avuksi ja lohduttaa: Pikkukuovi lensi ylitsemme monta kertaa,
kuin olisi parsinut meitä yhteen, häivyttänyt aikaa, hupenemisen tuntua,
etäisyyttä väliltämme.
Kontion ja pojan suhde vaikuttaa mutkattomalta, se henkii
sielujen sympatiaa, hiljaista yhteisymmärrystä. Samaa ei voi sanoa Kontion ja
hänen edesmenneen, tv:ssä työskennelleen isänsä väleistä.
Tanskalaisen kirjailijan Tove Ditlevsenin omaelämäkerta Lapsuus, jota Kontio lukee illalla kamiinan hehkussa, vie ajatukset hänen omaan lapsuuteensa. Muistot kirpaisevat, sillä alkoholisoitunut isä nöyryytti monesti poikaansa ”jekuillaan”.
Kontio kertoo pojalleen, miten hänen isänsä inhosi
erityisesti kahta julkisuuden henkilöä: Kekkosta
ja kriitikko Jukka Kajavaa. Kajava haukkui kaikki isäni tekemät
televisio-ohjelmat, selvitin. Ihan kaikki. Tomi Kontion mielestä Kajava
saattoi arvioissaan olla oikeassa.
Legendaarinen kriitikko nostattaa vielä parisenkymmentä
vuotta kuolemansa jälkeen vahvoja tunteita puoleen jos toiseen. Tämä selviää Hannu Harjun kirjoittamasta mainiosta
elämäkerrasta Kajava – pelätty,parjattu, palvottu.
Palataan näistä mietteistä takaisin Kemihaaran erämaahan.
Joskus siellä tarpoessa on myönnettävä tappionsa. Kun pakkanen paukkuu 30
asteessa, uppolumi ulottuu vyötärölle, ja terävät lumikiteet kuin tikarit
viiltävät poskia, on annettava periksi ja käännyttävä takaisin.
Toisen kerran reissu Härkävaaran autiotuvalle sujuu jo helpommin.
Määränpäässä palkkiona odottaa vaeltajan paratiisi: sauna! Runoilija herkistyy
tunnelmoimaan: Suon päällä lötkötteli
toimeton usva kuin jokin Oblomov, söi uneliaana suuhunsa varpuja ja virttyneitä
mäntyjä. Vedenhakumatkalla vesi avautuu ja hotkaisee ”ämpärin hyiseen ja
märkään sisäisyyteensä”.
Kun Kontio Paistunturin erämaassa näkee erakon, kauniin tunturikoivun,
sen yksinäisyys tuntuu pakahduttavalta. Mutta onko tunturikoivu yksin?
Vastaukseen tiivistyy uusi tapa katsoa maailmaa luonnon omin silmin.
Tomi Kontio on palkittu runoilija ja kirjailija. Kuva: Aamos Kontio |
Koivun sisältäkin löytyy oma salattu maailmansa, ja kun herkistää korvansa sopiville
taajuuksille, kuulee solujen vilkasta kutinaa, viestejä niin pintakerroksista kuin
syvältä maakerrosten alta.
Sen ei tarvitse
kirjoittaa maisemaa, sillä maisema kirjoittuu sen ympärillä, tunkeutuu sen
sisään, ravisuttelee sen kaikkia aisteja, myös niitä, joita me emme osaa
kuvitella.
Erämailla avaa portit aistien
maailmaan. Tunnen miten suo hamuaa saapastani, uppohanki ei hellitä otettaan
suksistani, yläpuolellani liehuvat revontulten huivit, jotka vievät viestejä
tuonpuoliseen, rakkaille poisnukkuneille.
Kun käännän katseeni pienoismaailmaan alapuolellani, näen
miten kivenlohkareisiin takertuneen jäähunnun läpi tunkevat esiin ”pienet
torvijäkälät, joiden helakanpunaiset kotelomaljat loistavat harmaiden sävyjen
keskellä kuin merkkivalot”. Maailma on kaunis, kun sitä oikein osaa katsoa.
Luonnon silmin ovat katsoneet myös monet muut
kirjailijat. Eero Ojanen tekee
kirjallisen retken teoksessaan Metsänfilosofiaa, Antero Takala puolestaan
on kirjoittanut eräänlaisen omaelämäkerran Maisemastamielenmaisemaan, ja Kikka
Niittynen & Heikki Willamo vievät
teoksellaan Metsä minussa hämärän
syliin kotinurkillaan.
Kaikki he ovat yhtä mieltä Kontion kanssa siitä, että erämaat
on suojeltava, annettava niiden säilyttää salaisuutensa, joita ne kulkijoille
halutessaan silloin tällöin paljastavat. Erämailla,
kirjan mittainen vaellus, on hyvä päättää Tomi Kontion sanoihin:
Omistamalla me
särjemme, muistamalla unohdamme. Mutta rakastamalla me varjelemme.
Tomi Kontio: Erämailla – tarinoita ja tunnelmia pohjoisen Lapin kiveliöiltä.
Avain, 2023. 336 s.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti