Hannu Harju: Kajava – Pelätty, parjattu, palvottu

”Jos nahkahousut narahti, tulee huono kritiikki”

Hannu Harju kirjoitti koukuttavan, kohteensa näköisen elämäkerran Kajava – Pelätty, parjattu, palvottu viimeisestä ”suurmieskriitikosta”. Armoitettu kriitikko antoi sanan säilän sivaltaa, kun aihetta hänen mielestään oli. Ja usein oli.

Jos Kajava haukkuu esityksen, se kannattaa ehdottomasti katsoa.

                                                                                       Lentävä lause yleisön keskuudessa

Teatteri- ja televisiokriitikko Jukka Kajavan (1943–2005) saapuminen ensi-iltaan sähköisti näytöksen, oli jo itsessään teatteria. Hän odotti elämystä, mutta hänen rimansa oli korkealla ja hänen pinnansa valitettavan lyhyt, mistä Q-teatterilaisten nahkahousu-naljailukin kertoo.

Hannu Harju muisteli kirjansa julkistamistilaisuudessa Kansallisteatterin Willensaunassa, miten ihaillun ja vihatun Kajavan alussa innostunut etunoja valahti takakenoksi, ja nahkahousut narahtivat, kun esitys ei täyttänyt hänen siihen lataamiaan odotuksia. ”Olen myös nähnyt, kun hänen niskansa alkoi punoittaa.”

Kajavalle teatteri oli henki ja elämä, johon hän eläytyi koko sielullaan ja olemuksellaan. Hän ei patsastellut vain päänäyttämöiden ensi-illoissa vaan etsi elämyksiä, rajoja rikkovia, uutta luovia esityksiä myös kellariloukoista ja hänelle tärkeästä teatterin Mekasta Berliinistä.

Tammessa lähes parikymmentä vuotta kustannuspäällikkönä työskennellyt Harju toimi sitä ennen teatterimaailmassa. Vuodet 1993 - 2003 Jukka Kajavan kollegana Helsingin Sanomien teatteriarvostelijana tarjosivat hänelle näköalapaikan Suomen näkyvimmän ja keskustelluimman kriitikon tinkimättömään ja värikkääseen työskentelytapaan.

”Minusta väärennys, huiputus, kaikkien aikojen rimojen alittaminen ja kylmäverinen Lassilan nonchaleeraaminen, olisivat oikeusjutun arvoisia asioita.” Kajava kirjoitti murhaavasti Tampereen työväenteatterin Nuori Mylläri -esityksestä vuonna 1997.

Kun Kajava innostui, suorastaan haltioitui esityksestä, hän teki siitä ”tapauksen, joka näkyi lippuluukullakin”. Teatterilehden haastattelussa hän kommentoi: ”Silloin kun todella onnistutaan, tulee sydän ihan lämpöiseksi. Esimerkiksi KOMin Tervahanhen jälkeen oli niin hyvä olla, että teki mieli laulaa”.

Harju pyysi Kajavalta muistelmia jo parisenkymmentä vuotta sitten. ”En muista mitään”, Kajava vastasi napakasti äkkinäiseen tyyliinsä. Ihme on, ettei hänen elämäkertaansa ole aiemmin kirjoitettu, sillä kiihkeitä intohimoja puoleen jos toiseen herättäneeseen Kajavaan kulminoitui lähes puoli vuosisataa suomalaisen teatterin historiaa.

Hannu Harjulla muhii mielessä muutama 
uusi hanke. Kuva: Sami Kero.

Harju ei kuitenkaan ruvennut historiikkia rustaamaan, vaan rajasi teoksensa Kajavan henkilökuvaan. Kriitikko tunnettiin hänen julkisen toimintansa kautta, mutta yksityiselämäänsä Kajava varjeli tarkoin. Harju halusi raottaa myös Kajavan tätä puolta, tuoda kirjansa estradille lihaa ja verta olevan ihmisen esiripun takana.

Kajava rakensi itsestään tietoisesti brändiä, ylläpiti mysteeriä. Hänen näyttävä pukeutumistyylinsä oli viesti, jota hän kantoi luontevasti ja joka korosti hänen habitustaan. Salonkileijona huomattiin aina kun hän ilmestyi paikalle. Tämä sopi Helsingin Sanomille, sillä Kajava herätti keskustelua paitsi jutuillaan myös olemuksellaan. Se toi lehdelle lukijoita.

Kajava kirjoitti kaiken kaikkiaan 15 000 juttua, joista teatteriarvosteluja oli vajaa 3 000. ”Teatteri on kivempaa, mutta tv on tärkeämpää”, totesi uuttera kirjoittaja, joka teki jutun lähes joka päivä. Kanavalla-kolumnipalstallaan hän saattoi käsitellä vapaammin ajankohtaisia ilmiöitä, keskustelunaiheita ja lukijapalautteita.

Yksi hänen inhokeistaan oli urheilulähetysten selostustyyli, joka hukkasi hänen mielestään ilmaisun loputtomat mahdollisuudet ja vivahteet: ”Se päivä ei koita ikinä, kun vaikkapa mäkihypyn tai alppihiihdon selostaja hiljentäisi jännittävän suorituksen kohdalla äänensä suorastaan intensiiviseksi kuiskaukseksi. Ei koita.”

Selvää on, että Kajavan joskus häijyt, jopa perusteettomat teilaukset satuttivat monia. Voin kuvitella, miltä tuntuu ohjaajasta, joka on työstänyt pari vuotta esitystä, johon kiireinen kriitikko ei ole kunnolla ehtinyt perehtyä, ja kritiikki on sitten sen mukaista. Huonosti kävi silloin myös lipputuloille.

Kalpoja kalisteltiin myös teatterilavojen ulkopuolella. Sosiologi Jeja-Pekka Roos kritisoi diagnosoimaansa älymystön omahyväisyyttä Ydin-lehdessä Pierro Bourdieun hengessä 1980-luvun puolivälissä. Hänen mielestään tähän valheelliseen intellektuellien ohueen kerrostumaan:

”kuuluvat esimerkiksi suurten päivälehtien kulttuuriosastojen hallitsevat (tarkat, heikinheimot, kajavat) sekä niiden palstoille säännöllisesti kirjoittelevat steinbockit, alhot etc sekä tietenkin intellektuelleina kirjojaan säännöllisesti julkaisevat haavikot, paasilinnat, donnerit.” Oho, olisiko tuon kaltainen purkaus nykyään enää mahdollista?

Toisaalla lehdessä tietokirjailija Kalevi Haikara nousee barrikadille puolustamaan Kajavaa, joka ”on älykkäästi, sitkeästi ja liki henkensä kaupalla vuodesta toiseen puuttunut niin yksittäisten ohjelmien typeryyteen kuin koko televisiosuhteen vaarallisuuteen”.

Kajava opastaa Intimiteatterin Maaria Blomma -näytelmän työryhmää keväällä 1981.
Vasemmalta lavastaja Hannu Väisänen ja näyttelijät Esko Nikkari, Rose-Marie Precht ja 
Tom Pöysti. Jussi Kylätaskun näytelmän keskiössä on karismaattinen liike ja herätyskokous.

Kajavan työskentely ohjaajana herätti närää teatterikentällä, jossa häntä syytettiin kaksilla rattailla ajamisesta. Eikö kriitikko voi pysyä lestissään! Kajava itse koki, että ohjaaminen rikastutti hänen työtään kriitikkona ja päinvastoin. Hän ohjasi kaikkiaan 15 näytelmää, joista kolme ensimmäistä yhdessä tuonaikaisen rakastettunsa Antti Einari Halosen kanssa.

Kajava sai maistaa omaa lääkettään, kun hänen Willensaunaan ohjaamansa Marguerite Duras’n Kuolemantanssin arviossa sanottiin esityksen ”köhisevän kuivasti”. Herkkähipiäinen Kajava osti saman tien lentoliput Ibizalle. Kostoa tai ei, mutta jutun kirjoittanut kriitikko teki tämän jälkeen enää yhden arvion Hesariin.

Hannu Harjun perusteellinen elämäkerta on sen monista yksityiskohdista huolimatta – tai kenties juuri niiden vuoksi – mukaansa tempaavaa luettavaa. Teoksen lukuisat valokuvat, niin Kajavan perheen albumeista kuin teatteriesityksistä, kertovat omia tarinoitaan.

”Suurmieskriitikosta” paljastuu lihaa ja verta oleva ihminen Jukka Kajava. Harjun mukaan hän oli romantikko, jonka teatterifilosofia ei ole tippaakaan vanhentunut: ”teatterin pitää tavoitella jotain merkityksellistä, pyrkiä rehellisyyteen, edustaa humanismia ja haluta avata katsojien silmät ennen käsittelemättömille aiheille”.

Hannu Harju: Kajava – Pelätty, parjattu, palvottu. Siltala, 2023, 320 s.