Elizabeth Strout: Lucy meren rannalla

Kuin yksi meistä

 Elizabeth Strout kertoo tavallisia arjen tarinoita. Mutta miten tarkkanäköisesti ja ihmisiään ymmärtäen hän sen tekee! Lucy meren rannalla, pandemian kourissa, vie elämän perimmäisten kysymysten äärelle.

Sinä ymmärrät ihmisen sydäntä, Lucy. Etkä sinä ole tyhmä maailmankaan suhteen.

Kun olen hetken verran lukenut Elizabeth Stroutin uutta romaania Lucy meren rannalla (Tammi), tuntuu kuin olisin palannut vanhan ystävän ja monen tutun ihmisen pariin. 

Kirjailija ottaa lukijan heti huomaansa, eikä haittaa, vaikkei olisikaan lukenut hänen edellisiä Lucysta kertovia teoksiaan.

Lucy meren rannalla on itsenäinen jatko-osa newyorkilaiskirjailija Lucy Bartonin elämästä kertoville teoksille Nimeni on Lucy Barton, Kaikki on mahdollista ja Voi William!.

Lucy ja hänen ex-miehensä solututkija William olivat naimisissa parikymmentä vuotta ja ovat nyt olleet erossa melkein yhtä kauan. Elämä on kolhinut kumpaakin. 

Lucy on vuosi sitten menettänyt rakkaan sellistimiehensä Davidin ja Williamin kolmas, häntä huomattavasti nuorempi vaimo on jättänyt hänet.

Pariskunnan välit toimivat, he tapailevat silloin tällöin ja heitä sitovat yhteen myös kaksi aikuista tytärtä Becka ja Chrissie. Lucy ikävöi edesmennyttä miestään ja tuntee olevansa hukassa hiljaisessa asunnossaan. Suru on kovin yksityinen asia, milloin se lakkaa viiltämästä? (Vaimenee, toivottavasti, mutta ei lakkaa viiltämästä.)

Kaikki mullistuu kun pandemia puhkeaa. Kukaan meistä ei alkuun aavistanut, miten kohtalokas virus tulisi olemaan. Se toi muassaan kuolemaa, sairauksia ja pysyvän epävarmuuden ajan. Kun tautitilanne riistäytyy käsistä New Yorkissa, järkyttynyt Becka parahtaa: Äiti, tämä on kamalaa, meidän talon edessä on kylmäkuljetusrekkoja kuolleille.

Tutkijana William arvaa muita paremmin, mitä on tulossa. Hän houkuttelee Lucyn mukaansa tappajavirusta pakoon Mainen karulta rannikolta vuokraamaansa taloon. Seutu ei maaliskuussa ole parhaimmillaan. Lucy ei viihdy, unettomuus ja paniikkikohtaukset piinaavat häntä. Työteostakaan ei tunnu tulevan mitään: En kyllä kirjoita enää sanaakaan.

Kuva: Hannele Salminen: Meri pyyhkii silmät.

Mahtava meri, sen taukoamaton pauhu ja kallioita vasten särkyvät aallot tuovat lohtua Lucylle. Suru nousi ja laski minussa vuorovetten lailla. Hänen ajatuksensa ajelehtivat muistoihin, köyhään lapsuuteen, jonka hän koki olleen omanlaisensa sulkutila.

Vähitellen alkaa kotiutuminen. Kaksikko tapaa paikallisia ihmisiä ja Lucykin löytää naapurustosta sielunystävän Bob Burgessin. Kävelyretkillä heidän keskustelunsa syvenevät. Minusta tuntui, että voisin puhua Bobin kanssa tuntikausia ja että hänestä tuntui samalta.

Strout ei lumoa arkisella kielellään, jonka Kristiina Rikman jälleen kääntää niin taitavasti, että luulisi Lucyn puhuvan suomea. Stroutilla on sen sijaan taito luoda arjen draamaa näennäisen merkityksettömistä asioista. Hän lumoaa lukijansa pukemalla mielessämme ailahtelevat tunteet sanoiksi. Tämä tuttuus koukuttaa, ja minusta tuntuu kuin itsekin kuuluisin hänen henkilökatraaseensa.

Strout antaa Lucyn kertoa tarinaansa tuttavallisesti aivan kuin hän juttelisi läheisen ystävän kanssa, tälle uskoutuen: Ja sitten kävi näin: … Tällä tavoin Strout osoittaa, miten arvokasta arki on, kun sitä elää tuntosarvet valppaina kuten Lucy. Strout kirjoittaa niitä tarinoita, joita me jaamme toistemme kanssa. Ne lohduttavat todistaessaan ettemme ole yksin huoliemme kanssa.

Kuva: Hannele Salminen: Arvaapa mitä...

Tarkkanäköisyys on auttanut Lucya kirjailijan uralla. Rodney Kingin kuolema poliisin kuristusotteessa saa Lucyn miettimään nähdessään poliisin, millaista olisi olla poliisi, etenkin juuri nyt, näinä päivinä? Millaista olisi olla hän? Tekee mieli sanoa: Tuo kysymys teki minusta kirjailijan, olen aina halunnut tietää miltä tuntuisi olla joku toinen.

Aiheenpoikanen itää Lucyn mielessä, ja idea uudesta kirjasta alkaa kehkeytyä. Hänen näkökulmansa aiheeseen, etenkin näinä päivinä, ei kuitenkaan ole sellainen kuin voisi odottaa.

Kun Lucy epäilee hankettaan, William rohkaisee häntä jatkamaan. Lucy itsekin, asiaa harkittuaan, päättää noudattaa omaa neuvoaan: Minulla oli tapana kehottaa oppilaitani kirjoittamaan vastakarvaan. Koska siellä kaikki kiinnostava tapahtuu.

Elizabeth Strout on alkujaan pikkukaupungin tyttö
Mainesta. Kuva: Leonardo Cendamo

Vähitellen elämä alkaa hymyillä. Jätin tarinan lepäämään ja istuin nojatuolissani ajattelematta sen kirjoittamista – en ollut aikoihin ollut yhtä onnellinen. Minähän kykenin töihin. Kaikki me haluamme tuntea itsemme tärkeiksi niin Lucykin. Hän on palannut kutsumuksensa pariin.

Elämä tarjoaa jatkossa niin Lucylle kuin hänen sukulais- ja tuttavapiirilleen muitakin yllätyksiä: avioeroja, keskenmenoja, ihmissuhdeongelmia, mutta myös ystävyyttä ja rakkautta. 

Bob Burgess oli oikeassa lausahtaessaan, että Lucy ymmärtää ihmisistä ja elämästä aikalailla: On onni, ettei tiedä mikä meitä elämässä odottaa.

Strout voitti vuonna 2009 Pulitzer palkinnon teoksellaan Olive Kitteridge, josta on tehty Emmy-palkittu tv-sarja. Myöhemmin, Stroutin sanojen mukaan, suorapuheinen Olive vaati häneltä uusia tarinoita, joten hänen ei auttanut muu kuin palata jämäkän daamin vaiheisiin romaanissa Olive,taas.

Stroutin kirjoittamat kaksi tarinaa sivuaa toisiaan, kun omapäinen Olive Kitteridge piipahtaa uuden kirjan sivuilla. Olisihan se pitänyt arvata, Olivella kun on tapana työntää nokkansa joka paikkaan.

Kirjoitin Nimenion Lucy Barton -teoksesta otsikolla ”Kuin kuka vain”. Sittemmin ajattelin, että olipa se huono otsikoksi. Nyt haluan kuitenkin tehdä samoin. Elizabeth Stroutin teoksia rakastetaan juuri sen vuoksi, että hänen henkilöhahmonsa tuntuvat niin tutuilta, he voisivat olla kuin yksi meistä.

Toivottavasti vielä tapaamme, Lucy Barton! Meiltä jäi juttu kesken.

Elizabeth Strout: Lucy meren rannalla

Lucy by the Sea. Suom. Kristiina Rikman. Tammen Keltainen kirjasto. 2022. 226 s.