sunnuntai 22. maaliskuuta 2020

Elizabeth Strout: Olive Kitteridge


Huiman hieno sukellus ihmismieleen

Elizabeth Strout taikoo arjen särkevistä pienistä sattumuksista pakahduttavia strindbergiläisiä draamoja Pulitzer-palkitussa romaanissaan Olive Kitteridge.


Tammen keltainen kirjasto on tarjonnut ajankohtaista, laadukasta kirjallisuutta maailmalta jo vuodesta 1954 lähtien. Sen 505. suomennos Elisabeth Stroutin Olive Kitteridge ei tee poikkeusta. Topakan, teräväkielisen, entisen matematiikanopettajan Olive Kitteridgen elämänmenoon ovat ihastuneet niin suuri yleisö kuin kriitikotkin.

Elizabeth Strout voitti romaanillaan Pulitzer-palkinnon vuonna 2009, ja siitä tehty tv-sarja sai peräti 8 Emmy-palkintoa. Vaikka teoksen alkuperäisestä julkaisusta on jo vuosia, sen toisiinsa kietoutuvien 13 tarinan aiheet ovat ikuisia: elämän sietämätön raskaus – petokset, pettymykset, suru ja kuolema – ja keveys – ilo, hellyys ja rakkaus.

Ensimmäisessä episodissa Apteekki jo eläköitynyt apteekkari, Oliven puoliso Henry Kitteridge muistelee, ”miten aamut olivat ennen hänen suosikkejaan renkaiden jyristessä hiljaa hänen allaan ja valon noustessa aamu-usvan läpi”. Apteekki oli hänen turvasatamansa, jonne hän pakeni vaimostaan Olivesta huokuvaa synkkyyttä. Apteekkiapulaisen Denisen läheisyys toi Henrylle lämpöä.

Stroutilla on kyky saada lukija tuntemaan saman kuin hänen henkilönsä, niin henkisesti kuin fyysisestikin. Kun Henry illalla, haaveiltuaan luvattomia Denisestä, ajaa kotiin pikkuteitä pitkin, ”pimeys näytti elolliselta ja pelottavalta, kun se painautui auton ikkunoita vasten”.

Strout todisti kykynsä porautua syvälle ihmismieleen ja ihmisten välisen kommunikaation ongelmiin jo arvostelumenestyksellään Nimeni on Lucy Barton:

Olive Kitteridgessä liikutaan laajemmalla skaalalla kuin Lucy Bartonissa. Episodi episodilta Stroutin kutoma kangas saa lisävärejä, kun ihmiset ja heidän kohtalonsa punoutuvat toisiinsa. Yhteisenä liimana toimii Olive, josta monilla on mielipide – eikä niinkään mairitteleva.

Entisten oppilaittensa elämänmenoa Olive seuraa tarkkanäköisesti, pystyy omalla kömpelöllä tavallaan olemaan heille myös avuksi. Vaikka eri tarinoissa aika ajoin pulpahtava toisto voisi saada ne tuntumaan erillisiltä novelleilta, silti tyylikeino päinvastoin rakentaa episodeista yhtenäistä kertomusta ja vetää lukijan siihen mukaan.

Rakastettu kirjailija Elizabeth Strout on
kotoisin Mainesta ja asuu nykyisin New
Yorkissa. Kuva: Leonardo Cendamo
Voisin kuvitella istuvani Waterhouse Bar and Grillin aulabaarissa kuuntelemassa Angela O’Mearan soittavan Bridge over Troubled Wateria episodissa Pianisti. 

Mainen rannikon pikkukaupungissa, Crosbyssä, kaikki tuntuvat tietävän kaikista lähes kaiken. Jotkut tietävät senkin, että Angiella on vuosikausia ollut suhde naimisissa olevan kunnanvaltuuston puheenjohtajan kanssa.

Stroutin tarinoissa ihmisen arjen särkee monesti pieni oivallus, jonka jälkeen hänen elämänsä saa uuden suunnan. Angelakin ”ajatteli tajunneensa jotain liian myöhään ja että niin kai se elämässä meni, että ihminen tajusi jotain liian myöhään”. Tajusipa kuitenkin.

Toisinaan ulkopuolelta tuleva sysäys nostaa patoutuneet tunteet pinnalle. Oliven käsitys hänen omasta menneisyydestään menee pirstaleiksi, kun odottamaton väkivaltainen tapahtumaketju läpivalaisee hänen avioliittonsa Henryn kanssa. ”Ei, he eivät koskaan pääsisi ylitse tuosta illasta, koska he olivat sanoneet asioita, jotka muuttivat sen millaisina he näkivät toisensa.”

Toisen iskun Olivelle antaa hänen poikansa Christopher, kun hän vierailee tämän perheen luona New Yorkissa. Mitättömästä pikkujutusta kehkeytynyt sananvaihto saa pojan – jota Olive on mielestään sydämestään rakastanut – toteamaan kylmästi: ”Minä en aio enää elää peläten sinua, äiti”.

Strout valaisee pelottavan tarkasti ihmistensä sielujen pimeitä syövereitä, luo tunnistettavia, armottomia totuudenhetkiä, muuttaa arjen draamaksi. Silti hänen riviensä välissä hengittää myötätunto ja ymmärrys ihmisiä kohtaan, toivo paremmasta. Palkitun kääntäjän Kristiina Rikmanin suomennos soljuu niin luontevasti, että luulisi lukevansa suomeksi kirjoitettua teosta.

Elizabeth Strout itse toimii mielenliikahdusten ja ristiriitaisten tunteiden tulkkina, antaa niille tekstillään oman kielen. Aika ajoin suoraviivainen kerronta seisahtuu, kun hänen henkilönsä uppoaa muistoihinsa. Näinhän mieli ajelehtii, punoo omia tarinoitaan nykyhetkestä piittaamatta.

Mainen rannikon komea luonto elää episodeissa täysillä mukana: ”Valtavat harmaat pilvet olivat vyörymässä taivaalle ja silti aurinko lävisti keltaisilla säteillään ne aivan kuin kilpaillen myrskyn kanssa niin että vesi pärskyi hurjistunutta iloa”.

Frances McDormand oli mainio Olive Kitteridge tv-sarjassa.

Kolhujen jälkeen seitsemänkymppinen Olive on jo valmis heittämään hanskat tiskiin: ”Tulisipa se nopeasti. Nukkuessa.” Hän oivaltaa, miten päivä toisensa jälkeen on tuhlaantunut palaamatta. Oliven valtaa katumus menetetyistä pienistä onnen hetkistä:

Joskus Henry piti häntä kädestä – Olive muisti sen nyt – kun he kävelivät kotiin, keski-ikäinen pariskunta parhaassa iässään. Olivatko he tajunneet nauttia noista hiljaisista hetkistä? Luultavasti eivät. Useimmat ihmiset eivät tienneet tarpeeksi elämästä jota he elivät.” Kenties Olive on vihdoin oppinut läksynsä.

Elizabeth Stroutin opastuksella Crosbyn asujaimiston mielenmaisema on tullut tutuksi niin hyvässä kuin pahassa. Vetävä episodiromaani kätkee sisälleen viisaan elämäntaito-oppaan ja jättää pitkän, täyteläisen jälkimaun.

Kirjailija on omistanut teoksensa äidilleen, ”joka osaa tehdä elämästä taianomaisen ja on paras tuntemani tarinankertoja”. Omena ei ole pudonnut kauas puusta.

Elizabeth Strout: Olive Kitteridge
 (Olive Kitteridge). Suom. Kristiina Rikman. Tammi. 2020. 374 s.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti