Kirjasimet odottavat takojaansa
Pertti Lassila tavoittaa romaanissaan Jälkisato tiimalasissa valuvan hiekan ja
rakkauden katoavaisuuden. Mutta ennen kaikkea sen, miten kirjailijaksi
kasvetaan.
Miksi monet
kirjat sanovat niin paljon enemmän kuin niiden sanat ja lauseet kertovat?
Pertti Lassilan yksinkertainen kieli ja kerronnan tuudittava poljento taiteilijaromaanissa Jälkisato (Teos) vangitsevat lukijan tunnelmaansa jo parin sivun jälkeen.
Pohdiskelevassa romaanissa ajalla on
jälleen merkitsevä rooli samoin kuin Lassilan edellisessä romaanissa Kesän kerran mentyä.
Viljo viettää lapsuuden kesiään yksinhuoltajaäitinsä ja
tämän Unto-enon kanssa pienellä kalastajamökillä Houtskarissa meren rannalla.
Unton mietteet antavat romaanille sen sävellajin: Aika kuluu, asiat ovat niin kuin ovat, eivät ne siitä muutu, että minä
niillä päätäni vaivaan.
Eno ei usko, että se, mitä näemme, on vain häivähdys aistien ulottumattomissa olevasta toisesta todellisuudesta. Samoin pohdiskelee Viljokin vuosikymmeniä myöhemmin.
Hänelle tosiasiat riittävät selittämään elämää, muuta ei hänen mielestään tarvita. Viljon naisystävän Suvin mielestä tämä ei voi olla koko totuus:
Onhan olemassa
jotakin selittämätöntä, ihmeellistä.
On kiinnostavaa antaa kirjojen vaihtaa mielipiteitä keskenään.
Joel Haahtelan teoksessa Yö Whistlerin maalauksessa
päähenkilöt päätyvät keskusteluissaan toiseen johtopäätökseen kuin Unto ja
Viljo. He uskovat, että on olemassa ohuita paikkoja, joissa aineellinen ja
aineeton maailma hetken hipaisevat toisiaan.
Jo lapsena Viljoa kiehtoi lahjaksi saadun vielä
lukemattoman kirjan paperin, liiman ja painomusteen tuoksu. Ne lupasivat
jännitystä, iloa ja nautintoa kun teoksen maailmaan upposi. Niinpä Viljo alkaa
opiskella kirjallisuutta, kun muukaan ei häntä kiinnosta.
Pian hän kuitenkin huomaa, että tieteellisten tutkimusten
pänttääminen kirjoista, jotka ovat kohdettaan huomattavasti paksumpia, ei
sekään inspiroi. Uuden uran alku alkaa vihdoin häämöttää kesällä tutkimusapulaisena
Ahvenanmaalla. Siellä Viljo on tavannut kirjailijan, jonka vapaalta vaikuttava
ammatti alkaa häntä kiehtoa. Entä jos yrittäisi ryhtyä kirjailijaksi,
Viljo mietti.
Tähän kohtaan sopii Mika
Waltarin ohje hänen teoksestaan Aiotko
kirjailijaksi? (WSOY, 1935): Jos
todella aiot kirjailijaksi hanki itsellesi kirjoituskone. Näin Viljo tekee.
Hän rullaa ensimmäisen arkin kirjoituskoneen telalle. Valkoinen paperi jää
kärsivällisesti odottamaan kirjainvarsien takomia mustia kirjaimia.
Pian Viljo oivaltaa, ettei pelkkä halu kirjoittaa riitä. Pitäisi uskaltaa mennä ajatuksissaan mukavuusalueensa ulkopuolelle ja kirjoittaa sieltä käsin. Vihdoin hänen käsikirjoituksensa kuitenkin hyväksytään, ja hänestä kehkeytyy kirjailija.
Käännekohta hänen kirjoittamisessaan tulee yllättävältä
suunnalta. Kun kolme vuotta kestänyt suhde Sallaan päättyy, Viljo kirjoittaa
sydän vereslihalla hänelle kirjeitä, joissa rehellisesti ja avoimesti kertoo
tunteistaan ja ajatuksistaan.
Kirjeet eivät saa vastakaikua, mutta niitä laatiessaan
Viljo löytää itsestään oman, vielä hapuilevan äänensä. Hän etsii sanoja ja
lauseita, jotka olisivat niin selkeitä ja
kirkkaita, että niitä ei juuri edes huomaa mutta niiden lävitse näkee uudella
tavalla vanhan toden asian.
Pertti Lassilan romaani Armain aika oli Finlandia-
ehdokkaana. Kuva: Liisa Takala
Hänen uusi naisystävänsä Suvi oivaltaa tämän lukiessaan
Viljon kirjoja. Vähitellen hän alkaa pitää niistä, vaikkeivät ne alkuun
innostaneet. Niissä puhuttiin äänellä,
joka houkutteli kuuntelemaan. Se, mikä alkuun vaikutti arkiselta ja
samantekevältä, muuttui kiinnostavaksi. Näin minä Lassilankin kirjojen
lumoa kuvaisin.
Viljo löytää mielenmaisemansa mereltä ja sen luodoilta. Hänen
äitinsä muistelee Viljon lapsuuden kesiä kalastajamökillä. Äidille kesä ei
ollut vuodenaika vaan paikka, jossa aika pysähtyi. Viljo kokee saman myöhemmin
soudellessaan Ahvenanmaalla. Merellä ja luodoilla hänen mielensä tyhjenee, aika
katoaa, ja hänestä tuntuu kuin hänellä ei olisi menneisyyttä eikä
tulevaisuutta.
Viljo ja Suvi puolestaan pohtivat, miksi aika, joka
jatkuvasti muuttaa kaiken tai tuhoaa, ei pysty taiteen mestariteoksiin,
romaaneihin ja taideteoksiin? Kenties taiteilija on onnistunut lataamaan niihin
jotain olennaista, joka meissä itsessämmekin on ajan ulottumattomissa. Me
tunnistamme tämän, mutta emme osaa sitä selittää.
Viljo yrittää kuvata kirjoittamistaan Suville. Miten hän
on oivaltanut, että vähemmän on enemmän, mutta ”sitä enemmän saa nähdä vaivaa
mitä vähemmällä aikoo selvitä”. Romaanin rakennusaineiksi tarvitaan koettua,
keksittyä ja luettua. Mutta, jotta teos olisi hyvä, sen on oltava enemmän kuin
osiensa summa.
Joel Haahtelan teoksen kertojan mukaan: eikö kaunokirjallisuus perustunut juuri
puutteellisen kielen herättämiin runollisiin yhteyksiin, assosiaation
kauneuteen, sen loputtomiin mahdollisuuksiin, sanattomaan rivien väleissä?
Vähitellen Viljolle aukenevat kirjoittamisen lainalaisuudet,
mutta hänkään ei osaa vastata klassiseen kysymykseen: Mitä nainen haluaa? Hänen
naissuhteensa väljähtyvät ja lopahtavat. Onko hän liian uppoutunut työhönsä, löytänyt
siitä elämälleen sisällön, jota ei voi kumppaninsa kanssa jakaa?
Kun Suvin ja Viljon parikymenvuotinen suhde alkaa
natista, Suvista tuntuu, että aika on saanut hänet saaliikseen ja ottanut
Viljon valehahmokseen pettääkseen hänet. Vuosi vuodelta vaiteliaammaksi käyvä
Viljo ei tarjoa sitä, mitä hän elämältä on odottanut.
Kuva: Hannele Salminen
Viljolla on kuitenkin yksi luotettava kumppani. Hän on
hankkinut vanhan kalastajaveneen lapsuudenmaisemistaan Houtskarista. Sillä
purjehtiessaan hän tuntee löytäneensä omimman itsensä. Vene tarjoaa irtioton
toiveista ja pettymyksistä, yrityksistä ja suunnitelmista. Minua ei kaivata enkä minä ikävöi. Olen kaukana muista mutta
lähempänä itseäni.
Ympyrä sulkeutuu, kun jätän Viljon näine mietteineen
autiolle luodolle kalastajamökkiin, joka voisi olla sama, jossa he kävivät kalareissuilla
enon kanssa. Kun hämärä tihentyy ja valo sammuu aalloilla, mieleeni tulevat Eeva-Liisa Mannerin säkeet kokoelmasta Orfiset laulut (Tammi, 1960).
Veneeni on
vedetty korkealle, / tuuli ei korjaa sen kylkiä, / vesi ei siitä välitä, / olen
yksin, ilmat tulevat kylmemmiksi.
En kuitenkaan halua erota Viljosta näin melankolisissa
tunnelmissa. Uskon, että kun aurinko aamulla luodon takaa nousee, kuten
oivaltavan kirjankannen suunnitellut Camilla
Pentti on kuvannut, Viljolla on edessään vielä heinänkorjuun jälkeen
kasvava toinen sato, jälkisato.
Itse asiassa, kuten ystäväni Ville Hänninen arveli, luodon takaa ei nouse aurinko vaan rykelmä
kirjoituskoneen kirjasinvasaroita, jotka odottavat takojaansa.
Pertti
Lassila: Jälkisato. Teos, 2023.
206 s.