Pertti Lassila: Kesän kerran mentyä

Menneen maailman lumoa

Pertti Lassilan Kesän kerran mentyä -romaanin päähenkilö on aika. Kolme itsenäistä naista sinnittelee sen oikullisissa pyörteissä kesäisen Hangon idyllistä tuntemattomaan tulevaisuuteen.

”Elämä kuluu kuin päällystakin kangas, huomaamatta, kunnes sen huomaa”, vanhan hankolaisen merimiehen miete sopisi Pertti Lassilan uuden Kesän kerran mentyä -kirjan (Teos) motoksi. Sillä ajasta, sen kulumisesta ja siihen liittyvistä pohdinnoista pienessä, mietteliäässä teoksessa on kyse.

Vuoden 1916 kesästä on enää tähteet jäljellä, kun Hangon Belvedere-ravintolassa tarjoilijana työskentelevä 21-vuotias Elsa tapaa perämies Einarin. Alkaa – ja lähes saman tien päättyy – se tavallinen tarina. Elsa tulee raskaaksi, ja ennen pitkää Einar purjehtii ”kertomuksen näköpiirin taakse”.

Mutta Elsaa se ei haittaa, hän on vahva, itsenäinen nainen samoin kuin sisarensa Aino, farmaseutti. Idylliä sisarusten pienessä puutarhan ympäröimässä talossa, jonne Elsan tytär Taimi syntyy, kestää kuitenkin vain muutaman vuoden. Espanjantauti nujertaa Elsan, joka olisi halunnut neuvoa tytärtään tarttumaan elämäänsä kaksin käsin, tekemään sillä juuri sitä, mitä itse haluaa.

Kertomuksen rauhallinen poljento, toistot, luonnon vahva läsnäolo ja vuodenaikojen kierto luovat kirjaan intiimin, haikean tunnelman. Konstailematon, kaunis kieli on tämän kanssa sopusoinnussa. Ajankuva on vahva ja aistillinen: ”Tädin esiliinassa oli tuoksu, jonka aurinko ja tuuli olivat pyykkinarulla siihen jättäneet.”

Kirjallisuudentutkijan, kriitikon
Pertti Lassilan edellinen teos
 Armain aika oli vuoden
 2015 Finlandia-ehdokas.
Kuva: Liisa Takala

Kolmeen osaan jakautuvan romaanin toisen osan alkaessa päähenkilö Taimi on varttunut. Hänellä on takanaan ensimmäisen vuoden opiskelut Kätilöopistossa Helsingissä, kun hän palaa kesänviettoon tätinsä luokse idylliseen Hankoon. 

Vuoden 1939 melskeet maailmalla eivät sinne yllä, rannoilla otetaan auringonkylpyjä, Belveden terassilla viileä viini vilvoittaa. Laineilla kiitää uljas Hoppet-niminen valkokylkinen purjevene.

Kerronta soljuu hiljalleen, rauhoittavasti: ”Aika ei liiku, päivät painuvat ja palaavat kuin mainingit, jotka kesää kannattelevat.” Historia toistaa itseään, pursiseuran juhlissa Taimi tapaa insinööriksi opiskelevan Eeron ja vanhan taiteilija Stenharun, joka haluaa Taimin mallikseen.

Mutta aika on ankara, lentokoneet jylisevät ja pudottavat pomminsa, Hangosta on lähdettävä evakkoon. Uljas Hoppet makaa kyljellään traktorin vetämässä tukkirekassa kohti tuntematonta tulevaisuutta. Hangon kesä on mennyt, eikä Taimi sitä kaipaa, on jatkettava eteenpäin niillä eväillä, joita annettu on.

Äitinsä tytär uskaltaa päästää irti, siitäkin, mitä ilman oli luullut mahdottomaksi elää. Teoksen lyhyt kolmas luku huipentaa paisuttelematta teoksen kaaren. Sota vaatii veronsa, mutta aika haalistaa muistot, kolkkaa armottomasti eteenpäin. Silti se on joutunut pysähtymään Stenharun maalaamaan muotokuvaan, jonka Taimi perii taiteilijan kuoleman jälkeen.

Vaikka maalauksesta katsovat tutut kasvot, Taimi ei tunnista siitä nykyistä itseään, aika on tehnyt tehtävänsä, tomu on laskeutunut ja himmentänyt sen, mikä aikoinaan oli kirkasta. 

Vanha merimies oli oikeassa, aika oli kulunut huomaamatta, ja nyt Taimi sen oivaltaa. ”Kadotettu oli poissa eikä sitä, mikä edessä odotti, voinut väistää.”

 Pertti Lassila: Kesän kerran mentyä. Teos. 188 s.