torstai 6. heinäkuuta 2023

Pertti Lassila: Jälkisato

Kirjasimet odottavat takojaansa

 Pertti Lassila tavoittaa romaanissaan Jälkisato tiimalasissa valuvan hiekan ja rakkauden katoavaisuuden. Mutta ennen kaikkea sen, miten kirjailijaksi kasvetaan.

Miksi monet kirjat sanovat niin paljon enemmän kuin niiden sanat ja lauseet kertovat?

Pertti Lassilan yksinkertainen kieli ja kerronnan tuudittava poljento taiteilijaromaanissa Jälkisato (Teos) vangitsevat lukijan tunnelmaansa jo parin sivun jälkeen. 

Pohdiskelevassa romaanissa ajalla on jälleen merkitsevä rooli samoin kuin Lassilan edellisessä romaanissa Kesän kerran mentyä.

Viljo viettää lapsuuden kesiään yksinhuoltajaäitinsä ja tämän Unto-enon kanssa pienellä kalastajamökillä Houtskarissa meren rannalla. Unton mietteet antavat romaanille sen sävellajin: Aika kuluu, asiat ovat niin kuin ovat, eivät ne siitä muutu, että minä niillä päätäni vaivaan.

Eno ei usko, että se, mitä näemme, on vain häivähdys aistien ulottumattomissa olevasta toisesta todellisuudesta. Samoin pohdiskelee Viljokin vuosikymmeniä myöhemmin. 

Hänelle tosiasiat riittävät selittämään elämää, muuta ei hänen mielestään tarvita. Viljon naisystävän Suvin mielestä tämä ei voi olla koko totuus: 

Onhan olemassa jotakin selittämätöntä, ihmeellistä.

On kiinnostavaa antaa kirjojen vaihtaa mielipiteitä keskenään. Joel Haahtelan teoksessa Yö Whistlerin maalauksessa päähenkilöt päätyvät keskusteluissaan toiseen johtopäätökseen kuin Unto ja Viljo. He uskovat, että on olemassa ohuita paikkoja, joissa aineellinen ja aineeton maailma hetken hipaisevat toisiaan.

Jo lapsena Viljoa kiehtoi lahjaksi saadun vielä lukemattoman kirjan paperin, liiman ja painomusteen tuoksu. Ne lupasivat jännitystä, iloa ja nautintoa kun teoksen maailmaan upposi. Niinpä Viljo alkaa opiskella kirjallisuutta, kun muukaan ei häntä kiinnosta.

Pian hän kuitenkin huomaa, että tieteellisten tutkimusten pänttääminen kirjoista, jotka ovat kohdettaan huomattavasti paksumpia, ei sekään inspiroi. Uuden uran alku alkaa vihdoin häämöttää kesällä tutkimusapulaisena Ahvenanmaalla. Siellä Viljo on tavannut kirjailijan, jonka vapaalta vaikuttava ammatti alkaa häntä kiehtoa.  Entä jos yrittäisi ryhtyä kirjailijaksi, Viljo mietti.

Tähän kohtaan sopii Mika Waltarin ohje hänen teoksestaan Aiotko kirjailijaksi? (WSOY, 1935): Jos todella aiot kirjailijaksi hanki itsellesi kirjoituskone. Näin Viljo tekee. Hän rullaa ensimmäisen arkin kirjoituskoneen telalle. Valkoinen paperi jää kärsivällisesti odottamaan kirjainvarsien takomia mustia kirjaimia.


Pian Viljo oivaltaa, ettei pelkkä halu kirjoittaa riitä. Pitäisi uskaltaa mennä ajatuksissaan mukavuusalueensa ulkopuolelle ja kirjoittaa sieltä käsin. Vihdoin hänen käsikirjoituksensa kuitenkin hyväksytään, ja hänestä kehkeytyy kirjailija.

Käännekohta hänen kirjoittamisessaan tulee yllättävältä suunnalta. Kun kolme vuotta kestänyt suhde Sallaan päättyy, Viljo kirjoittaa sydän vereslihalla hänelle kirjeitä, joissa rehellisesti ja avoimesti kertoo tunteistaan ja ajatuksistaan.

Kirjeet eivät saa vastakaikua, mutta niitä laatiessaan Viljo löytää itsestään oman, vielä hapuilevan äänensä. Hän etsii sanoja ja lauseita, jotka olisivat niin selkeitä ja kirkkaita, että niitä ei juuri edes huomaa mutta niiden lävitse näkee uudella tavalla vanhan toden asian.

Pertti Lassilan romaani Armain aika oli Finlandia-
ehdokkaana. Kuva: Liisa Takala

Hänen uusi naisystävänsä Suvi oivaltaa tämän lukiessaan Viljon kirjoja. Vähitellen hän alkaa pitää niistä, vaikkeivät ne alkuun innostaneet. Niissä puhuttiin äänellä, joka houkutteli kuuntelemaan. Se, mikä alkuun vaikutti arkiselta ja samantekevältä, muuttui kiinnostavaksi. Näin minä Lassilankin kirjojen lumoa kuvaisin.

Viljo löytää mielenmaisemansa mereltä ja sen luodoilta. Hänen äitinsä muistelee Viljon lapsuuden kesiä kalastajamökillä. Äidille kesä ei ollut vuodenaika vaan paikka, jossa aika pysähtyi. Viljo kokee saman myöhemmin soudellessaan Ahvenanmaalla. Merellä ja luodoilla hänen mielensä tyhjenee, aika katoaa, ja hänestä tuntuu kuin hänellä ei olisi menneisyyttä eikä tulevaisuutta.

Viljo ja Suvi puolestaan pohtivat, miksi aika, joka jatkuvasti muuttaa kaiken tai tuhoaa, ei pysty taiteen mestariteoksiin, romaaneihin ja taideteoksiin? Kenties taiteilija on onnistunut lataamaan niihin jotain olennaista, joka meissä itsessämmekin on ajan ulottumattomissa. Me tunnistamme tämän, mutta emme osaa sitä selittää.

Viljo yrittää kuvata kirjoittamistaan Suville. Miten hän on oivaltanut, että vähemmän on enemmän, mutta ”sitä enemmän saa nähdä vaivaa mitä vähemmällä aikoo selvitä”. Romaanin rakennusaineiksi tarvitaan koettua, keksittyä ja luettua. Mutta, jotta teos olisi hyvä, sen on oltava enemmän kuin osiensa summa.

Joel Haahtelan teoksen kertojan mukaan: eikö kaunokirjallisuus perustunut juuri puutteellisen kielen herättämiin runollisiin yhteyksiin, assosiaation kauneuteen, sen loputtomiin mahdollisuuksiin, sanattomaan rivien väleissä?

Vähitellen Viljolle aukenevat kirjoittamisen lainalaisuudet, mutta hänkään ei osaa vastata klassiseen kysymykseen: Mitä nainen haluaa? Hänen naissuhteensa väljähtyvät ja lopahtavat. Onko hän liian uppoutunut työhönsä, löytänyt siitä elämälleen sisällön, jota ei voi kumppaninsa kanssa jakaa?

Kun Suvin ja Viljon parikymenvuotinen suhde alkaa natista, Suvista tuntuu, että aika on saanut hänet saaliikseen ja ottanut Viljon valehahmokseen pettääkseen hänet. Vuosi vuodelta vaiteliaammaksi käyvä Viljo ei tarjoa sitä, mitä hän elämältä on odottanut.

Kuva: Hannele Salminen

Viljolla on kuitenkin yksi luotettava kumppani. Hän on hankkinut vanhan kalastajaveneen lapsuudenmaisemistaan Houtskarista. Sillä purjehtiessaan hän tuntee löytäneensä omimman itsensä. Vene tarjoaa irtioton toiveista ja pettymyksistä, yrityksistä ja suunnitelmista. Minua ei kaivata enkä minä ikävöi. Olen kaukana muista mutta lähempänä itseäni.

Ympyrä sulkeutuu, kun jätän Viljon näine mietteineen autiolle luodolle kalastajamökkiin, joka voisi olla sama, jossa he kävivät kalareissuilla enon kanssa. Kun hämärä tihentyy ja valo sammuu aalloilla, mieleeni tulevat Eeva-Liisa Mannerin säkeet kokoelmasta Orfiset laulut (Tammi, 1960).

Veneeni on vedetty korkealle, / tuuli ei korjaa sen kylkiä, / vesi ei siitä välitä, / olen yksin, ilmat tulevat kylmemmiksi.

En kuitenkaan halua erota Viljosta näin melankolisissa tunnelmissa. Uskon, että kun aurinko aamulla luodon takaa nousee, kuten oivaltavan kirjankannen suunnitellut Camilla Pentti on kuvannut, Viljolla on edessään vielä heinänkorjuun jälkeen kasvava toinen sato, jälkisato.

Itse asiassa, kuten ystäväni Ville Hänninen arveli, luodon takaa ei nouse aurinko vaan rykelmä kirjoituskoneen kirjasinvasaroita, jotka odottavat takojaansa.

Pertti Lassila: Jälkisato. Teos, 2023. 206 s.