Mitä minä oikeastaan haluan?
Anna Alanko leväyttää romaanissaan Valoisat tunnit monimutkaisten nykyperhekuvioiden
arjen lukijan tajuntaan. Miten elää, kun ydinperheideaali on joutanut
vanhentuneena romukoppaan, ja edessä vilkkuu vaihtoehtojen marketti.
Olin hyväksynyt
sen, etteivät ura ja ydinperhe ehkä sopineet minulle, koska ne olivat tuoneet
esille taipumuksia joista en edes itse pitänyt: kärsimättömyyden,
poissaolevuuden, jatkuvan halun olla jossain muualla sekä syyllistämisen ja
virheiden laskemisen, jotka kohdistuivat erityisesti lasteni isään.
Anna Alangon esikoisromaanissa Ensimmäinen kesäpäivä kipuiltiin ydinperheen raunioilla: Erotako vai ei? Ja jos, niin miten? Hänen toinen romaaninsa Valoisat tunnit (Otava) jatkaa itsenäisesti siitä, mihin edellisessä jäätiin. Uusien ihmissuhdekuvioiden karusellissa riittää haasteita, eivätkä lasten tarpeet niitä helpota.
Arjesta on harvoin kirjoitettu niin rehellisesti,
tarkkanäköisesti ja yksityiskohtaisesti kuin Alanko romaaneissaan. Ei ihme,
sillä hän on koulutukseltaan sosiologi. Hän ei tekstillä taituroi vaan menee
suoraan asiaan ja raportoi havaintojaan karun suoraviivaisesti.
Kirjan minäkertoja on eronnut ”lastensa isästä”, mutta
tunteidensa vuoristoradalle hän ei mahda mitään. Lähimenneisyyden muistot varjostavat
mieltä, kostonhimo kytee, eikä hän sitä salaile: Minulle oli tärkeää, että lasten isä jäisi yksin ja ilman rakkautta.
Kertoja tarkkailee ja analysoi omaa ja muiden käytöstä
jatkuvasti. Jakaa ja tilittää arkisia havaintoja ja sattumuksia kavereidensa
kanssa. Eläminen tuntuu vaikealta, ja hyvinäkin hetkinä kauhu vaanii
takaraivolla. En ole varma pitäisikö Valoisia
tunteja lukea nykymenon satiirina, komediana vai tragediana. Kenties näiden
kombinaationa, sillä sellaistahan elämä enimmäkseen on.
Kertojalla on avoin, toimiva suhde E:n kanssa, joka hänkin
on päätynyt parin lapsen vuoroyhteishuoltajaksi. Täysin villejä ja vapaita
hekään eivät avoimessa suhteessaan ole, sillä pariskunta on sopinut elelevänsä
”eettisesti monisuhteisina”. Toisin sanoen: sinä olet numero uno, ja se on
kerrottava rehellisesti satunnaisille seksikumppaneille. Toisinaan tämä tosin
unohtuu touhun tiimellyksessä.
Näitä viritelmiä varten tarvitaan uutta terminologiaa,
joka on vasta syntymässä. Seksuaalisuuden ja sukupuolen moninaisuuskin
määritellään nykyisin yhä kasvavalla kirjainsarjalla HLBTIQA+.
Koska E deittailee sujuvasti siellä sun täällä,
kertojakin alkaa vilkuilla ympärilleen. Merimies, urheilija ja pikanäppäimiä
seksikkäästi näpyttelevä tutkimusavustaja tarjoavat kukin vuorollaan vaihtelua
kertojan eroottiseen elämään. E:n bdsm-seksiä harrastavan ystävättären,
Teresan, kautta avautuu ovia jännittäville yksityisille klubeille.Anna Alanko kirjansa julkaisujuhlissa.
Kuva: Hannele Salminen
Tämä on silti vain harvinaista herkkua, sillä kertojan on
säästettävä voimiaan työhönsä yliopistolla ja pikkulapsiarkeen, jotka hylkivät
toisiaan. Seuraukset arvaa: burn out, sairauslomia ja tutkijan urasta tipahtaminen
alemmalle suorittavalle portaalle.
Alanko ei vedä elämisen mutkia suoriksi, vaan koluaa ne
perin pohjin läpi niin fyysisesti kuin psyykkisesti. Kun eksän uusi puoliso
pamahtaa raskaaksi, lisääntymisimpulssi iskee myös kertojaan vaihdevuosien jo
häämöttäessä taivaanrannassa. Onneksi pakkasessa sinnittelee vielä ”elossa
oleva” hedelmöitetty munasolu, josta voisi syntyä kolmas lapsi katraaseen.
Anna Alanko on opiskellut myös elokuva- ja tv-ilmaisua.
Kenties hän voisi sovittaa – reippaasti liioitellen – romaanistaan Pedro Almodovarin hulvatonta Naisia hermoromahduksen partaalla
mukailevan elokuvan suomalaisella twistillä. Aineksia Valoisissa tunneissa siihen kyllä piisaa.
Anna
Alanko: Valoisat tunnit. Otava. 2025. 286
s. https://otava.fi/kustantamo/
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti