perjantai 13. kesäkuuta 2025

Olli Sinivaara: Valoon, vihreään

Ihminen kurottaa valoon

 Olli Sinivaaran tunnelmallisessa runoteoksessa Valoon, vihreään tapahtuu ihmeitä. Metsän sylissä ohimenevästä tulee ikuisuus, aika tulee aistittavaksi ja ääretön näkyväksi.

Puut kannattelevat meitä, / kantavat oksillaan / odotusta, toivoa, täyttymystä. / Pihakoivut toukokuussa / ovat se hetki, se ohikiitävä / pysyvyys, vihreän paluu / aina ja aina.

Kun metsässä kulkee, valo lävistää vihreät lehdet ja tulee käsin kosketeltavaksi, kuin aineeksi. Saman näyn kohtaan, kun avaan kannen Olli Sinivaaran runokokoelmaan Valoon, vihreään (Teos). Ensimmäinen aukeama säteilee kutsuvaa vihreää valoa, niinpä sukellan metsän siimekseen, kevään juhlaan.

Alkukesän koivuissa kaikki valo ja vihreä / on nähtävissä kerralla, siihen / ei tarvitse lisätä mitään, siihen / jokainen hetki on liian lyhyt, / jokainen katse liian kärsimätön.

Sinivaaran ilmeikäs kieli vangitsee, luo mielikuvia ja tunnelmia, joihin haluan upota. Hiljaisen, mietteliään poljennon sävelkulku vaihtuu tuon tuosta kiivaan rytmin ja toiston tykitykseen, vihreän ryöppyyn maan suupielissä, tuomien kuohuvaan vaahtoon. Tässä menossa ei tule ikävä.

Alkukesän kupliva riemu syvenee heinäkuun vihreäksi syöveriksi. Suuren tammen oksat ojentuvat veden päälle, tapailevat aaltojen koreografiaa. Puun muodossa aika tulee aistittavaksi, näkyväksi: Ajan kiemurat ja käänteet, eivätkö / tammen oksat ja lehtien ääriviivat / ole sitä.

Metsässä on kaikki mitä tarvitsee nähdä.  Puu paljastaa myös äärettömän, tekee sen näkyväksi lehdillään: yhden puun ääretön  / näkyy lehdissä, pisaroissa, / tammen oksat kantavat sitä, kasvavat sitä / ääretöntä joka näkyy.

Metsän sylissä on hyvä olla. Kuva: Hannele Salminen

Pionien charmia ei voi vastustaa. Ei siihen ole pystynyt Sinivaarakaan, kun ylväät lumoojattaret valtasivat hänen kokoelmansa kolmannen luvun. Keittiönpöydällä maljakkoon aseteltuina ne muistuttavat sinusta, poissaolevasta, tuovat: vähän aukeavaa puutarhaa, / vähän aukeavaa syliä lähellä.

Pionin nupun pieni, tiivis pallo avautuu meidän silmiemme edessä tuhanneksi siiveksi ja vapisevaksi lehdykäksi, täydelliseksi kukinnoksi. Emme kuitenkaan näe avautuvaa jatkuvaa liikettä, siihen aistimme ovat liian vajavaisia.

Pionin loiston aika on lyhyt. Pian sen hohtavan valkeiden terälehtien väri kellastuu, alkaa muistuttaa vanhan kesämökin seinäpaperia. Aika on mysteeri, joka ilmenee vain muutoksessa. Pioni on ennättänyt elää viikossa saman ajan, minkä mökki sadassa vuodessa.

Olli Sinivaaran runoja on käännetty lukuisille kielille.
Kuva: Liisa Takala
Sinivaaran runojen vertauskuvat laajentavat tajuntaani, syventävät käsitystäni olevaisesta. Vanhaan mökkiin kätkeytynyt aika astuu esiin pionin näytelmässä, ohikiitävässä ajassa.Se ei ole surullisesti kellastunut, ei lakastunut. / Päinvastoin siinä aika / on tullut jotenkin kepeäksi, ilmavaksi, ohimeneväksi / kaikki tämä ikuisuus.

Vuodenaikojen kierto pyyhkii pois pionit ja vihreät lehdet. Niiden muisto pysyy mielessä ja unissa, väreilee ilmassa. Syyskuun keltaisessa kuulaudessa, tihkusateessa, hiipuva valo muistaa kesän. Se on vielä ihan lähellä, ja kun vähän ojentaa kättä, / kesä tarttuu siihen.

Lumi tuo leijaillessaan talviseen päivään uuden valon. Se kruunaa vihreän ja valkean liiton lumihupulla, peittelee havunneulaset valkeaan vaippaan. Metsän vallannut valonhyöky, paksu lumi, painaa oksia … miten hyöky on syvää rauhaa, / se on lumen ja valon kysymys, vastaus.

Meidän on tultava puiden kaltaisiksi, runoilija ehdottaa. Puut näyttävät miten ojentua, muistuttavat korkeasta taivaasta. Siitä suuremmasta, jota emme tavoita, mutta jonka olemassaolon aavistamme. Ihmisen täytyy olla kohti valoa / niin kuin puu on kohti valoa, paljaana, kurottaen.

Ohutta kirjaa on luettava antautuen, heittäytymällä sen säkeiden vietäväksi, kuunneltava sanojen rytmiä, nähtävä vihreän läpäisevä valo. On tavoiteltava kaikin aistein niitä ihmeitä, joiden keskellä elämme.

Otan runoilijan lailla vastaan kaiken auringon, armon, ilon: miten puut koskettavat taivasta / vähän kepeästi, vähän hymyillen, / painovoimaa oksillaan hypistellen. Kun suljen kirjan kannen ja poistun metsän siimeksestä, olen monta elämystä rikkaampi.

Olli Sinivaara: Valoon, vihreään. Teos. 2025. 48s. https://www.teos.fi/

 

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti