Riikka Palander: Elefanttien aika

Häpeän aika väistyy

Riikka Palanderin romaanissa Elefanttien aika tansanialaistytön aikuistumisrituaali ja sitä tutkivan suomalaisnaisen elämän käännekohta niveltyvät yhteen psykologisesti tarkkanäköisessä tarinassa.

Minusta tuntuu kuin olisin matkustanut jostain hyvin kaukaa, en ainoastaan tuhansien kilometrien vaan mittaamattomien etäisyyksien päästä, jostain toisesta todellisuudesta tähän missä olen nyt, pölyisenä ja hiestä märkänä, reppu sylissäni.

Mwali, sisään suljettu tyttö, makaa pelkkä lannevaate yllään sikiöasennossa, koska ahdas sänky ei muuta salli. Hänet on teljetty pieneen, hämärään majaan viikkoja, peräti kuukausia kestäväksi eristyksen ajaksi. Tämä on osa tytön aikuistumisrituaalia, unyagoa, pienessä tansanialaisessa vuoristokylässä luguru-heimon parissa.

Tytöstä on tullut kypsä: hän on nähnyt ensimmäiset veripisarat alushousuissaan. Häpeä on suuri, jos joku huomaa hänen tahriutuneen mekkonsa. Samalla tyttö oivaltaa, että on asioita, jotka ovat totta, mutta joista ei voi puhua.

Asiaan vihkiytymättömästä rituaali kuulostaa lähinnä kidutukselta. Riikka Palanderin Elefanttien aikaa (Avain) lukiessa käsitys saa kuitenkin musta-valkokuvaa vivahteikkaampia sävyjä. Tarinan myötä avautuu lugurujen omintakeinen kulttuuri ja tapa elää vanhojen perinteiden mukaan.

Vaikka tarina on fiktiota, sillä on vankka todellisuuspohja, sillä Palander on useita kertoja vieraillut heimon parissa ja tutkinut aihetta käsittelevää antropologista kirjallisuutta. Hän on eläytynyt ensimmäiset kuukautisensa saaneen tytön eristysajan tunnelmiin käsinkosketeltavan fyysisesti ja samalla lähes runollisesti.

Hän kävelee huoneen neliötä äänettömästi liukuen, hän laskee askeleet, niitä on kahdeksankymmentäneljä. Hänen kitalaessaan tykyttää ruosteen maku. Välillä hän istuu sängyllään ja itkee pitäen kättä sydämen päällä. Hän ei halua tätä yksinäisyyttä.

Teoksen minäkertoja, Kirsi, on saapunut kylään saattaakseen valmiiksi rituaalia käsittelevän gradunsa. Hanke osoittautuu kuitenkin lähes mahdottomaksi, sillä kyläläiset eivät avaudu ja paljasta salaisuuksiaan valkoihoiselle naiselle. Kenties tytön kokemusta ei edes voi pukea sanoiksi.

Riikka Palander on kirjailija ja yhteiskuntatie-
teiden maisteri. Kuva: Mikko Vattulainen

Samalla Kirsi kipuilee hapertuvan avioliittonsa syövereissä selvitellessään välejään aviomiehensä Markon kanssa katkeilevien puhelujen välityksellä. Markon mielestä Kirsin hanke on turha, ja antropologia ”vain yksi kolonialistinen projekti”.

Etäisyyden päästä Kirsin perspektiivi hänen elämäänsä Markon varjossa alkaa tarkentua. Marko on varakas ja pidetty toisin kuin syrjään vetäytyvä Kirsi. Minä elin hänen säkenistään, kohosin hänen vierellään askelman verran ylemmäs. Hänen säteilynsä valaisi kasvoni niin, että olin näkyvä.

Samalla Marko vähättelee ja dominoi. Hänen sanansa ”taittelevat minut pieneen tilaan kuin liinan, joka mahtuu hänen taskuunsa”. Palander rinnastaa taitavasti tansanialaistytön eristyksen Kirsin tilanteeseen, elämään, jossa hänen identiteettinsä on hautautunut puolison vaatimusten alle.

Palanderin ilmaisuvoimainen kieli tuo vuoristokylän ihmiset, heidän elämänmenonsa ja ympäröivän luonnon elävästi lukijan mielikuvituksen kankaalle: pölyiset kadut, sinisenvihreät vuoret, pienten majojen ja talojen hämärän, painostavan helteen ja rajut ukkoskuurot.

Vanha nainen pilkkoo bataatteja tylsällä veitsellä ja heittää palat kattilaan, hän istuu käsinkudotulla matolla ja laulaa lapsille.

Tarinan edetessä Palander kääntää katseen meihin, länsimaisiin ihmisiin. Kirsi on tutustunut Hiariin, seuraavaan initioitavaan tyttöön. Tämä ihmettelee muiden lailla tutkijan kiinnostusta heidän kulttuuriinsa: ”Eikö teillä ole omat perinteenne? Miksi et tutki niitä?”

Unyago ryhmä

Niin, mitä Kirsi tutkisi? Usvan uumeniin häviävää sukuaan, jota hän tuskin tuntee tai muistaa. Lapsuuskotinsa asunnossa kantautuvaa riitelyä, poissaolevaa, lopulta katoavaa isää. Dominoivaa, ailahtelevaa äitiä, jonka oikkuihin Kirsin lapsuus liukeni. Elämätöntä elämää, joka koteloitui hänen ympärilleen eristeeksi, häpeäksi.

Majansa hiljaisuudessa Kirsi oivaltaa, ettei hän ole valmis paluuseen. Hänessä orastaa jokin uusi, joka pyrkii esiin hänen sisimmästään. Hän on ollut eristyksissä kuin majaan teljetty tyttö. Ainoastaan sillä erotuksella, ettei häntä kukaan tule päästämään pois. Hänen on itse murtauduttava vapauteen, omaan aitoon elämäänsä.

Riikka Palander: Elefanttien aika. Avain.  2023. 268 s. 

Heini Junkkaala: Pirkko Saisio - Sopimaton

”Voi kun sä olisit vähän toisenlainen”

 Heini Junkkaalan elämäkertateos Pirkko Saisio – Sopimaton nousi Tieto-Finlandia-ehdokkaaksi.  Ei ihme, sillä niin elävästi, vetävästi ja eläytyen hän sukeltaa entisen opettajansa, nykyisen työtoverinsa ja ystävänsä moni-ilmeiseen elämänmenoon.

Kun ryhdyin tähän järkälemäiseen urakkaan, ajattelin, että minun on löydettävä tutkimuskysymys, joka pitää minut nälkäisenä. Päätin selvittää, miten kirjailija Pirkko Saision maailmankuva on syntynyt. Kirjoitan siitä, miten Saisiosta on tullut se, joka hän on.

Järkälemäinen urakka, tiiliskiven kokoinen ja painoinen teos venyi lisäaikansa myötä 959-sivuiseksi. Lisää materiaalia kertyi kirjoitusprosessin aikana päähenkilön kyltymättömän uteliaisuuden ja aktiivisen työskentelyn seurauksena. 

Kunnes Heini Junkkaala päätti panna hankkeelle pisteen eikä halunnut kuulla enää yhtä ainutta uutta Saikin tarinaa: En saa kirjaa ikinä valmiiksi, jos vietän aikaa kanssasi.

Materiaalista ei totisesti ollut pulaa, sillä Pirkko Saision (s. 1949) lähes 50 vuotta kattava tuotanto on käsittämättömän laaja: proosaa, elokuva- ja tv-käsikirjoituksia, teatteri-, elokuva-, kuunnelma- sekä tv-rooleja. Tämän lisäksi hän on toiminut opettajana ja professorina Teatterikorkeakoulussa. Hänen toimestaan sinne perustettiin kirjoittajalinja, josta valmistuu jatkuvasti eturivin draama- ja proosakirjoittajia.

Junkkaala penkoi arkistoja, haastatteli 26 henkilöä ja istui sata tuntia kuunnellen Saision tarinointia. Se osoittautui paitsi antoisaksi myös haasteelliseksi, sillä Saision mielestä mikään ei voita kunnon tarinaa, eikä totuus sitä ainakaan saa pilata.

Kirjassaan Epäröintejä Saisio allekirjoittaa tämän: Niinpä en erota muistoa, haavetta, painajaista, unelmaa siitä, mikä tapahtuu oikeasti, koska mitään oikeasti ei minulle ole olemassa. Tätä ei Junkkaala purematta niele: Sinun kanssasi joudun koko ajan epäilemään, onko kertomasi totta. Se on uuvuttavaa ja etäännyttää minut sinusta.

Junkkaalan valitsema kerronnan sinä-muoto toimii ja tuo myös hänet itsensä tarinaan mukaan. Finlandia-raadin mielestä ”kirja uudistaa elämäkertojen kerrontaa. Kirjailijan valitsema sinä-puhuttelumuoto on briljantti tapa olla samaan aikaan lähellä kohdetta ja kuitenkin vieressä tarkkailijana. Kirja haastaa lukijan samalla pohtimaan muistojen roolia tietokirjan materiaalina”.

Elämäkerta koostuu lyhyistä luvuista, episodeista, joissa Pirkko Saision elämänmeno kietoutuu hänen omaelämäkerrallisiin teoksiinsa. Kaikki sai alkunsa Kallion kirjastosta.  Tuleva Finlandia-palkittu, kahdeksanvuotias Piki päätti ruveta kirjailijaksi luettuaan lainaamansa Anni Polvan Tiina-kirjan. Haltioituneena hän oivalsi: Minäkin voin kirjoittaa tarinan!

Esikoisteos Elämänmeno voitti J.H. Erkon palkinnon. Kun siitä myöhemmin sovitettiin kolmiosainen televisiodraama, pelätty Jukka Kajava kirjoitti: Mitä hyvänsä suunnittelette tekevänne illalla, perukaa se. Elämänmenon viimeinen osa on tapaus.

Heini Junkkaala on palkittu näytelmäkirjailija, dramaturgi ja
ohjaaja. Kuva: Heidi Piiroinen

Nuorelle, 21-vuotiaalle Saikille avautui aiemmin tuntematon rinnakkaistodellisuus, kun hän tapasi Nurtsin, Pirkko Nurmen, josta tuli hänen rakastettunsa ja joka vei hänet Kalevankadun salaiseen homokapakkaan, Ylioppilasteatteriin ja viitoitti lopulta tien Teatterikorkeakouluun.

Kun äiti – joka jo kauan sitten oli toivonut, että Pirkko olisi vähän toisenlainen – sai kuulla Saikin seksuaalisesta suuntautumisesta, tuomio oli musertava: Minulla ei ole enää tytärtä. 1970-luvulla homoseksuaalisuus oli vielä rikos, josta saattoi saada kaksi vuotta vankeutta. Myöhemmin äiti leppyi, mutta totuus oli salattava sukulaisilta.

Tuntuu kuin olisin uppoutunut koukuttavaan romaaniin, sillä niin lennokkaasti Junkkaala Pirkko Saision elämänmenoa luonnostelee. Teoksen sivuilla vilahtelee julkisuudesta tutuiksi tulleita kirjailijoita, näyttelijöitä ja taiteilijoita. Saision ihastumiset, vihastumiset, rakkaudet, lapsen syntymä, kiihkeät taistolaisvuodet, elämänmeno ja ajankuva vilistävät silmien editse kuin elokuvassa.

Junkkaala ei kaihda intiimejäkään paljastuksia kohteensa elämästä. Moni sattumuksista hymyilyttää. Etsiessään jotain syötävää suuren rakkautensa Honksun, palkitun elokuvantekijän ja ohjaajan, epäkäytännöllisen Pirjo Honkasalon jääkaapista Saikki löytää sieltä vain filmirullia. Pariskunnan yhteiselo ja yhteistyö on jatkunut siitä lähtien jo nelisenkymmentä vuotta viimeksi Kruununhaassa ja Madeiralla.

Pirkko Saisio on maamme arvostetuimpia
kirjailijoita. Kuva: Heidi Piiroinen

Saisio pakeni salanimien taakse varjoon saadakseen kirjoitusrauhaa nimeensä liitetyiltä odotuksilta. Näin syntyivät hänen kenties henkilökohtaisimmat teoksensa: Jukka Larssonin väkivaltaa ja homoerotiikkaa tihkuvat kirjat Kiusaaja ja Viettelijä sekä Eva Weinin nimellä laadittu ”kirjallinen omakuva” Puolimaailman nainen.

Kansainvälistä mainetta niittää nyt – parisenkymmentä vuotta ilmestymisensä jälkeen – Saision autofiktiivinen trilogia. Sen päätösosa Punainen erokirja voitti Finlandia-palkinnon vuonna 2003. Teossarjaa on verrattu Tove Ditlevsenin omaelämäkerrallisiin teoksiin, jotka nekin on viiveellä huomattu, kun kirjallisuusalalla on kiinnostuttu vahvoista nais- ja queer-äänistä.

Pirkko Saisio on teoksillaan saanut kaikkiaan seitsemän Finlandia-ehdokkuutta, enemmän kuin kukaan toinen suomalainen kirjailija. Viimeisin hänen palkintoehdokaskirjoistaan on maailmallekin ponnahtanut huima romaani Passio.

Junkkaala tunnustaa kirjassaan: Kerron, pateettisuuden uhallakin, että minulle Passio on sielun puhetta sielulle. Romaanin kantavana motiivina voi pitää sanoja: Ihminen, jonka ei koskaan ollut pakko elää toisena, kuolee maailman syvyyttä tuntematta.

Löytyykö virkkeestä punainen lanka myös Pirkko Saision tuotantoon? Hän on esiintynyt toisena halutakseen löytää ”toisia itsestäni” vai löytää itsensä toisista? Saisio on edelleen, pitkän taipaleen jälkeen, mysteeri ”konservaattorilleen”. Sitähän taiteilijat ja taide pohjimmiltaan ovat: mysteerejä, tutkimusretkiä kieleen, mieleen ja maailman syvyyteen.

Heini Junkkaala: Pirkko Saisio – Sopimaton. WSOY.  2023. 959 s. 

Kalevi Jäntin palkinnot kahdelle nuorelle lupaavalle kirjailijalle

Niko Hallikainen romaanillaan Suuri märkä salaisuus ja Aino Vähäpesola romaanillaan Suurenmoinen epävire voittivat vuoden 2023 Kalevi Jäntin säätiön palkinnon.

Niko Hallikainen ja Aino Vähepesola palkinnon perustajien
Hildur ja Jalmari Jäntin seurassa. Kuva: Hannele Salminen

WSOY:n pääjohtaja, professori Jalmari Jäntti ja rouva Hildur Jäntti perustivat vuonna 1942 säätiön ja kirjallisuuspalkinnon nuorena kuolleen poikansa muistoksi. Kalevi Jäntin säätiön tarkoituksena on suomalaisen kaunokirjallisuuden edistäminen palkitsemalla nuoria kirjailijoita. Palkinnon on nyt saanut 136 kirjailijaa.

Säätiön palkintolautakuntaan kuuluvat puheenjohtaja, kanslianeuvos Satu Jäntti-Alanko sekä jäseninä VTT Anna Alanko, VTM Leena Alanko, professori Jyrki Nummi, kustantaja, fil.tri h.c. Touko Siltala ja runoilija, taiteilijaprofessori Saila Susiluoto.

Raadin luettavaksi lähetettiin kaikkiaan 39 teosta, joiden tekijät ovat alle nelikymppisiä ja julkaisseet korkeintaan kolme teosta. Palkintosumma oli yhteensä 40 000 euroa, joten kumpikin kahdesta palkitusta saa 20 000 euroa.

”Mielikuvitus on kaikki mitä mulla on”

Niko Hallikainen (s. 1989 Helsingissä) seuraa vimmaisella, omintakeisella kielellään nuoren pojan varttumista Itä-Helsingin lähiössä toisessa romaanissaan Suuri märkä salaisuus. En muista, milloin yksinäisyys, köyhyys ja puberteetin riivaama keho olisivat saaneet näin hyperrealistisesti ja samalla surrealistisesti kuvatun muodon.

Sanoilla on voimia, ne horjuttavat sisälläni jotain, mikä juuri hajosi ja alkoi laajeta.

Romaani rakentuu lyhyistä kappaleista, joissa tarkat huomiot ympäristöstä ja tapahtumista kietoutuvat pojan ajatuksenvirtaan, fantasioihin ja unelmiin. Näin syntyy ulkoisen ja sisäisen välinen vuoropuhelu, jossa universumi saa uusia muotoja ja taipuu outoihin asentoihin.

Raati ylisti romaanin maagista kertojanääntä. ”Se yhdistää lapsen vilpittömän tajunnan korkean runollisiin jumal- ja enkelinäkyihin, villeihin unimaisemiin ja viiltävän tarkkoihin havaintoihin eriarvoisuudesta. Kertoja ei kaihda korkeaa retoriikkaa: hänen kielensä kukkii ylettömänä, provosoivana ja yllätyksellisenä”.

Takapihalla, peruskoulun lapasesta riistäytyneiden päättäjäisbileiden viimeisellä yksinäisellä tupakalla poika ennustaa vierellään tupakantumppeja nokkivalle fasaanille: Jokin tässä maisemassa, jonka sisällä olen, viestii, että mulla tulee aina olemaan vähän vaikeaa. 

Minä puolestani ennustan, että jo esikoisteoksestaan Kanjoni kiitoksia saaneen kirjailijan vimmainen ääni on tullut jäädäkseen kirjalliselle kentälle.

https://kirjasta-kirjaan.blogspot.com/2023/11/niko-hallikainen-suuri-marka-salaisuus.html

Arjen kauneudesta ja sen pyhistä hetkistä

Samoin kuin Hallikaisen esikoinen kirjailijan ja kustannustoimittajan Aino Vähäpesolan (s. 1994 Espoossa) esikoisteos Onnenkissa sai paljon kiitoksia niin lukijoilta kuin kriitikoilta. Teos nousi Helsingin Sanomien esikoiskirjapalkintoehdokkaaksi vuonna 2019. Niinpä hänen uutta teostaan odotettiin innolla.

Hallikaisen vimmaisen, moniin suuntiin sinkoilevan teoksen jälkeen Vähäpesolan nyt palkittu Suurenmoinen epävire (Kosmos) tuntuu rauhaisalta suvannolta, jonka taustalla soi Bachin urkukoraali. Kirjailijan kiireetön, yksityiskohdissaan tarkka kerronta ylistää arjen pieniä asioita, läheisyyttä ja ystävyyttä.

Romaani seuraa kolmikymppisen kustannustoimittaja Viivin ja hänen tuttavapiirinsä arkea intiimisti läheltä. Viivi on saanut työstettäväkseen Urkujen historian, Johanneksen elämäntyön. Suurenmoista epävirettä lukiessa oppii myös tämän soittimista mutkikkaimman historiaa ja valmistusta.

Johannes suree pilvipalveluihin kadonnutta sivistystä. Hänen mielestään nykyaika on kadottanut niin mysteerit kuin kädentaidotkin. Johannes itse näkee ihmeitä kaikkialla, ennen kaikkea taiteessa ja luonnossa.

Vaellusretkellä pohjoisessa Viivin kumppani Manukin törmää mysteeriin pysähtyessään tarkastelemaan pienenpientä vaaleanpunaista kanervankukkaa: Nyt se on lopullista. Mä uskon Jumalaan. Kanervankukka ei voi olla olemassa jotenkin itsestään. Ei mikään näin pieni ja yksityiskohtainen.

Viivinkin maailma rakentuu pienistä asioista: Sanottiin, ettei ollut pieniä rooleja vaan ainoastaan pieniä näyttelijöitä. Kaikki sujui hyvin, kun rajasi maailmasta alueen ja laittoi sen niin kauniiksi kuin pystyi.

Vähäpesolan lauseista säteilee hiljaista viisautta, lämpöä ja ymmärrystä meitä vaillinaisia, epävireisiä ihmisiä kohtaan. Palkintoraadin mukaan ”Vähäpesola kuvaa arkea, kuolemaa ja elämän pieniä yksityiskohtia viisaasti ja tarkkojen havaintojen kautta, ja niin lämmöllä, että teos jää soimaan lukijan mieleen kirkkaana ja lohdullisena”.

On hienoa, että asiantunteva raati löytää vuodesta toiseen kirjoja, joiden tekijöistä moni jää kirjallisuutemme historiaan. Kalevi Jäntin palkinnon ovat aikoinaan saaneet muiden muassa Eeva Joenpelto, Pentti Saarikoski, Leena Krohn, Rosa Liksom, Kari Hotakainen, Sofi Oksanen, Katja Kettu ja Iida Rauma. Lista osoittaa, että uudet palkitut ovat hyvässä seurassa. Onnea voittajille!

Niko Hallikainen: Suuri märkä salaisuus. Otava. 2023. 392 s.

Aino Vähäpesola: Suurenmoinen epävire. Kosmos. 2023. 247 s.

  

Niko Hallikainen: Suuri märkä salaisuus

”Mielikuvitus on kaikki, mitä mulla on”

 Niko Hallikainen seuraa vimmaisella, omintakeisella kielellään nuoren pojan varttumista Itä-Helsingin lähiössä romaanissaan Suuri märkä salaisuus. En muista milloin yksinäisyys, köyhyys ja puberteetin riivaama keho olisivat saaneet näin hyperrealistisesti ja samalla surrealistisesti kuvatun muodon.

Sanoilla on voimia, ne horjuttavat sisälläni jotain, mikä juuri hajosi ja alkoi laajeta.

Niko Hallikainen sai kehuja jo esikoisromaanistaan Kanjoni. Hallikaisen esikoisteos oli kielellistä mahlaa, mutta uutuus vie rikkauden vielä pidemmälle, Maaria Ylikangas kirjoitti Helsingin Sanomien arviossaan. Yhdyn täydestä sydämestäni hänen mielipiteeseensä.

Suuren märän salaisuuden (Otava) minäkertoja, romaanin alussa 7-vuotias poika, elää yksinhuoltajaäitinsä kanssa kaksistaan pienessä kaksiossa. Äidinäiti auttelee, minkä kykenee. Silloin tällöin pimeitä töitä tekevällä juopolla isällä ei asuntoon ole asiaa. Eletään laman jälkeistä aikaa vuosina 1996–2005.

Romaani rakentuu lyhyistä kappaleista, joissa tarkat huomiot ympäristöstä ja tapahtumista kietoutuvat pojan ajatuksenvirtaan, fantasioihin ja unelmiin. Näin syntyy ulkoisen ja sisäisen välinen vuoropuhelu, jossa universumi saa uusia muotoja ja taipuu outoihin asentoihin.

Sairaanhoitajaäiti joutuu usein vuorotöihin iltaisin ja öisin. Poikaa piinaa yksinäisyys: Musta huomaisi, kuinka yksin mä olen, jos joku vain näkisi mut. Hän ei halua olla lapsi: Kunpa putoaisin näiden avuttomien ääriviivojeni yli. Hallikainen tulkitsee nuoren pojan autiota mielenmaisemaa uskottavasti eläytyen.

Karkkeja, sipsejä ja limsaa kuluu, Filmtownista vuokratut videot tuovat hetken helpotusta elämättömään elämään. Viihdettä tarjoaa myös vastapäisen Bar Kurjenlennon sulkemisaika: horjahtelevia asiakkaita, nujakointia, muhinointia ja pahoinpitelyjä, poliisiauton sinisinä välkkyviä valoja. Lähiön pahoinvointi turruttaa.

Lähiöissä ollaan yhdessä yksin. Hallikaisen kielikuvat vievät yksinäisyyden ytimeen: Me kylvemme jaettujen kanavien sävyissä. Roskalaatikossa yöpynyt asunnoton narkkari tyrkkää huumeruiskun häntä häätämään tulleen perheenisän reiteen.

Vuosisata vaihtuu, kaksoistornit romahtavat, ja markat vaihtuvat euroiksi, poika varttuu. Hänen kypsyvä kehonsa vaatii huomiota, niinpä ihastumiset, seksi ja homoseksuaalisuus liukuvat kuin huomaamatta, väistämättä kertomukseen. Koulukaverin, Urheilijan, kanssa ”meillä on mukavaa jossain ohuessa kohdassa”.

Asioiden räikeä mittasuhteettomuus ja luokkaerot rävähtävät silmille koulukavereiden runsaissa taskurahoissa, vanhempien ammateissa ja bileissä, joissa riehutaan lähes kartanomaisissa kodeissa. Vaikka äiti ja poika sinnittelevät parhaansa mukaan, heillä ei silti koskaan ole rahaa. Äiti nukkuu patjalla sohvan takana. Pojan huoneeseen hiipii television rapeaa valoa oven alta.

Köyhyys on aave, jota kaikki eivät näe.

Niko Hallikainen on myös esitysrunoilija. 
Kuva: Jarmo Parkkima / Otava

Pojan ja äidin suhteen mutkattomuus ja rakkaus heidän välillään kannattelee tarinaa omalla ohuella säikeellään. Hallikainen antaa näille tunteille sanat: Jossain menneessä elämässä meidät on poltettu roviolla samaan aikaan, kun meidän riemumme uhmasi jotain. (..) Silloin sovimme, että yhdistämme voimamme ikiajoiksi.

Hallikaisen omalakisen kielellisen universumin kliiniseen tarkkuuteen sulautuu mielikuvituksesta kumpuavia näkyjä ja oivalluksia. Pukuhuoneessa kaikkien vehkeet ovat tilavia kuin naamiaiskaapujen löystyneet hihat. Ne ovat roikkuvia johtolankoja ratkeamaisillaan olevassa tapauksessa, luonnottomasti laajenevia palmupuita.

Poika, joka seurassakin elää yksin, saa vihdoin ystävän, alkoholin, joka tuudittaa unenomaiseen humalaan. Viinan voimin peruskoulun päättäjäisbileissä yökään ei koskaan lopu, ja silloin ”me elämme kuten jotkut kuolevat”. Hallikainen kiihdyttää tarinaa alun autiudesta riehakkaisiin bakkanaaleihin.

Kuiva huumori säestää Hallikaisen totista menoa. Peruskoulu on käyty, ja poika on päässyt tienhaaraan, josta on jatkettava. Onneksi alipalkatulla äidillä on realiteetit hanskassa: ”pääasia, että susta ei ikinä tule sairaanhoitajaa”.

Takapihalla, bileiden viimeisellä yksinäisellä tupakalla poika ennustaa vierellään tupakantumppeja nokkivalle fasaanille: Jokin tässä maisemassa, jonka sisällä olen, viestii, että mulla tulee aina olemaan vähän vaikeaa.

Pojan aiemmin näkemä Thelma and Louise -elokuva vilahtaa mielessäni romaanin loppukohtauksessa taksin kiitäessä kohti tuntematonta päämäärää itäisen auringonnousun värjätessä maiseman karamelliväreillään.

Haluan lukea lisää Hallikaista, sillä hänen rikkaassa kielessään sisältö ja muoto sulautuvat saumatta toisiinsa: Mahdolliset sisäänkäynnit ikuisuuteen kytevät kaikki kaipuussa.

Niko Hallikainen: Suuri märkä salaisuus. Otava. 2023. 392 s.

 

 

Claire Keegan: Nämä pienet asiat

Paljasjalkatyttö ja kiiltonahkakengät

Irlantilaisen Claire Keeganin palkittu romaani Nämä pienet asiat kasvaa mittaansa suuremmaksi.  Sen humaani, koskettava ”joulutarina” elämisen rankoista ehdoista ja valinnoista säteilee toivoa ja rakkautta.

Miksi oli usein kaikkein vaikeinta nähdä sitä mikä oli ihan nenän alla?

Marraskuu riipii puut paljaiksi, ja savu ajelehtii riekaleisina rihmoina Barrowjoelle, ”joka vyöryi sateen nostattamien tulvien voimalla tummana kuin portteri”. 

Näin niukan muodon mestari Claire Keegan menee suoraan asiaan, loihtii muutamalla mutkattomalla lauseenvedolla miljöön ja tunnelman teokseensa Nämä pienet asiat (Tammi).

Irlantilaisessa New Rossin rannikkokaupungissa nelikymppinen Bill Furlong myy koksia, turvetta, antrasiittia, hiilimurskaa ja halkoja. Lämmikkeitä seudulla tarvitaan, sillä kylmä työntää jäistä veitsenteräänsä talojen huonosti tiivistettyjen ovien ja ikkunoiden lävitse. Minuakin alkaa paleltaa.

Furlongin alkutaival ei ollut hääppöinen. Hän syntyi suuressa talossa piikana työskentelevän 16-vuotiaan äitinsä isättömänä lapsena. Äidin suku hylkäsi niin huonomaineisen lampaansa kuin hänen äpäränsä silkkaa kristillisyyttään. Talon leskirouva sen sijaan ei ollut moksiskaan vaan otti piikansa pojankin huomaansa.

Tästä romaani kertoo: suvaitsevaisuudesta ja välittämisestä. Furlong pärjää perheineen – hänellä on vaimo Eileen ja viisi pientä tytärtä – jotenkuten, kun uurastaa aamuvarhaisesta iltamyöhään. Kaikilla ei kuitenkaan mene näinkään hyvin.

Vuonna 1985 ajat ovat kaupungissa ankeat, työttömyysavustusta hakevien jonot pitenevät, kun liikeyritykset ja tehtaat toisensa jälkeen lopettavat toimintansa, ja telakka suljetaan. Jakelukierroksellaan Furlong näkee, mihin huono-osaisuus ja köyhyys ihmisiä ajavat: nuori poika juo kissan kupista maitoa pappilan takana aamuvarhaisella.

Toisen nuoren, kaduilta oksia kotinsa kamiinan ruoaksi keräävän pojan, hän poimii sateesta kyytiinsä ja antaa hänelle taskunpohjansa kolikot. Eileen ei tästä lämpene: ”hänen isänsä juo”, hän tiuskahtaa. ”Ehkä hän ei voi sille mitään, Furlong puolustaa tuntematonta.

Illalla vaimonsa vierellä maatessaan Furlong miettii näitä pieniä asioita. Joulu on tulossa. Sen herkistämänä hän alkaa pohtia elämänsä mielekkyyttä: mitä muuta siinä voisi olla kuin jokapäiväistä raadantaa.

Vähin erin hän sai tunteensa kuriin ja päätteli, ettei mikään toistunut samana; jokaiselle annettiin päivät ja tilaisuudet, jotka eivät toistuisi.

New Rossin kaupunki.

Tässä vaiheessa yhdyn kirjan kansiliepeen ylistyksiin. Teksti on imaissut minut kuin noiduttuna mukaansa, lävistänyt ajan ja paikan. Mutta ennen kaikkea herättänyt ihmiset, heidän arkensa ja niin lausutut kuin lausumattomatkin sanansa ja ajatuksensa eloon. Ajankuva on käsinkosketeltavan aito. Ei ihme, että pienoisromaani oli Booker-ehdokas ja voitti arvostetun The Orwell Prizen.

Palkitun kääntäjän Kristiina Rikmanin suomennos soljuu itsestään selvästi kuin Barrowjoki. En ole alkuperäistä teosta lukenut, mutta alkuteksti kuultaa käännöksen läpi, sillä niin taitavasti hän tavoittaa Keeganin tinkimättömien lauseiden hengen. Hilary Mantelin mukaan ”jokainen sana on juuri oikea ja juuri oikealla paikalla”.

Keegan lisää kuin huomaamatta tarinansa jännitettä. Viedessään eräänä iltana halkoja ja hiiliä luostariin Furlong astuu vahingossa pieneen kappeliin, missä toista tusinaa kurjassa kunnossa olevaa nuorta naista ja tyttöä kuuraa nelinkontin lattiaa vain sukat jaloissaan. Heidän avunpyyntönsä vaikenevat, kun nunna astuu sisään.

Luostarista on kantautunut huhuja. Loppusanoissaan kirjailija toteaa, ettei tarina perustu tositapahtumaan, mutta sen tausta on surullisen totta. Irlannissa vaiettiin pitkään katolisen kirkon ”huonomaineisten” tyttöjen ja nuorten naisten hyväksikäytöstä pakkotyössä ensikodeissa ja Magdalena-pesuloissa.

Nämä pakkotyölaitokset lopetettiin vasta vuonna 1996. Yli 74 vuoden aikana niissä menehtyi arviolta 10 000 – 30 000 nuorta naista ja tuhatkunta lasta. Kirkko tahkosi rahaa paitsi naisten ilmaisesta työstä myös myymällä heidän aviottomia lapsiaan adoptoitaviksi. Useimmat Magdalena-pesuloiden arkistot ovat kadonneet tai ne on tuhottu.

Claire Keegan on noussut Irlannin eturivin kirjailijaksi
Kuva: Philippe Matsas

Keegan johdattaa Furlongin syvemmälle pimeyden ytimeen, luostarin halkovajaan. Sinne on teljetty nuori nainen. Rintamaitoa tihkuu hänen pienen villatakkinsa läpi tytön soperrellessa: ”Voisitteko kysyä heiltä minun vauvastani? Sillä on varmaan nälkä ja kuka sitä nyt ruokkii”.

”Ollaanko me muka jostain vastuussa?” Eileen kivahtaa, kun Furlong kertoo vaimolleen mitä on luostarissa nähnyt, ja jatkaa: ”Jos elämässä haluaa menestyä, täytyy osata sulkea silmänsä tietyiltä asioilta, jotta pääsee eteenpäin”.

Vaikka edellä olevasta voisi toisin päätellä, Keegan ei tunteile, osoittele eikä alleviivaa vaan antaa henkilöidensä elää elämäänsä ja katsoa asioita omalta kannaltaan. Hän vain raportoi tapahtumia, ihmistensä tekoja, sanoja ja tunteita ja jättää lukijan tehtäväksi vetää johtopäätöksiä ja lukea rivien väleistä.

Luostarista lähdettyään Furlong eksyy, kenties näkemästään järkyttyneenä. Hän kysyy neuvoa vanhalta mieheltä, joka niittää ojanpientareelta ohdakkeita vuohelleen: minne tämä tie vie? Hänen vastaukseensa tiivistyy kirjan sanoma: ”Tie vie sinut ihan minne ikinä sinä haluat”.

Furlong on ajautunut käännekohtaan ja löytänyt elämälleen etsimänsä merkityksen. Hän ei enää voi sulkea silmiään niiltä pieniltä asioilta, kaikelta siltä, mistä elämä koostuu. Oliko elämässä mitään mieltä, jollei auttanut kanssaihmisiään? hän kysyy itseltään.

Ohikulkijat kääntävät katseensa poispäin, kun Furlong jouluaattona taivaltaa luostarilta kohti kotiaan ja tietää, että pahin on vielä edessä. Siitä huolimatta hänet on vallannut outo ilo ja varmuus, kun hän toisella kädellään taluttaa kengätöntä tyttöä ja riiputtaa toisessa kädessään joulupakettia, vaimolleen ostamiaan tummansinisiä kiiltonahkakenkiä.

Claire Keegan: Nämä pienet asiat (Small Things Like These)

Suom. Kristiina Rikman. Tammi. 2023. 116 s.

Yki Hytönen: Katse Helsinkiin – Volker von Boninin valokuvia

Nostalginen aikamatka Helsinkiin

Yki Hytösen teos Katse Helsinkiin – Volker von Boninin valokuvia esittelee pääkaupungin ja sen asukkaiden elämänmenoa tarkkasilmäisesti ja lämmöllä vuosilta 1950 – 1980. Oman lisänsä upeaan valokuvateokseen tuo saksalaisen, mutta suomalaistuneen valokuvaajan elämäntarina. 

Minä päätin, että me yritetään löytää taas uusi elämä maassa, missä olin poikana ollut niin onnellinen. 

Ikoniset Helsinki-kuvat tuntuvat tutuilta – kuten lankkipojat Rautatieaseman edustalla – mutta kuka kuvat on ottanut? Valokuvahistorioitsija Yki Hytönen vastaa kysymykseen valokuvaelämäkerrallaan Katse Helsinkiin – Volker von Boninin valokuvia (Parvs).

Hytönen on perehtynyt Helsingin kaupunginmuseon viitisentuhatta kuvaa sisältävään Volker von Boninin (1924 – 2006) valokuva-arkistoon ja valinnut sieltä parhaita otoksia teokseensa. Helsingin kaupunginmuseon Hakasalmen huvilassa von Boninin 133 kuvaa sisältävää näyttelyä täydentävät suurikokoiset värivedokset ja hänen kuviaan sisältävät lehdet.

Volker von Boninin kulkupelit hänen kuvatessaan
Helsingin olympialaisten hyörinää vuonna 1952.

Volker von Bonin syntyi Saksassa, mutta isän attasean virka toi perheen Suomeen, kun hän oli 13-vuotias.  Armeijaan Volker värväytyi 17-vuotiaana, koska ei halunnut jäädä luokkansa ainoaksi pojaksi, kun muut oli jo kutsuttu rintamalle. Myöhemmin hän katui tekoaan: ”Tämä, jälkikäteen arvioituna idioottimainen päätös, leimasi loppuelämääni negatiivisella tavalla”.

Sodan myllerrys heitti von Bonin kolmeksi vuodeksi Venäjän vankileireille, joiden kurjat olot jättivät hänen terveyteensä pysyvät jäljet. Myöhemmin hän opiskeli valokuvaajaksi Münchenissä. Elämä sodan raunioittamassa Saksassa ei kuitenkaan houkutellut, niinpä hän päätti vaimonsa, entisen luokkatoverinsa, kanssa muuttaa Suomeen.

Suomenlinnan jäätie, 1956

von Boninin onnistui saada vakituinen leipätyö valokuvaajana painotalo Tilgmannilla. Hänen henkilöhistoriansa siivellä avautuu mielenkiintoista ajankuvaa ja historiaa Helsingistä. Minut yllätti tieto, että painotalon julkaisema Eeva, joka oli ensimmäisiä suomalaisia naistenlehtiä, oli museostaan kuuluisan Amos Andersonin luomus.

Eevasta tuli von Boninille pitkäaikainen työmaa. Sen muoti- ja sisustusartikkelit vaativat värikuvausta, joka koki uusien julkaisujen myötä vahvan nousun. von Boninilla ei ollut kokemusta muotikuvaajana, mutta hänen asenteensa oli kohdallaan: ”Olin muotikuvauksen amatööri. Yritin vaan olla kreatiivinen ja keksiä aina uusia haasteita”.

von Bonin halusi eroon jäykästä studiokuvauksesta, joten hän vei mallinsa ulkoilmaan. Häntä suretti Helsingissä tuolloin alkanut purkuvimma, jonka seurauksena kokonaisia kaupunginosia katosi. Niinpä hän valitsi muotikuviensa taustaksi uhanalaiset Puu-Vallilan ja Puu-Pasilan. Näin hän sai muotikuviensa sivutuotteena taltioitua katoavaa Helsinkiä jälkipolville.

von Boninin kamera kulki mukana myös hänen vapaa-aikoinaan. Silloin hän saattoi tilaustöitä vapaammin ottaa maisema-, miljöö- ja tilannekuvia. Niitä leimaa hänen tarkka huomiokykynsä, ratkaisevan hetken oivallus ja vahva läsnäolon tuntu.

Susisaari, Suomenlinna, 1960

Hänen humanistinen asenteensa näkyy kuvissa, joissa nauravat tytöt hyppäävät narua, pojat kurkistelevat Suomenlinnassa kanuunan piippuun, ihmiset paiskivat töitä tai ottavat aurinkoa Kaivopuiston kallioilla. von Bonin katselee ihmisiään lämpimän ymmärtävästi pilke silmäkulmassa.

Tuhansien kuvien ohella von Boninilta ilmestyi parisenkymmentä Helsinkiä ja Suomea esittelevää valokuvakirjaa. Niihin hänellä oli mahdollisuus rakentaa kuvistaan laajempia kokonaisuuksia. Ensimmäinen monografia Helsinki ja meri ilmestyi vuonna 1960. Sen kuvissa näkyy hänen rakkautensa mereen ja auringossa kimalteleviin rantakallioihin,

Teoksen Vastakohtien Suomi kuvat ovat ajan hengen mukaisesti kannanottoja, voimakkaasti tyyliteltyjä musta-valkokuvia vailla välisävyjä. Hänen viimeiseksi jääneen kirjansa, Helsinki elää vuonna 1970, kuvissa on uusi lähestymistapa. Dokumentaarisuus on saanut väistyä ihmisten noustessa etusijalle ja miljöön jäädessä viitteelliseksi.

Katse Helsinkiin -teoksen ja Hakasalmen näyttelyn siivin olen päässyt nostalgiselle aikamatkalle menneeseen. Kuvien maisemissa ja miljöissä on paljon tuttua, mutta paljon on myös kadonnut ja muuttunut. Ihmiset sen sijaan tuntuvat huolineen ja iloineen tutuilta, vaikka kukaan ei kännykkään tuijotakaan.

Me olemme tulevien sukupolvien nostalgiaa. Jäin pohtimaan millaisena he meidät näkevät, millaisia kirjoja ja kuvia meistä jää, vai katoavatko lukemattomat näppäilyt bittiavaruuteen?

Yki Hytönen: Katse Helsinkiin – Volker von Boninin valokuvia.

Parvs ja Helsingin kaupunginmuseo, 2023. 216 s.

Hakasalmen huvilan näyttely on avoinna 25.8. saakka. 

Jyrki Lehtola & Tuija Siltamäki: Sinä riität

Miten minusta tuli MINÄ

Jyrki Lehtola ja Tuija Siltamäki porautuvat höttöisen kulttuuriteeskentelyn ytimeen lopunaikojen esseekokoelmassaan Sinä riität. Bailaavat kirkonherrat, tyrkyt, influensserit, läskit ja spermaan liukastujat ryydittävät hillitöntä menoa. Varoitus: Teoksessa ei ole turvallista tilaa!

Nykyajan tärkeimpiä työelämätaitoja on kyky problematisoida itsestäänselvyyksiä ja myydä ratkaisuja itse keksittyihin ongelmiin.

Jyrki Lehtola pahoitti monen herkän, särkyneen mielen edellisellä teoksellaan Ihan sama. Hänen läpitunkeva katseensa ja terävä kynänsä hauskuttivat lukijaa paljastaessaan aikamme ylilyöntejä. Nyt vanhahko mies on saanut kirittäjäkseen nuorehkon naisen Tuija Siltamäen.

 Parivaljakko sulautuu sukupuoli- (saako sanaa käyttää?) ja -polvirajat ylittäväksi kertojanääneksi, joka jatkaa pahastuttavalla ja ilostuttavalla linjalla. 

Sinä riität tuulettaa ympärillämme vellovia joutavanpäiväisyyksiä nostamalla niitä yksi kerrallaan tikunnokkaan. Parhaimmillaan teoksessa esitettyyn kysymykseen sisältyy jo vastaus.

Jäsenkadossa kärvistelevä kirkkokin on heittäytynyt turhuuden markkinoille. Herran huone yrittää samba- ja hevimessuilla houkutella eronneita ”kirkon hukkapaloja” takaisin huomaansa. 

Paimenista on samalla tullut klovneja. Diakoniatyön sijasta Isä Mitro siunasi kauneussalonkeja ja luksusautoja. Paavalin seurakunnan kirkkoherra Kari Kanala raiskaa rakkautta Ensitreffien alttarilla.

Uuden ajan yllättävä havainto: minulla on keho! aloittaa matkan kohti minuuden syvää olemusta. Ilmiön ensi askel ”kehopositiivisuus” saa täyttymyksensä ”läskiaktivismissa”. Mutta kenellä on oikeus olla läski? tai kutsua lähimmäistään läskiksi? Nyt ollaan ongelman ytimessä: Sehän on ilmiselvästi kulttuurista omimista!

Sillä saralla riittää kyntämistä. Leena Krohn on käsitellyt aihetta esseekokoelmassaan Mitä en koskaan oppinut. Hänen mukaansa nykyään ei enää riitä, että näyttelijä osaa esittää jotain, mitä hän ei ole vaan hänen on oltava sitä mitä hän esittää. Ainakin, jos kyse on etnisyydestä, ihon väristä tai sukupuoli-identiteetistä.

”Miten pitkälle näissä linjauksissa voidaan edetä? Eikö näyttelijä voi esittää pedofiiliä, jos hänellä ei ole taipumuksia? Ilokseni juutalainen nainen voi vielä näytellä Hitleriä eikä rooliin vaadita arjalaisuutta.”  Kirjailija viittaa Seela Sellan tähdittämään menestysnäytelmään Hitler ja Blondi.

Hihittelen eteenpäin kunnes naurunpurskahdus saa minut liukastumaan Vesa-Matti Loirin spermaan.  Luiskahduksen sai aikaan Kari Väänäsen muistelmat. Teini-ikäisenä Väänäsellä alkaa seisoa eikä loppua näy, “Se oli hirvittävää se seisottaminen!”, ei varmaankaan yhtä hirveää kuin siitä lukeminen, mutta voimia silti.

 ”Herra mun vereni”, parahtaa Katja Kettu. Omahyväisten alfaurosten suttuisia pornokirjoja imitoivat elämäkerrat eivät ainakaan tämän lukijan pikkuhousuja kostuta, mutta niiden liukas analyysi riemastuttaa. Lukekaa itse, en minä kaikkea rietastelua voi tähän kopioida.

Kirjoittamisen ammattilaiset Jouko Lehtola ja Tuija Siltämäki
Siltalan iloisilla 15-vuotissynttäreillä Poliisien majalla.
Kuva: Hannele Salminen

Turvallinen tila tulisi nyt tarpeeseen, mutta eihän sitä tässä kirjassa ole. Niinpä hoipertelen epävarmasti pinnalta syvemmälle kohti MINÄN avautumista (älkää tulkitko sanojani kaksimielisesti, sillä nyt on vihdoin päästy minuuden huulille).

MINUN psykoanalyysini, psykoosini, polyamoriani, anoreksiani, kohdunpoistoni jne. eivät enää kuulu vain minulle vaan haluan avautua ja jakaa luonnevikani ja neuroosini teille kaikille kaikilla mahdollisilla kanavilla.

Tässä seurassa masennusavautuminen putoaa liian tavanomaisena alaviitteeseen, mutta autismikirjolla pääsee sateenkaarelle. Teen tämän, avaudun, jotta tabut hälvenisivät! Jotta kaikille tulisi selväksi, miten haavoittuvainen, mutta herkkyydessäni ainutlaatuinen MINÄ olen.

 Samalla saattaa muutama ropokin kirstuun kilahtaa, ja monenmoisille terapeuteille tarjoutuu laajenevan kirjon myötä yhä uusia ansaintamahdollisuuksia. Sillä kukapa meistä ei haluaisi saada erityisihmisen diagnoosia.

 En enää kaipaa turvallista tilaa enkä läpinäkyvyyttä vaan sumeutta ja hämäryyttä. Sillä pehmeässä valohämyssä voisi paljastua jotain oleellista ihmisenä olemisesta, joka valonheitinten kaiken paljastavassa loisteessa jää pimentoon.

 Poistan varmistimen liipaisimestani, sillä seuraavaksi astun kaunokirjallisuuden jo aiemmin tulenaraksi paljastuneelle tantereelle. Siellä Tommi Kinnusen epätoivoiset naiset raahustavat Suomeen Norjan vankileiriltä romaanissa Ei kertonut katuvansa.

 Eikä se hei, te kaksoiskirjoittajat, tunnu lainkaan ”kuolleen nallekarhun lämpimältä kainalolta”. Tuntuiko vaikuttava teos teistä sellaiselta? Avautukaa!

 Älkääkä tölvikö Joel Haahtelaa, jos teidän elämässänne ei ole mysteerejä. Teidän on vain tyytyminen siihen vähään, mikä teille aukeaa. Meille muille Haahtelan teoksista avautuu laajempi horisontti vaikkapa teoksessa YöWhistlerin maalauksessa.

 Ei myöskään ole syytä kiusata Iida Raumaa yhtään enempää eikä kyseenalaistaa hänen Finlandia-palkinnon voittanutta romaaniaan Hävitystä, jollei ole sitä lukenut. Ehkä kannattaisi, tässä vinkki: Hävitys.

Eikä Laura Finskan kielellisesti taidokkaan, iskevän ajankuvan Muutesille tulevat asiat kansilieve kerro teoksesta juuri mitään. Lahjakkaasta esikoiskirjailijasta tulemme varmasti kuulemaan jatkossakin.

Sinä riität vakuutti minut siitä, että et todellakaan riitä. Samalla se sai minut niin ihastumaan kuin vihastumaan. Ja sehän sen tarkoitus varmaan olikin. Toivottavasti teos innostaa muitakin keskustelemaan, väittelemään ja näkemään ettei keisarilla ole vaatteita.

 Jyrki Lehtola & Tuija Siltamäki: Sinä riität – Lopunaikojen opas. Siltala, 2023. 275 s. 

Antti Nylén & P. Puntarpää: Dandyiltain tarinoita

Kirjanen kuin taideteos

Antti Nylén on pukenut P. Puntarpään runoteoksen Dandyiltain tarinoita kiehtovaan kaapuun. Käsityönä valmistettu pieni vihko todistaa, ettei kirjallisuus ole aineetonta vaan graafista ja visuaalista, yksi kuvataiteen lajeista.

Yksi ainoa vihko voi antaa itsensä tuhat kertaa, jos lukijat ovat helliä. (Antti Nylén)

Kirjanen mahtuu kämmenelle, ja kun sen kuorii kansipaperistaan, eteen aukeaa A3-kokoinen juliste, joka esittää George Cruikshankin karikatyyriä vuodelta1819. 

Kirjasen ensimmäinen lehti kimaltelee kultaisena, mutta tätä pidemmälle sen syövereihin en pääse ilman tikaria (sen puutteessa paperiveitsikin käy).

Antti Nylénin taidokkaasti valmistaman P. Puntarpään Dandyiltain tarinoita -runoteoksen sivujen syrjät ovat vanhanaikaiseen tapaan leikkaamattomat. 

Viilto viillolta – sivusyrjä aukeaa suih, suih, yläreunan rasteri ääntelee raps, raps – pääsen sivu sivulta teoksen syövereihin.

Dandyilta alkaa pyörryttävin säkein:

Runojen minä puhuu sinulle, eikä aina niin ystävällisin säkein: sävelet nousivat kuplina pintaan / ja puhkesivat melodioiksi joita /  en koskaan edes halunnut / sinun ymmärtävän

Lumoudun iltojen tunnelmasta, kun livahdan Baudelairen siivellä levottomien sielujen ja outojen näkyjen omalakiseen maailmaan. Säkeiden patoutunut tunnelma saa minut pidättämään hengitystäni.

Nautin sivujen hitaasta avaamisesta, säkeiden sommittelusta sivuille ja tekstin tummuusasteen vaihteluista. Tunnen oudolla tavalla olevani osa kirjan synnytystä. Ja tavallaan olenkin, sillä ilman minun tikarini viiltoja patoutuneet sanat olisivat edelleen vangittuina sivujen uumeniin. Kun runot vihdoin pääsevät vapauteen, ne suorastaan hyökkäävät lukijan tajuntaan.

Kesken näiden mietteiden avaruuden madonreikä imaisee minut dekadentista budoaarista 1970–1980 lukujen lapsuuteen, lähimetsään rakentamaan Majaa Kapon, Jarin ja Peran kanssa. Eihän siinä hyvin käy, sillä pian puhkeaa sota. Tuntuu kuin olisin joutunut Matias Riikosen Mataran taistelutantereille.

Juuri viime hetkellä takapihan ovesta kuin taivaasta jylisi koko välimetsän / täyttävä käsky

NO NIIN EIKÖHÄN SE RIITÄ TÄLTÄ PÄIVÄLTÄ!

Taidemaalari ja kirjailija Viggo Wallensköld tutustui nuorena opiskelijana Pekka Suvikorpeen, joka kirjoitti pseudonyymillä P. Puntarpää. Jälkilauseessaan Viggo palaa teoksen alkuun, heidän yhteisiin iltoihinsa Eino Leinon ja Oskar Wilden seurassa, tunnelmiin, jotka epäilemättä ovat olleet runojen inspiraationa:

Dandyiltojen aika oli välähdys elämästä, outo unenomainen nuoruuden aika, joka ei koskaan palaa.

Antti Nylén on suomentajana erikoistunut 1800-luvun
ranskalaiseen kirjallisuuteen. Kuva: Esko Jämsä

Palkittu kirjailija, esseisti ja suomentaja Antti Nylén, joka esikoisteoksellaan Vihan ja katkeruuden esseet (2007) sai Kalevi Jäntin palkinnon, liikkuu nykyisin kuvataiteen ja kirjallisuuden hämärällä rajamaalla.

Hänen perustamansa Bokeh ei ole kustantamo, vaan monitaiteinen julkaisuprojekti, jonka nimi japaniksi merkitsee sumua tai utua. Nykysenä selailun ja silmäilyn aikana se ylistää painetun kirjan merkitystä siirtolohkareena, joka ”ei enää mene minnekään, se on valmis ja paikallaan”.

Taiteellisen pienjulkaisun ”kirjahkon” tekoon ei tarvita kummoisiakaan välineitä. Kopiokone, lanka ja neula. Tietokone, paperileikkuri ja vähän ymmärrystä riittävät, Nylén paljastaa Manifestissaan Bokehin sivuilla. Hän kehottaa meitä olemaan kirja-aktivisteja: Meidän on noustava koneiden herroiksi! Meidän on otettava tuotantovälineet olohuoneeseemme.

Kirjahko on uudelleenajateltu kirja, käsintehty taiteellinen pienjulkaisu. Dandyiltain tarinoita on siitä hieno esimerkki. Pienen kirjasen, vain 80 sivua, joiden koko on 110 x 155 x 8 mm, painoskin on rajoitettu, editio 200 numeroitua kappaletta. Minä luen numeroa 153.

Kirjahko kaipaa kosketusta, haluaa olla käyttöesine. Totta, sellainen Dandyiltain tarinoista on minulle tullut. Hypistelen pientä kirjasta, sivelen sen eri paperilaatuja, vedän sormeani pitkin sen rosoista yläsyrjää. Avaan sen sattumanvaraiselta kohdalta, ja annan säkeiden viedä minut muiston pysyvyyteen:

sinä lähdit näiltä

        kaduilta jäädäksesi

        tänne lopullisesti

P. Puntarpää: Dandyiltain tarinoita. Bokeh, 2023. 80 s.