Niko Hallikainen: Suuri märkä salaisuus

”Mielikuvitus on kaikki, mitä mulla on”

 Niko Hallikainen seuraa vimmaisella, omintakeisella kielellään nuoren pojan varttumista Itä-Helsingin lähiössä romaanissaan Suuri märkä salaisuus. En muista milloin yksinäisyys, köyhyys ja puberteetin riivaama keho olisivat saaneet näin hyperrealistisesti ja samalla surrealistisesti kuvatun muodon.

Sanoilla on voimia, ne horjuttavat sisälläni jotain, mikä juuri hajosi ja alkoi laajeta.

Niko Hallikainen sai kehuja jo esikoisromaanistaan Kanjoni. Hallikaisen esikoisteos oli kielellistä mahlaa, mutta uutuus vie rikkauden vielä pidemmälle, Maaria Ylikangas kirjoitti Helsingin Sanomien arviossaan. Yhdyn täydestä sydämestäni hänen mielipiteeseensä.

Suuren märän salaisuuden (Otava) minäkertoja, romaanin alussa 7-vuotias poika, elää yksinhuoltajaäitinsä kanssa kaksistaan pienessä kaksiossa. Äidinäiti auttelee, minkä kykenee. Silloin tällöin pimeitä töitä tekevällä juopolla isällä ei asuntoon ole asiaa. Eletään laman jälkeistä aikaa vuosina 1996–2005.

Romaani rakentuu lyhyistä kappaleista, joissa tarkat huomiot ympäristöstä ja tapahtumista kietoutuvat pojan ajatuksenvirtaan, fantasioihin ja unelmiin. Näin syntyy ulkoisen ja sisäisen välinen vuoropuhelu, jossa universumi saa uusia muotoja ja taipuu outoihin asentoihin.

Sairaanhoitajaäiti joutuu usein vuorotöihin iltaisin ja öisin. Poikaa piinaa yksinäisyys: Musta huomaisi, kuinka yksin mä olen, jos joku vain näkisi mut. Hän ei halua olla lapsi: Kunpa putoaisin näiden avuttomien ääriviivojeni yli. Hallikainen tulkitsee nuoren pojan autiota mielenmaisemaa uskottavasti eläytyen.

Karkkeja, sipsejä ja limsaa kuluu, Filmtownista vuokratut videot tuovat hetken helpotusta elämättömään elämään. Viihdettä tarjoaa myös vastapäisen Bar Kurjenlennon sulkemisaika: horjahtelevia asiakkaita, nujakointia, muhinointia ja pahoinpitelyjä, poliisiauton sinisinä välkkyviä valoja. Lähiön pahoinvointi turruttaa.

Lähiöissä ollaan yhdessä yksin. Hallikaisen kielikuvat vievät yksinäisyyden ytimeen: Me kylvemme jaettujen kanavien sävyissä. Roskalaatikossa yöpynyt asunnoton narkkari tyrkkää huumeruiskun häntä häätämään tulleen perheenisän reiteen.

Vuosisata vaihtuu, kaksoistornit romahtavat, ja markat vaihtuvat euroiksi, poika varttuu. Hänen kypsyvä kehonsa vaatii huomiota, niinpä ihastumiset, seksi ja homoseksuaalisuus liukuvat kuin huomaamatta, väistämättä kertomukseen. Koulukaverin, Urheilijan, kanssa ”meillä on mukavaa jossain ohuessa kohdassa”.

Asioiden räikeä mittasuhteettomuus ja luokkaerot rävähtävät silmille koulukavereiden runsaissa taskurahoissa, vanhempien ammateissa ja bileissä, joissa riehutaan lähes kartanomaisissa kodeissa. Vaikka äiti ja poika sinnittelevät parhaansa mukaan, heillä ei silti koskaan ole rahaa. Äiti nukkuu patjalla sohvan takana. Pojan huoneeseen hiipii television rapeaa valoa oven alta.

Köyhyys on aave, jota kaikki eivät näe.

Niko Hallikainen on myös esitysrunoilija. 
Kuva: Jarmo Parkkima / Otava

Pojan ja äidin suhteen mutkattomuus ja rakkaus heidän välillään kannattelee tarinaa omalla ohuella säikeellään. Hallikainen antaa näille tunteille sanat: Jossain menneessä elämässä meidät on poltettu roviolla samaan aikaan, kun meidän riemumme uhmasi jotain. (..) Silloin sovimme, että yhdistämme voimamme ikiajoiksi.

Hallikaisen omalakisen kielellisen universumin kliiniseen tarkkuuteen sulautuu mielikuvituksesta kumpuavia näkyjä ja oivalluksia. Pukuhuoneessa kaikkien vehkeet ovat tilavia kuin naamiaiskaapujen löystyneet hihat. Ne ovat roikkuvia johtolankoja ratkeamaisillaan olevassa tapauksessa, luonnottomasti laajenevia palmupuita.

Poika, joka seurassakin elää yksin, saa vihdoin ystävän, alkoholin, joka tuudittaa unenomaiseen humalaan. Viinan voimin peruskoulun päättäjäisbileissä yökään ei koskaan lopu, ja silloin ”me elämme kuten jotkut kuolevat”. Hallikainen kiihdyttää tarinaa alun autiudesta riehakkaisiin bakkanaaleihin.

Kuiva huumori säestää Hallikaisen totista menoa. Peruskoulu on käyty, ja poika on päässyt tienhaaraan, josta on jatkettava. Onneksi alipalkatulla äidillä on realiteetit hanskassa: ”pääasia, että susta ei ikinä tule sairaanhoitajaa”.

Takapihalla, bileiden viimeisellä yksinäisellä tupakalla poika ennustaa vierellään tupakantumppeja nokkivalle fasaanille: Jokin tässä maisemassa, jonka sisällä olen, viestii, että mulla tulee aina olemaan vähän vaikeaa.

Pojan aiemmin näkemä Thelma and Louise -elokuva vilahtaa mielessäni romaanin loppukohtauksessa taksin kiitäessä kohti tuntematonta päämäärää itäisen auringonnousun värjätessä maiseman karamelliväreillään.

Haluan lukea lisää Hallikaista, sillä hänen rikkaassa kielessään sisältö ja muoto sulautuvat saumatta toisiinsa: Mahdolliset sisäänkäynnit ikuisuuteen kytevät kaikki kaipuussa.

Niko Hallikainen: Suuri märkä salaisuus. Otava. 2023. 392 s.