Jyrki Lehtola: Ihan sama

Pirullisen hauskaa – ja osuvaa

Jyrki Lehtolan ristitulelta ei kukaan eikä mikään ole turvassa. Kirjallisia esseitä sisältävässä teoksessa Ihan sama huutia saavat niin herkkyys, särkynyt sielu, nykyarkkitehtuuri, influensserit, terapeutit – mitä kaikkia näitä onkaan. IHAN SAMA.

Vaginamonologit-näytelmän esittäminen tulisi kieltää, koska kaikilla naisilla ei ole vaginaa.

Jyrki Lehtolan esseetrilogian päätösosa Ihan sama (Siltala) ei sovi herkkähipiäisille. Se ei tarjoa turvallista tilaa myöskään poliittista korrektiutta kaipaavalle. On hyvin todennäköistä, että hän kirjaa lukiessaan pahoittaa herkän, rikkinäisen mielensä ja traumatisoituu. Onneksi uhrille on tarjolla moneen makuun sopivia terapeutteja, joista valita.

Moniäänisen teoksen ensimmäisessä esseessä Olen suomalainen Taideyliopistoon ajautunut somalinainen avaa kokemuksiaan suomalaisesta rasismista.

 Kustantamot kiinnostuivat palkitun esseen kirjoittaneesta toisen värisestä ihmisestä. Haluaisitko toimittaa kirjasarjaa Otavan ruskea kirjasto? Tervojen borderterrierillä aloitettaisiin?

Taideyliopistossa hänelle myös valkenee, miten opettajien auktoriteetti ja taide on uhrattu taiteen vapauden alttarille, jossa jokainen ajassa elävä mongerrus saa kukoistaa. Kas näin: Sofokleen Oidipus muuttui tragediasta polyamorisen rakkauden ylistykseksi eikä kukaan nauranut.

Lehtola seuraa haukankatseellaan monenmoisia ilmiöitä ja iskee sumeilematta niiden lähempää tarkastelua kestämättömään ytimeen. Hänen tekstinsä tykittää analyyttisesti, älykkäästi, liioitellen ja hauskasti aikamme ylilyöntejä. Teosta lukiessa hihittelyltä ja naurunpurskahduksilta ei voi välttyä, jos ei omaa herkkää, särkynyttä sielua.

Kirjoittaja on vieraillut asuntomessualueella ja pettynyt siellä vallitsevaan läpinäkyvyyteen. Kaikkialla lasitaloissa ihminen ei enää ole ”mysteeri vaan päivitys”. Ulospäin suuntautuvan läpinäkyvyyden vastapainona sisällä taloissa kaikki on piilotettu tumman puun taakse.

Understatement kirkuu understatementisuuttaan, kun tiloista on häivytetty niin jääkaappi, mikro, ruokailuvälineet ja ruoka. Samalla asumisesta on kadonnut viihtyvyys, ilo ja mukavuus. Toistaiseksi vielä jäljelle jäänyt metsäkaistale tarjoaa nuorisolle sentään mahdollisuuden rakentaa ison kuusen alle katseilta suojaavan majan.

Jyrki Lehtola on tulkinnut kansakunnan kipeim-
piä tuntoja monissa medioissa kirjojen ohella.
Kuva: Jorma Puranen

Olen Lehtolan, tai hänen alter egojensa, kanssa monesti samaa mieltä, mutta Marguerite Durasin kohdalla nousen barrikadeille. Kyllä, ranskalaiskirjailijan upeaan tuotantoon, Mikäon minun totuuteni?, voi upota yhä uudelleen ja uudelleen.

Eikä todellakaan tarvitse keskittyä vain ”välimerkkien herkkyyseroihin”, vaikka Lehtola näin väittää. Yhdyn Italo Calvinon mielipiteeseen, jonka mukaan ”Klassikko on kirja, joka ei koskaan lopeta sanottavaansa”.

Sukupolvikirjaimisto on jäänyt minulta hämärän peittoon, mutta onneksi Lehtola osaa valaista luokittelua. 

Boomerit metsästivät ja kalastivat ruokansa, X-sukupolvi kutsui ruokaansa taiteeksi, musta mies kuljetti millenniaalille valmiiksi leikatun avokadon, Z-sukupolvelta meni viikoksi ruokahalut, kun se äsken luki sanan musta.

Jokaisen sukupolven elintila ja mahdollisuudet kaventuvat polvi polvelta. Z-sukupolvi tulee olemaan niin pennitön, että jos ne saa lapsia, niillä ei ole muita leikkikaluja kuin sukuelimensä, joka sekin on potentiaalisesti väärä, mutta onneksi korjattavissa. Onneksi aakkosista loppuvat kirjaimet. Ja kukapa haluaisi kuulua Ö-sukupolveen?

Tässä vaiheessa ollaan jo terapian tarpeessa. Ei huolta, sillä terapeutteja kyllä riittää. Essee Terapeutin testamentti pureutuu ammatin saloihin ja paljastaa, miten toisten psyykellä tehdään rahaa. Sillä asiakkaita riittää, kun ”oman rikkinäisyyden ja siihen liittyvän kipeän, mutta palkitsevan kasvun hakemisesta on tullut menestyjän merkki”. Ja kukapa ei sitä haluaisi.

Taidealakaan ei välty Lehtolan julmalta katseelta. Hänen mielestään ei ole järkevää, että taiteilijoista yritetään leipoa joka alan asiantuntijoita, vaikka oma taiteentekokin on heille monesti mysteeri. Taiteilijat on myös valjastettu ”helpoimman, yksitulkintaisen ja alleviivaavimman sanoman” esittäjiksi suuntaamalla tukea monitulkintaisen taiteen sijasta näihin hankkeisiin.

Tilannetta pahentaa, että teoslähtöisyydestä on siirrytty entistä enemmän tekijäriippuvaisuuteen. Pahimmillaan taiteilijan vähemmistöidentiteetti, soljuva sukupuoli, kehollisuuden elopaino (Iiu Susiraja) ja marttyyrius ylipäätään riittävät taiteelliseksi ilmaisuksi.

Iiu Susirjan omakuva.

Taiteilija vielä varmistaa, että hänen teoksensa sanoma menee perille julistamalla: ”tämä on positiivisessa hengessä esitetty asiantuntijalausuntoni siitä, että sota ei edistä diversiteettiä , inklusiivisuutta ja se kolmas sana”. (Minä autan: intersektionaalisuutta).

Lehtola kaipaa aikoja, jolloin taide sai vielä vapaana sekoilla, kokeilla ja kehittyä. Jolloin sen sanomaa ei hierottu katsojan naamaan, vaan teoksen monitulkintaisuus vaati sekä taiteilijalta että katsojalta syventymistä ja pohdiskelua. Kenties näin avautui ihan uusia, yllättäviä näkökulmia.

Eläköön sanomisen ja kirjoittamisen vapaus, jota Jyrki Lehtola mielin määrin viljelee. Hänen persoonallinen, satiirinen kirjoitustyylinsä korostaa hänen havaintojensa ja kommenttiensa osumistarkkuutta. Kaiken ilkeilyn ja naureskelun rivien välistä paljastuu kuitenkin, etteivät humoristin silmätikuiksi päätyneet aiheet ole hänelle samantekeviä.

Kirjan luettuani tuntuu kuin raikas tuuli olisi pyyhkinyt kerrostuneen nöyhdän monen nykyajan ilmiön ympäriltä ja osoittanut, ettei keisarilla ole vaatteita. Joku tästä varmaan pahastuu. IHAN SAMA.

Jyrki Lehtola: Ihan sama: kirjallisia esseitä. Siltala. 2023. 382 s.