Juha-Pekka Inkinen: Minun aikani

Kadonnutta aikaa kuvaamassa

Juha-Pekka Inkinen jatkaa persoonallista ajan luonteen tutkistelua uudessa valokuvateoksessaan ja näyttelyssään Minun aikani. Ajan vääjäämätön kulku tulee näkyväksi muotokuvapareista, joiden välillä on kulunut lähes 40 vuotta. Samalla ne piirtävät alati muuttuvan ajan muotokuvaa.

Tätä en olisi voinut toteuttaa millään muulla välineellä kuin kameralla. Tämä on juuri valokuvauksen ominta ydintä, ja aika on pääomaani joka vain kasvaa.

Valokuvataiteilija ja kirjailija Juha-Pekka Inkinen on tehnyt aikaa konkreettisesti näkyväksi mainioilla tekstiä ja kuvia yhdistelevillä teoksillaan. Kirjassaan Miten tavarat ovat hän vieraili kodeissa, joissa aika on kerrostunut, ja se saa näkyä sisustuksessa. Konmaritusta ei näissä huusholleissa tunneta.

Teoksessaan Hei elämä– Heräävän Suomen kuvia hän antaa puhuttelevat kasvot modernismiin havahtuvalle Suomelle. Vuosien varrella hänelle oli kertynyt tuhansia orpoja postikortteja, kodittomia kirjeitä ja anonyymejä valokuvia divareista ja kirpputoreilta. Näistä hän sommitteli kirjaansa herkullisia ajankuvia.

Pysäkkiaikakirjat teokseensa hän kuvasi lasikuituisia bussipysäkkejä, niihin kiinnitettyjä mainosplakaatteja ja niillä seisoskelevia ihmisiä 17 vuoden ajan. Kuvia katsellessa tulee nostalginen olo, ja samalla aika tekee pitkän harppauksen ja loihtii mieleeni menneen maailman kuvia ja tunnelmia.

Samalla asialla Inkinen on uudessa valokuvakirjassaan Minun aikani (Bokeh). Projekti alkoi vuonna 1985, kun hän kuvasi muotokuvia ystävistään ja tuttavistaan. Hän kertoo pyrkineensä kuvillaan ilmaisemaan tulevaisuuteen katsomista, voimaa ja uuden, paremman maailman nousua.

Hanke jäi muiden puuhien varjoon, kunnes hän lähes neljänkymmenen vuoden jälkeen teki aikamatkan ja kuvasi samat ihmiset uudelleen. Hänestä tuntui kuin kuluneet vuodet olisivat haihtunut jonnekin, sillä jutut kuvattavien kanssa jatkuivat luontevasti siitä, mihin ne muinoin olivat jääneet.

Riikka

Mustavalkoisissa muotokuvissa on vahva läsnäolon tuntu. Ihmiset katsovat kuvissa luottavaisesti kameraan niin ennen kuin myöhemmin. Vaikka vuodet ovat jättäneet jälkensä kuvattaviin, heidän silmissään on sama pilke kuin nuorempana ja hymy on herkässä. Monissa vanhempana otetuissa kuvissa ihmisten olemuksessa näkyy kokemusten tuomaa varmuutta ja rentoutta.

Kuvista paljastuu – joistakin enemmän, toisista vähemmän – ajanhenki, aatteet ja asenteet sekä menneen ajan muoti. Nuoruuskuvia katsellessa tulee nostalginen olo. Tuollaisia me olimme, vielä vähän epävarmoja, uhmakkaita tai aavistelevia tulevan edessä. Joistakin kuvapareista puuttuu vanhempi vastine, matka on jäänyt kesken…

Kirjasessa on kuvien lisäksi Inkisen kirjoittama johdanto Minun aikani. ”Edelleen eteen tulee mielenkiintoisia asioita, joihin tekee mieli tarttua. Toisaalta voi olla helpottavaa päästää irti. Elämä kevenee, kun on vähemmän vastuuta. Yksi katsoo lämmöllä mennyttä elämäänsä, toinen odottaa innolla tulevaa.”

Vänä

Kirjanen, jonka editio on 150, on Antti Nylénin taidokasta työtä, jo itsessään taideteos. Nylén on palkittu kirjailija, esseisti ja suomentaja, joka esikoisteoksellaan Vihan ja katkeruuden esseet (2007) sai Kalevi Jäntin säätiön palkinnon. Nykyisin hän liikkuu kuvataiteen ja kirjallisuuden hämärällä rajamaalla.

Nylénin perustama Bokeh Editions ei ole kustantamo, vaan monitaiteinen julkaisuprojekti, jonka nimi japaniksi merkitsee sumua tai utua. Nykysenä selailun ja silmäilyn aikakautena se ylistää painetun kirjan merkitystä siirtolohkareena, joka ”ei enää mene minnekään, se on valmis ja paikallaan”.

Kun avaan Minun aikani -teoksen hopeisena kiiltelevän kannen, näen sisäkannessa hämärästi oman peilikuvani. Tämä pysäytyskuva kuljettaa muistoihin, millainen minä olin 40 vuotta sitten? Entä mitä tulevaisuus tuo tulleessaan? Kirjasta ei selata oikealta vasemmalle vaan alhaalta ylös. Aukeamilta avautuu kuvakavalkadi muutoksista, jotka aika on kuvattaviin veistänyt.

Tätä elämän ja valokuvan paradoksaalista suhdetta Nylén käsittelee kirjasen tekstissä Muodonmuutos pysäytyskuvassa. ”Kun valokuvan ja nyt hetkisen todellisuuden välille kertyy aikaa, tulee koko ajan meneillään oleva muodonmuutos näkyväksi. (..)Valokuvaus auttaa meitä huomaamaan ja hyväksymään muutoksen estämättömyyden.”

Juha-Pekka Inkinen on valokuvaaja ja kirjailija, joka tällä 
hetkellä työskentelee erilaisia todellisuuksia käsittelevien
kollaasien parissa. Kuva: Derrick Frilund

Nuoruutta yleensä ihaillaan, mutta silloin unohdetaan, että yhteisessä aikakapselissa me kaikki olemme. Vanhemmat elävät samaa nykypäivää kuin nuoremmat, mutta sen lisäksi heillä on rikkautena muistoja ja kokemuksia, joita nuoremmilla ei vielä ole.

Kaikki me voimme tarttua tähtitieteen emeritusprofessori Esko Valtaojan Pysäkkiaikakirjojen esipuheessaan esittämään mahdollisuuteen: ”Avaa silmäsi ja katso Ajan suurta työtä: maailmaa, joka muuttuu yhä ihmeellisemmäksi, yhä yllättävämmäksi ja yhä enemmän mahdollisuuksia tarjoavaksi. Yhä kauniimmaksi.”

Juha-Pekka Inkisen poikkileikkauskuvat ovat vanginneet ohikiitävän ajan samalla kun ne kuvaavat jatkuvaa muodonmuutosta. Antti Nylénin sanoin: ”Emme pysty pysäyttämään elämää. Syntyy uusi ihminen, joka hetki, aina hiukan erilainen kuin vanha. Eikä mitään loppua näy.”

Juha-Pekka Inkinen: Minun aikani. Bokeh Editions. 2025. 48 s. https://bokeheditions.fi/en/

 Kirjaan liittyvä näyttely Minun aikani on esillä Hippolyte Korjaamon galleriassa 24.5. saakka. https://hippolyte.fi/korjaamo/

Johanna Lumme: Matka ikimetsän sydämeen

Metsän sydän sykkii meissä

Taiteilija ja kirjailija Johanna Lumpeen lastenkirja Matka ikimetsän sydämeen ja siihen liittyvä näyttely Galleria Kuvituksessa on jännittävä ja värikäs kunnianosoitus luonnon monimuotoisuudelle.

Samassa hän tunnisti metsän sykkeen. Se oli läsnä sammalissa ja puissa, pienissä ötököissä ja suurissa eläimissä. Kaikki he yhdessä muodostivat metsän sydämen.

Johanna Lumme on pienestä pitäen samoillut luonnossa, niin Ranskassa kuin Pohjois-Karjalassa.

”Vapaudun metsässä, tunnen kehollisesti olevani siellä eläin”, hän hymyili näyttelynsä Ikimetsän sydän -avajaisissa Galleria Kuvituksessa.

Hänen äitinsä vahvisti tämän: ”Kerran näin kun Johanna ja hänen kaverinsa eläytyivät eläinrooleihinsa niin täydellisesti, että kömpivät lehvästössä nelinkontin ja kuiskuttelivat varoituksia toisilleen: Tuolla on ihmisiä!”

”Olen kertonut tositarinoita kirjassani ja näyttelyssä. Niiden työstäminen on ollut iso hauska prosessi, jonka varrella kirjaa varten tehtyjä originaaleja, luonnoksia, muistiinpanoja ja tekstejä on nyt esillä näyttelyssä.” Niin kirjan kuin näyttelyn teoksissa rennot, huolettomat siveltimenvedot tavoittavat aidon luonnontunnun. Pääosassa seikkailevan pontevan ketun ilmeikkyys ihastutti niin näyttelyssä kuin kirjassakin.

”Kirjassani ketun maailman rajat muuttuvat, kun hän huomaa tassunsa juuressa kiemurtelevan muurahaisten vanan. Niin kävi minullekin, kun aloin mökillä seurata muurahaisten puuhia, silloin luonnon monimuotoisuus todella valkeni minulle.”

Varoitus: nyt seuraa juonipaljastuksia. Eräänä aamuna, kun kettu heräilee pesäkolossaan, hän kuulee ryskettä ja rytinää. ”Nyt ei kaikki ole kohdallaan”, hän tuumaa ja lähtee tutkimusmatkalle. Mukaan tupsahtaa Ölli yökkönen, jonka meteli on perin pohjin pelästyttänyt.

Kettu ja Ölli yökkönen ikimetsän sydäntä etsimässä.

Kumppanuksia odottaa järkyttävä näky tutulla mustikkapaikalla: metsä on kadonnut, eikä puista tai mustikoista ole tietoakaan, pelkkiä kantoja kaadetulla raiskiolla. Metsää on autettava! kettu tulistuu, meidän on löydettävä sen sydän ja kysyttävä neuvoa.

Rennoin, huolettomin siveltimenvedoin piirretty seikkailu tavoittaa luonnon ihmeet ja monimuotoisuuden elävästi. Maalaukset eivät ainoastaan kuvita tarinaa vaan luovat omia kertomuksiaan ja kuljettavat sivupoluille, joiden varrelta löytää paljon ihmeteltävää kun niitä tarkemmin tutkailee.

Kun parivaljakko sukeltaa myyrän sokkeloiseen luolastoon, (Ölli on varmuuden vuoksi tarrannut ketun hännänpäähän, jotta pysyy kyydissä mukana) he kuulevat puiden juurten keskustelevan ja huokailevan.

Maan päälle palattuaan, kettu pyytää neuvoa vanhalta, komealta männyltä. Se humisee hiljaa ja pudottaa kävyn ketun päähän, josta se pomppaa kohti Ölliä, joka nappaa siitä kopin. Kävyn suomut ovat auenneet ja sisältä pilkottaa pienen pieniä siemeniä. Onnellisen lopun varmaan arvaattekin.

Johanna Lumme näyttelyssään Galleria Kuvituksessa, jonka
seinilläkin luonto kukoistaa taiteilija käden jäljiltä.

”Leikki ja luovuus kumpuavat samasta lähteestä. Lastenkirja on ihmisen ensi kohtaaminen kulttuuriin, siinä yhdistyvät niin kuvataide kuin kirjallisuus”, Lumme toteaa. Kun teos vielä kertoo mukaansa tempaavan ja inhimillisen tarinan kuten Matka ikimetsän sydämeen, se sytyttää liekin pienen luonnon- ja kulttuurinystävän sydämeen.

Johanna Lumme: Matka ikimetsän sydämeen. Otava, 2024. 34 s. https://otava.fi/kustantamo/

Galleria Kuvituksessa pääsee seikkailemaan ikimetsän sydämeen 17.4. saakka. https://kuvittajat.fi/galleriakuvitus/ 

Joel Haahtela: Sielunpiirtäjän ilta

Maalaa se mikä on näkyvän takana

 Joel Haahtela hipaisee pienoisromaanillaan Sielunpiirtäjän ilta näkyvän todellisuuden takaista aineetonta maailmaa. Hänen lempeässä teoksessaan kuultaa lohtua ja ymmärrystä elämän ja kuoleman mysteerin äärellä.

 Näen kartanpiirtäjän kynän, jonka kärki pysähtyy rantaviivalle: siitä alkaa hänen kuvitelmansa.

”Joel Haahtelan pienoisromaanit ovat kuin vanhojen mestareiden maalauksia. Niissä aika on pysähtynyt, ne tarjoavat pakopaikan maailman hälyltä”, kirjoitin hänen edellisestä romaanistaan Marijanrakkaus. Luonnehdinta sopii oivallisesti myös hänen uuteen pienoisromaaniinsa Sielunpiirtäjän ilta (Otava).

Kun avaan sen kannen, astun tuttuun maailmaan, jonka tunnelma lumoaa, jossa arkipäiväinen ja sen takainen näkymätön todellisuus kietoutuvat yhteen. Kuten monesti aiemminkin taide toimii vertauskuvana hänen pyrkiessään kohti syvempää ymmärrystä elämän ja kuoleman ohuella rajaviivalla.

Teoksen minäkertoja, vanha maalarimestari kapuaa iltaisin talonsa yläkertaan ja astuu menneisyyteen, muistoihinsa, joita hän tavoittelee kirjoittamalla. Jäljitän kynä kädessä ajatuksiani, ajan niitä takaa kuin varasta pimeällä kujalla, näen jälkien katoavan lumeen.

Taustalla soljuu 1600-luvun hollantilaisen kaupungin arki. Taiteilijamestari on menettänyt rakkaimpansa, vaimonsa ja kaksi lastaan, ja viettää nyt hiljaiseloa kahden taloudenhoitajansa kanssa. Arvostettu taiteilija työstää muilta salassa pitämäänsä maalausta. Se on lähes valmis, mutta siitä tuntuu puuttuvan vielä jotain.

Hiljaiselon katkaisee hänen ystävänsä, menestynyt kartanpiirtäjä, jonka piirtämiä karttoja tarvitaan hollantilaisten laivojen maailmanvalloituksessa. Hän tuo mestarille oppipojaksi aran nuorukaisen Jacobin, jonka tämä vastentahtoisesti ottaa oppilaakseen.

Jacob osoittautuu kuitenkin lahjakkaaksi taiteilijanaluksi, jolla lisäksi on jotain selittämätöntä, jota ei voi opettaa. Todelliseen tulikokeeseen Jacob joutuu, kun mestari antaa hänen maalattavakseen vauraan silkkikauppiaan muotokuvan ja kehottaa: maalaa kasvot ja se mikä on kasvojen takana.

Maalaus syntyy vähitellen työskennellessä, ja samalla taiteilija keskustelee teoksensa kanssa. Todellinen taiteilija maalaa näin teokseen myös itseään, omaa sisintään. Katsoja näkee ja aistii tämän. Hyvä muotokuva riisuu mallinsa, katsoo rehellisesti suoraan silmiin, huono pukee mallinsa valekaapuun.

Joel Haahtela luo tuotannossaan mietiskeleviä,
syvälle  sieluun uppoavia, lohduttavia teoksia.
Kuva: Marjo Tynkkynen

”Maalari elää ihmeidennäkijänä loihtimassaan maailmassa, johon muilla ei ole avainta. Hän seuraa totuutta, jonka perimmäinen olemus on valoon naamioituva pimeys”, mestari pohtii. Näin voisi kuvata myös Haahtelan meditatiivisia pienoisromaaneja.

Hänen tuotantonsa teemat ovat suuria: elämä ja kuolema, aika, rakkaus ja Jumala. Nämä mysteerit kietoutuvat hänen pienoisromaaneissaan erottamattomaksi lumoavaksi kokonaisuudeksi. Teoksia on luettava hitaasti ja mietiskeltävä niiden herättämiä ajatuksia ja tunteita.

Haahtela on useassa teoksessaan käsitellyt ajan olemusta. Aika menettää merkityksensä muistoissamme, joissa on hetkiä ja paikkoja, joista emme ole koskaan lähteneet. ”Lyhyeltä välähdykseltä tuntunut tapahtuma voi jatkua mielessä koko ihmisiän”, mestari pohtii kirjatessaan ajatuksiaan.

Jacobin maalaama muotokuva silkkikauppiaasta onnistuu. Kirjan kantta koristava keltainen silkkihuivi hehkuu hänen kaulassaan kuin liekki. Ajatuksen hänen mielessään voi melkein nähdä. Aika uurtuu kasvoilla, niin kuin se kuluisi paraikaa kankaalla.

Haahtela lisää ohuita kerroksia tarinaansa kuin maalari kankaaseensa. Näin hän antaa äänen sanomattomalle kuten vuoden 2023 Nobelin kirjallisuuspalkinnon voittanut Jon Fosse hienossa romaanissaan Aamuja ilta.

 Molemmat kirjailijat vievät arkitajunnan tuolle puolen, elämän perimmäisten kysymysten äärelle, sille ohuelle rajalle, jossa voimme hipaista aistein tavoittamatonta todellisuutta. Kun kysyin Joel Haahtelalta, joka on paitsi palkittu kirjailija myös psykiatri ja ortodoksikirkon diakoni, miten nämä eri osa-alueet yhdistyvät hänen työskentelyssään, hän vastasi: 

”Ihmisen olemassaolo on aina olemista suhteessa. Kirkon diakonina kurkotan ihmisen Jumalsuhteen puoleen ja psykiatrina taas enemmän ihmisen suhteeseen kohti muita ihmisiä. Kirjailijana voin kauniisti ja jopa ainutlaatuisella tavalla yhdistää kaiken käyttäen apuna taiteen täydellistä vapautta.”

”Sielunpiirtäjän illan mestarin suhde maalaamiseen on kenties samankaltainen, myös hänelle muotokuva kurkottaa kohti ikuista ja toisaalta yrittää nähdä ihmisen rehellisesti, naamioiden takana, kaikessa hänen inhimillisyydessään, ajallisuuden riepoteltavana.”

Kun sielunpiirtäjän viimeinen ilta tummuu, mestari viimeistelee salaisen maalauksensa kultaisena hohtavalla siveltimenvedolla. Aivan kuten Yö Whistlerin maalauksessa -romaanin kertoja hän on oivaltanut, ettei Whistlerin maalaama yö ole tyhjyyttä vaan täynnä rakkautta, ovi joka on avoinna.

Kyyneleet sumentavat silmäni kun suljen kirjan kannen, matkan sieluni maisemaan.

Joel Haahtela: Sielunpiirtäjän ilta. Otava, 2025. 237 s. https://otava.fi/kustantamo/ 

Keskustelu J.P. Laitisen Hirviö-romaanista

Data muuttuu tunteeksi

J.P. Laitisen päiväkirjaromaanissa Hirviö palataan historiassa taaksepäin ja korjataan ekokriisiin johtaneita virheitä. Antikronologiaan limittyvät ympäristöaktivismi ja päähenkilön henkilökohtainen suru. Aiheesta käytiin kiinnostava keskustelu Rosebud Sivullisen lavalla.

Ylikulutuksen jarruttaminen ei tarkoita, että hyvinvointi loppuu. Asia on juuri päinvastoin: kun yli varojen eläminen lopetetaan, se turvaa hyvinvoinnin edellytykset pitkällä aikavälillä.

Heti alkuun tunnustus: En ole vielä ehtinyt lukea J.P. Laitisen Hirviö-kirjaa. Sain sen eilen teoksen julkistamistilaisuudessa, jossa merkitsin muistiin inspiroivan keskustelun aiheita. Rosebud Sivullisessa käytyä keskustelua voi seurata striimistä: https://www.youtube.com/watch?v=mYPU_mu7SB0

Ympäristötoimittaja, kirjailija Laitisen kanssa juttelivat hänen pikkuserkkunsa ”ekologikirjallisuuden kuningatar” Anni Kytömäki ja Teos-kustantamon kustantaja Päivi Koivisto. Hänen kysymykseensä ”onko ympäristökriisistä kirjoittaminen serkuksille sukuvika?” tuli sekä myönteinen, että kielteinen vastaus.

Laitisen mukaan ekokriisi hallitsee uutisvirtaa, joten aihetta ei romaanissakaan voi välttää. Tähän Kytömäki hymyillen totesi, että ehkä heissä sittenkin luikertelee aatteenpalongeeni, sillä yksi heidän esi-isistään oli intohimoinen körttisaarnaaja.

Laitinen joutui kirjaa tehdessään miettimään, miten ympäristökysymyksistä voi kirjoittaa fiktiota siten, etteivät ne tunnu päälle liimatuilta, miten datan voi muuttaa tunteeksi. Parisenkymmentä vuotta ympäristöasioista kirjoittaneelta toimittajalta asiaproosa sujui, henkilöhahmot tarjosivat sen sijaan uuden haasteen.

Laitinen kertoi suunnittelevansa ”himmeleitä”, kehikkoja, ennen kuin alkaa kirjoittaa. Hän tunnustautuu myös konservatiiviksi suhteessa kielivetoiseen romaaniin. Hän haluaa kirjoittaa tarinallisia kirjoja, joiden imu ei synny juonesta. ”Esimerkiksi Thomas Bernhardtin Hakkuu: Muuan mielenkuohu -romaanissa ei ole juonta, mutta silti sen tarina vetää.”

Idea kirjoittaa ilmastohistoriasta käänteisesti ei itsessään kantanut. Sen lisäksi Hirviöön tuli mukaan autofiktiivisiä elementtejä, kun Laitinen keksi ladata omia ongelmiaan kirjailijapäähenkilönsä niskaan. 

J.P. Laitinen on monipuolinen kirjoittaja ja taiteilija. Hänen
eskoisromaaninsa Lume voitti kaksi kirjallisuuspalkintoa.
Kuva: Hannele Salminen 

Kytömäen mielestä kirjan antikronologiset kohtaukset olivat lohdullista luettavaa, kun esimerkiksi sukupuuttoon kuolleet eläimet heräsivät vähän kerrallaan henkiin. ”Historiaa takaperin luettaessa aivot on käännettävä uuteen asentoon”, hän totesi. Takaperoisen historian kirjoittaminen oli Laitiselle vaikeaa, joten se oli tehtävä palanen kerrallaan.

Hän näkee menneisyyden mahdollisuudeksi. ”Tulevaisuus pelastetaan menemällä takaperin. Pohtimalla missä kohtaa olisi pitänyt pysähtyä ja korjata kurssia, jota tuhoa kohti menemisen olisi voitu pysäyttää.”

Nykyajan pahin ongelma on hänen mielestään lyhytnäköisyys. Hän on löytänyt historiasta lukuisia esimerkkejä kulttuureista, joissa elettiin sovussa luonnon kanssa, ja katsottiin kauas tulevaisuuteen. Näin taattiin elinmahdollisuudet myös tuleville sukupolville.

Suurin murros huonompaan suuntaa tapahtui kun tieto korvasi arvot ja maailmasta tuli tehdas, jonka piti tuottaa koko ajan enemmän ja enemmän. Hypernopeudella toimiva yhteiskuntamme ei kuitenkaan ole ollut väistämätön kehityssuunta, vaan se on syntynyt meidän valintojemme seurauksena. Voisimme valita toisin ja muuttaa näin kehityksen suuntaa.

Selaan kiinnostavaa kirjaa ja löydän aiheeseen sopivan kohdan. ”Joka uskoo että eksponentiaalinen kasvu voi jatkua ikuisesti rajallisessa maailmassa on joko mielipuoli tai taloustieteilijä”, tutkija ja kirjailija Kenneth Boulding on sanonut.

Mitä yksilö voisi tehdä? ”Ihmisen mahdollisuudet vaikuttaa ovat tietenkin vähäiset, mutta ainakaan ei pitäisi jättää vaurioittavaa jälkeä maailmaan”, Kytömäki pohti. Molemmat kirjailijat uskovat, että kirjallisuudella voi vaikuttaa kehityksen suuntaan. ”Uusia ajatuskulkuja on jo näköpiirissä ja ne voivat nousta valtavirtaan”, Laitinen toivoo.

Kirjansa jälkisanoissa Laitinen kuvittelee vuodenvaihdetta 2099, jolloin hänen poikansa olisi 93-vuotias. Ehkä hän ajattelee minua: voi faija, etpä arvannut miten tässä kaikessa tulisi käymään. Ehkä matkan varrelta vuoteen 2100 riittävän moni löytää sen salaisen, avaran ja valoisan paikan – oman itsensä sisältä.

J.P. Laitinen: Hirviö. Teos. 2025. 224 s. https://www.teos.fi/

Gabriel García Márquez: Elokuussa nähdään

Elokuun miehiä

Gabriel García Márquezin postuumisti julkaistu pienoisromaani Elokuussa nähdään jättää haikeat jäähyväiset maagisen realismin mestarille. Myös tässä viimeiseksi jääneessä teoksessaan hän jäljittää rakkauden mysteeriä omaperäisellä, psykologisen tarkkanäköisellä tyylillään.

Tämä kirja ei kelpaa mihinkään. Se täytyy hävittää.   Gabriel García Márquez                

   

Vuosikausia sitten suhteeni sen aikaiseen poikaystävääni oli ajautunut umpikujaan. En muista, mistä riidassa oli kyse, mutta hänen kommenttinsa: ”Lue Gabriel García Márquezin Sadan vuoden yksinäisyys niin ymmärrät kaiken.”

Luin, enkä pysynyt ihan kärryillä romaanin monipolvisessa tarinassa, suhde päättyi, mutta lumoava kirja jätti pysyvän jäljen mieleni maisemaan. Niinpä tartuin innolla Nobel-voittajan pienoisromaaniin Elokuussa nähdään (WSOY).

Ensimmäinen lukukerta tuotti pettymyksen. Ei ihme, sillä maagisen realismin isäksi kutsuttu kolumbialainen Gabo kärvisteli kirjan tekoaikaan jo muistisairauden kourissa.

 ”Muisti on minulle samaan aikaan sekä raaka-ainetta ja työväline. Ilman sitä ei ole mitään”, hän tuskitteli kahdelle pojalleen ja kielsi heitä julkaisemasta keskeneräistä Elokuussa nähdään -käsikirjoitustaan.

Se sai levätä rauhassa lähes kymmenen vuotta, kunnes monien vaiheiden jälkeen siitä työstetty espanjankielinen versio näki päivänvalon viime vuonna, ja nyt teos on ilmestynyt suomeksi. Ja hyvä niin.

Toinen lukukerta murtautui odotusteni tuolle puolen. Vaikka teoksessa on puutteita ja kömpelyyksiä – joita Gabo viimeiseen saakka kustannustoimittajansa kanssa korjaili – sen rivien väleistä säteilee hänen ainutlaatuinen läsnäolonsa.

Jos joku, niin hän on kyennyt raottamaan ja sanoittamaan rakkautta verhoavaa mysteeriä. Antamaan sille kasvot, jotka hälvenevät sillä hetkellä, kun yritämme niitä kuvata. Yhden näistä paljastuksista Gabo tekee myös Elokuussa nähdään -pienoisromaanissaan.

Hän suunnitteli alkujaan episodiromaania, jonka viidellä erillisellä kertomuksella olisi sama päähenkilö Ana Magdalena Bach. Elokuussa nähdään -käsikirjoituksen oli tarkoitus olla romaanin ensimmäinen kertomus. Gaboa haastatelleen toimittajan Rosa Moran mukaan episodiromaanin tarinoita yhdistävä teema käsitteli ”ikäihmisten rakkaustarinoita”.  

Nyt käsillä olevassa ensimmäisessä kertomuksessa viisikymppinen Ana Magdalena Bach matkustaa joka elokuun 16. päivä lautalla Karibianmeren pienelle saarelle viemään äitinsä haudalle kimpun miekkaliljoja. Rituaalin hän on toistanut tunnollisesti jo kahdeksan vuoden ajan, mutta tämänkertainen matka osoittautuu kohtalokkaaksi.

Neitsyenä naimisiin mennyt Ana Magdalena on elänyt tyytyväisenä avioliitossaan jo kolmenkymmenen vuoden ajan syrjähyppyihin sortumatta. Eikä hänellä ole aikomustakaan poiketa kaidalta polulta tälläkään vuorokauden pituisella matkallaan.

Gabriel Garcia Marquez sai Nobelin
kirjallisuuspalkinnon vuonna 1982.
Kuva Luis Miguel Palomares

Illalla hotellin baarissa lemmekkään, haikean boleron soidessa, ginigrogin lämmittämänä Ana Magdalena vaipuu unelmoimaan. Huomaamattaan hän tulee vilkaisseeksi syrjäsilmin tyylikästä, valkoiseen pellavapukuun sonnustautunutta viereisessä pöydässä yksin istuvaa herrasmiestä.

Se on menoa. Heidän iltansa kuluu rattoisasti rupatellen kunnes miehen tarjoamien brandylasillisten rohkaisemana Ana Magdalena tekee jotain, mihin ei kuuna päivänä olisi uskonut ryhtyvänsä.  Illan päätteeksi hän kysyy mieheltä huolettomasti: ”Mennäänkö yläkertaan?”

Ikimuistoisen, yhdessä vietetyn aistillisen yön jälkeen, Ana Magdalenan elämä ei enää ole ennallaan. Hänestä tuntuu kuin kokemus ei olisi muuttanut vain häntä vaan myös kaiken hänen ympärillään näkemänsä, jota hän nyt katselee uusin silmin.

Intohimoisista yhden yön seikkailuista tulee erottamaton osa hänen saarivierailujaan. Seksikohtaukset toistuvat pienin variaatioin joka vuosi Karibian yön kuumassa syleilyssä. Ana Magdalena antaa kohtalon johdattaa aina uuden tuntemattoman rakastajan, elokuun miehen, partnerikseen.

Kumma kyllä hänen äitinsä tuntuu oudosti siunaavan tyttärensä seksiseikkailut haudan takaa. Siihen paljastuu lopulta luonnollinen syy. Kuten odottaa saattaa, muutos Ana Magdalenan käytöksessä ei voi olla heijastumatta hänen perhe-elämäänsä. ”Jotain kummallista sinussa nyt on”, ihmettelee hänen aviomiehensä.

Hänestä on tullut vain satunnainen vierailija aviovuoteessa, joten Ana Magdalena puolestaan epäilee miestään uskottomuudesta, tutkii hänen taskujaan ja nuuhkii hänen sängylle jättämiään vaatteita.

García Márquezin psykologinen silmä sekä tarkoin yksityiskohdin maalatut tilanteet ja tunnelmat ovat hänen tuotannostaan ennestään tuttuja elementtejä myös tässä pienoisromaanissa. Voin vain kuvitella, miten runsas ja pyörryttävä episodiromaanista olisi tullut, jos hän olisi saanut jatkaa sen kirjoittamista täysissä sielunvoimissaan.

Gabolla oli ainutlaatuinen taito uppoutua maagisen realismin keinoin näennäisen pinnan läpi todellisuuden perimmäiseen ytimeen. Hänen humaani katseensa näki ihmismielen syövereihin, ymmärsi heikkouksiamme ja antoi anteeksi.

Gabriel García Márquez: Elokuussa nähdään. WSOY. 2025. 115 s.

En agosto nos vemos. Espanjasta suomentanut  Jussi Lappi-Seppälä. https://www.wsoy.fi/ 

Maria Stepanova: Kadoksiin

Petoa paossa

Palkitun venäläisen kirjailijan Maria Stepanovan Kadoksiin-romaanin päähenkilö yrittää koota identiteettinsä sirpaleita, kun pohja hänen jalkojensa alta on romahtanut. Vertauskuvin kerrotulla vaellustarinalla on sen sijaan vankka todellisuuspohja: Venäjän julma hyökkäyssota.

Niin outoa kuin se olikin, teki mieli ymmärtää, mikä hän nykyisin on ja mitä hän haluaisi tehdä itsensä suhteen, ja jos mahdollista selvittää, millaiseksi hänen pitäisi muuttua, sillä entisenä itsenään hän ei enää osannut olla.

Teoksen sisältöä oivallisesti
 kuvaavan kannen on suunnitellut
Pauliina Nykänen.

Muuan naiskirjailija nimeltään M. matkustaa junalla kirjalliseen tapahtumaan kertomaan teoksistaan. Tosin hän kokee olevansa vain nimellisesti kirjailija, sillä hän ei enää kykene kirjoittamaan äidinkielellään. Häpeä hänen kotimaastaan on liian suuri. 

Näin alkaa Venäjältä paenneen, nykyisin Berliinissä asuvan Maria Stepanovan maailmalla ylistetty romaani Kadoksiin (Siltala).

Helsingin Sanomien artikkelin Maailma pedon vallassa 2.3.2025 haastattelussa Stepanova tunnustaa: ”Minusta tuntui samalta kuin päähenkilöstäni yli vuoden, mutta tämä kirja syntyi lopulta nopeasti.” Vaikka hän puhui ja kirjoitti Putinia vastaan, ”olen silti osa yhteiskuntaa, joka ei löytänyt ratkaisua Putiniin”, hän huokaa.

Junamatkalla M:n tajunnanvirrassa poukkoilevat ajatukset eivät suo hänelle rauhaa. Hänen entisestä kotimaastaan on kehkeytynyt murhanhimoinen peto. Mutta mikä pahinta: minulta vei vuosia tiedostaa eläneeni pedon sisällä tai ehkä jopa syntyneeni sen sisuksissa.

Vaikka kieltä, joka on syntynyt kauan ennen petoa, ei voi sen hirmutöistä syyttää, M. ei mahda mitään sille, että kielikin on hänen mielikuvissaan petomaistunut. Saastunut limaisista ilmauksista kuten kohde maalitettu ja erikoisoperaatio. Uutisvirran kammottavat kuvat sotatantereelta eivät anna tilaa hänen muille pohdinnoilleen.

Sattuma tulee avuksi katkaisemalla junamatkan ja jättämällä M:n tuntemattomaan kaupunkiin, puhelinkin avittaa pysymällä mykkänä. Tämä ei M:ää huoleta: unohduksiin tai ehkä kadoksiin joutuminen tuntui oudon lohdulliselta ajatukselta.

Harhaillessaan vieraassa kaupungissa vailla määränpäätä M. ajautuu oudoille syrjäpoluille, pakohuoneeseen, sirkuksen sarkofagiin kahtia sahattavaksi naiseksi, pienen romanssin itu kuihtuu ennen kuin on alkanutkaan. Tarot-korteillakin on rooli tässä näytelmässä.

Nämä seikkailut olisivat vielä muutama vuosi sitten luettuna tuntuneet omituisilta, tarkoituksettomilta. Mutta kun todellisuus on nyt kadottanut entiset ääriviivansa ja kiepsahtanut uuteen asentoon, vertauskuvallisten kommellusten logiikka loistaa kirkkaana.

Maria Stepanova on yksi sukupolvensa
arvostetuimpia venäläisiä kirjailijoita.
Kuva: Andrei Netotsinski

Kääntäjä Arja Pikkupeuran notkeaa suomennosta on ilo lukea. Uskon, että hän on onnistunut tavoittamaan Stepanovan ilmeikkään kielen poljennon, sillä niin hyvin teksti synkkaa yhteen M:n ajatustenjuoksun ja tapahtumien kanssa. Kas näin:

Kun M. aamuvarhaisella on päättänyt lähteä sirkuksen mukaan, hän luulee jättäneensä menneisyytensä taakseen: ja siinä sankarittaremme nyt seisoi tyhjällä sunnuntaisella kadulla, jolla ei liikkunut autoja eikä jalankulkijoita, ja kevyt kampepussi painautui hänen kylkeensä luottavaisena, vailla moitteen sanaa.

 Siitä, mistä henkensä menettämisen uhalla ei voi puhua, on kirjoitettava romaani. Mutta sekin on uhkarohkeaa, vaikka Venäjän nimeä ei kirjassa mainitakaan. Haastattelussa Stepanova kertoo, että Venäjällä Kadoksiin-romaania myydään suljetussa käärössä, jossa varoitetaan: ”ulkomainen agentti”. Sen voi tulkita parillakin tavalla.

Vertauskuvallisuudessaan Kadoksiin räjähtää valoammuksen lailla lukijan tajuntaan. Se valaisee kirkkaasti menneisyyden, jossa hapuilimme sokeina ja nykyhetken, jossa pyörimme kuin pakohuoneessa ulospääsyä löytämättä. Mutta tulevaisuuden hämärää ei tämäkään valoammus kykene lävistämään.

Kintsugi on ikivanha japanilainen taidemuoto, jossa särkyneen esineen palaset liimataan lakalla yhteen ja korjauskohdat sivellään kullalla. Teoksesta tulee näin alkuperäistä arvokkaampi.

Kenties M. saa lopulta, kintsugin tavoin, koottua identiteettinsä sirpaleet yhteen kuten teoksen mainiossa kannessa kuvatulle taivaansiniselle teekupille on tehty. Maria Stepanovakin kirjoittaa jälleen ja suunnittelee jatkavansa samasta aiheesta.

Kannen poikkisahattu nainen joutuu vielä Stepanovan tavoin odottamaan, että joku avaisi sarkofagin kannen ja vapauttaisi hänet ahdistavasta vankilasta. Sitä me muutkin toivomme, sillä kuten kirjailija muistuttaa tilanne on uhkaava: ”Tämä rutto lähti Venäjältä. Mutta nyt näen, että tauti on levinnyt ympäri maailmaa.”

Maria Stepanova: Kadoksiin. Siltala. 2025. 155 s. https://www.siltalapublishing.fi/ 

Venäjästä suomentanut  Arja Pikkupeura.

 

  

Meritta Koivisto: Perijä

Hengenvaarallisia perhesuhteita

Meritta Koiviston koukuttavassa dekkarissa Perijä vallan- ja rahanhimo sokaisevat. Kun moraali lentää romukoppaan, jälki on sen mukaista. Lukijalla on pitelemistä trillerin juonenkäänteissä, jotka lennättävät niin syylliset kuin syyttömät eri puolille maailmaa.

Konrad kastoi jalat viileään rantaveteen ja jatkoi kävelyä tuulisella rannalla. Hänen ajatuksensa palasivat Taalainmaalle tyttöön, joka oli vannottanut hänet etsimään totuutta.

Totesin aiemmin, että Meritta Koiviston Harriet Jaatinen -jännityssarjan toinen osa Suojelija tempaisee saman tien mukaansa. Trillerin käänteet yllättivät kerta toisensa jälkeen ja koukuttivat lukijan odottamaan seuraavaa dramaattista kohtausta. Mikäli mahdollista, meno vain kiihtyy sarjan kolmannessa, itsenäisessä osassa Perijä (Avain).

Sarjan päähenkilö, suomalaistaustainen kolmikymppinen rikoskonstaapeli Harriet Jaatinen toipuu keskenmenosta sairaslomalla, mutta kuten arvata saattaa, hän ei malta levätä laakereillaan, kun nuori nainen surmataan yllättäen Tukholmassa.

Tästä alkaa kieputus, jonka syövereissä Harriet alkaa pian epäillä, että naruja vetelee, jälleen kerran, upporikkaan Ledermannin- suvun kuolleeksi oletettu, raiskauksesta epäilty johtaja, teollisuusmagnaatti Konrad Ledermann. Kuka perii hänen valtavan omaisuutensa ja nousee imperiumin johtoon?

Vaihtoehtoja piisaa: Pohjois-Espanjan luostarissa varttunut munkkiveli Jeremias, pojantytär, tutkintavankilasta karannut Sonja vai hänen 17-vuotias taidemaalausta New Yorkissa opiskeleva tyttärensä Ida? Olisiko naisiin menevällä Konradilla vielä muitakin perijäkandidaatteja?

Entä mitä metkuja puolestaan punoo Konradin Chanelin jakkupukuun sonnustautunut seurapiirivaimo Margareta Strandvägenin luksuslukaalissa samppanjaa siemaillessaan? Hänen ketalemiehensä on kuin onkin hengissä, siitä ei ollut enää pienintäkään epäilystä. Hän luulee olevansa kaikkien yläpuolella, mokomakin narsisti, Margareta ajatteli.  

Avaimen tilaisuudessa kirjailijalta udeltiin, mistä ihmeestä hän keksii yllättävät juonikuvionsa? ”Juoni syntyy teeman kautta.  Kuuntelen kirjan tahtoa, minne se minut haluaa viedä”, Koivisto paljasti.

Kuvasin Meritta Koiviston Avaimen julkistustilai-
suudessa Rosebud Sivullinen kirjakaupassa

Hänen lihaa ja verta olevat henkilöhahmonsa eivät vain kuvita jännittävää tarinaa. He elävät arkeaan, jonka myötä tulevat lukijalle tutuiksi niin huolineen kuin unelmineen. Nämä arjen suvantopaikat tuovat hetken hengähdystauon muutoin nopeatempoiseen kertomukseen.

Tarinan päänäyttämönä toimii Tukholma, josta henkilöt singahtavat kuka mihinkin maailman kolkkaan. Heidän polkunsa risteävät milloin Karibialla kelluvan luksusjahdin kannella milloin Brasilian siirtomaavallanaikaisessa merenrantahuvilassa Casa Brancassa tai Pohjois-Ruotsin erämaakämpillä.

Koiviston kerronta soljuu elävänä ja todentuntuisena. Ja niin jännittävänä, ettei lukemista malttaisi millään keskeyttää. 

Tästä saisi jännittävän jatkosarjan televisioon, innostun, kun vauhdikas kohtaus jälleen vilistää silmieni editse. Koivistolta sarjan teko sujuisi, sillä hän on paitsi kirjailija myös kansainvälisesti palkittu elokuvakäsikirjoittaja ja -ohjaaja.

Tarinan edetessä tuntuu kuin Harriet olisi kietonut minut mukaan selvittämään outoa, vuosikymmenten taakse ulottuvaa murhavyyhtiä. Tutkin Harrietin muistiinpanoja ja alan laatia omaa teoriaa tapahtumien syistä ja seurauksista. Hetken tunnen itseni Harrietin kollegaksi, kunnes uusi paljastus romahduttaa teoriani kuin korttitalon.

Kun tapahtumat lähtevät vyörymään, tilit tehdään selviksi ja palapelin palaset löytävät oman paikkansa. Näin syntyvä kuva osoittaa, miten pahaa jälkeä lapsuuden traumoista kumpuavat teot voivat saada aikaan. Miten valta korruptoi ja sokaisee. Ja miten anteeksianto voi lopulta olla mahdollinen. Joskus on parempi jättää menneet taakse, toteaa Margareta.

Näin vauhdikkaasti sujui Harrietin sairasloma. Onneksi hänellä on viikonloppu aikaa toipua ennen kuin hän palaa töihin maanantaina. Kenties romantiikkaakin on tiedossa. Patologi Albert vastaa saman tien Harrietin tiedusteluun, onko illalliskutsu vielä voimassa: Päivää Harriet, aina. Milloin sinulle sopii?

Meritta Koivisto: Perijä. Avain. 2025. 254 s. www.avain.net 

Silja Järventausta: Vuorosana pihapiirissä

Päivä kirjaimina niityllä

Silja Järventaustan uudessa runokokoelmassa Vuorosana pihapiirissä omintakeinen kieli kietoo minän yhteen ympäristön kanssa. Säkeet antavat luonnolle äänen ja piirtävät paikan hengelle kasvot.

”Kirjoittaminen käynnistyi vähitellen, lapsena aloittamani runovihkon kautta. Kirja syntyi hidastamisen, pelkistämisen ja tiivistämisen tarpeesta, kirjoittamalla hiljaisuus ja suhde maailmaan.”  Silja Järventausta

Miten kommunikoida luonnon kanssa, puhua ”luontoa”, sen omaa kieltä? Silja Järventaustalta tämä onnistuu runokokoelmassa Vuorosana pihapiirissä (Teos). Runojen ilmaisuvoima synnyttää näkyjä ja luo vahvan läsnäolon tunnun: Valo ei voinut pilkistää, koska se oli kerrottu jo. / Ilta sen puolesta liikkui ja eli.

Minäkin tunnen liikkuvani pihapiirissä, missä kävelymatka saunan rappusille lyhenee illaksi, ja varjot asettuvat maahan omille sijoilleen. Missä ranta ja järvi irrottavat murehtuneet mietteet, tarjoavat mahdollisuuden tulla kohdatuksi kesän kanssa.

Runoilija kertoo, että ”kokoelma syntyi rauhallisesti ajassa ja paikassa, marraskuun hiljaisuudessa Viron rannikolla, keväisessä Haapsalussa ja arkisen elämän rytmissä Helsingissä ja Pohjois-Pirkanmaalla”.

Eläydyn säkeiden loihtimiin tunnelmiin ja kuvittelen ymmärtäväni ympärilläni käynnissä olevaa vuoropuhelua. Sanat kertovat yhdessäolosta ja erillisyydestä, eivät aina tavoita sinua: Sanat joilla tarkoitin rakkautta, mutta tulivat ulos vailla.

Ainutkertaisista hetkistä rakentuva luonnon toistuva kiertokulku vannoo muutoksen pysyvyyteen. Vuodenajat vahtivat vuoroaan. Kun kiiruhdan kohti kesäiltaa, märkä lumisade painautuu jo metsikön kasvoille.

Ohuet hiutaleet laskeutuivat varpaat / edellä neulasille, kiehnäsivät neulastupsujen / päällä, etsivät oikeaa asentoa ja luvalla / sanoen laskeutuivat lopulta oksatuppaan vatsalle.

Silja Järventaustan edellinen teos 
Íltapäivä isolla kirjaimella oli Nihil Interitin
valinta vuoden parhaaksi runoteokseksi.
Kuva: Milka Alanen

Lumihiutaleiden oli tehtävä lumen työ. Riemumielin ne hyppivät kiinni eläinten häntiin ja luisuvat mäkiä alas lasten ja nuortuvien kauluksissa. Ulkoinen ja sisäinen kietoutuvat toisiinsa, käyvät vuoropuhelua. Ei ajatustakaan, jolla riippuisit / naavatuppaina / lähimetsässä.

Kun metsä on kaadettu, vain ihminen jää jäljelle. Sille ei eläin mahda mitään. Ei suojaa, jolle kertoa pulmansa / rapsuttaa turkkiaan, / hieroa ohimoitaan. Villieläin suree raiskattua pihapiiriään, kadonnutta kotiaan. Kaikki ei ole tarkoitettu koettavaksi / käsitettäväksi ja nähtäväksi. Mutta tämä on, sydänjuuria myöten. (Luonnonrakastaja minussa eläytyi surusilmin säkeisiin.)

Kuulle kaikki on mahdollista. Se valaa hangen peltoon, ponnistelee palotikkaissa, kertoo rakastavansa. Miltä tuntuisi olla yhdessä? Kun hämärä napittaa takkiaan ylhäältä alas, jänis loikkii sivun poikki, kertoo kuulumiset, katoaa korkean metsän sekaan.

Metsälle on annettava kirjoitusvälineet, toivoo runoilija. Ei tarvitse, sillä Silja Järventausta on sen vuorosanat jo oivallisesti tallentanut. Aivan kuin luonto itse olisi istunut runoilijan olkapäällä ja kuiskinut, avannut maailmaa meihin päin.

Silja Järventausta: Vuorosana pihapiirissä. Teos. 2025. 115 s. https://www.teos.fi/

Elisa Shua Dusapin: Pachinko-kuulat

Tuuliajolla Tokiossa

 Elisa Shua Dusapin rakentaa jälleen tinkimättömällä, omaperäisellä tyylillään vieraantumisen ja kohtaamattomuuden näyttämön romaanissaan Pachinko-kuulat.

Hänellä on pyöreät kasvot, veltot käsivarret ja huonosti istuvat housut, joiden lahkeet pitäisi lyhentää. Kun liikautan jalkojani, huomaan että se olen minä.

Elisa Shua Dusapin nousi maailmanmaineeseen ylistetyllä esikoisromaanillaan Sokcho talvella, https://kirjasta-kirjaan.blogspot.com/2023/08/elisa-shua-dusapin-sokcho-talvella.html joka muiden palkintojen ohella voitti parhaan käännöskirjan National Book Awardin vuonna 2021.

Hänen toisessa romaanissaan Pachinko-kuulat (Siltala) eteläkorealaisen Sochon talvisen kylpyläkaupungin hiljaiset kadut ovat vaihtuneet elokuisen Tokion helteeseen, tungokseen ja sateeseen. Teoksessa tunnistaa silti Dusapinille ominaista melankoliaa, jonka hän luo näennäisen yksinkertaisin, mutta tehokkain keinoin.

Kolmikymppinen ranskalais-korealainen Dusapin on lainannut taustaansa teoksensa minäkertojalle Clairelle, joka saapuu Sveitsistä viettämään elokuuta korealaisten isovanhempiensa luokse Tokioon. Samalla hän on lupautunut ajankulukseen opettamaan japanilaiselle kymmenvuotiaalle Mieko-tytölle ranskaa.

Mieko ja hänen opettajaäitinsä asuvat hylätyssä hotellissa sen ainoina vieraina. Outo tunnelma valtaa Clairen saman tien kun hän saapuu heidän asumukseensa. Hotellihuoneen ikkunasta aukeaa näkymä saastepilven sumentamalle Fujivuorelle. Miekon huoneen virkaa toimittaa alakerran entinen uima-allas.

Sängyn lisäksi altaassa on kirjoituspöytä, lipasto, joogamatto ja hulavanne, jotka heijastuvat loputtomiin altaan vastakkaisilla seinillä olevista peileistä. Dusapin lavastaa lukuisilla tarkoilla yksityiskohdilla teoksensa kulissit kuin näyttämön.

Yhtä outoon miljööseen Claire saapuu Nipporin kaupunginosassa, jossa hänen Korean sotaa paenneet isovanhempansa asuvat. He omistavat nuhjuisen Pachinko-pelihallin, jonka Shiny-nimi johtaa harhaan. Kahdeksankymppinen isoisä on puurtanut siellä 50 vuotta aamuvarhaisesta iltamyöhään.

Pachinko-pelikoneet muistuttavat pystyyn nostettuja flippereitä. Räikeä musiikki ja koneiden putkistoista ämpäreihin kolahtelevien kuulien räminä kaikuvat kadulle saakka. Roland Barthesin mukaan ”Pachinko on kollektiivinen yksinpeli”. Pelaajat istuvat vieri vieressä vilkaisemattakaan toisiinsa, vaihtamatta sanaakaan keskenään.

Elisa Shua Dusapinin teoksia on käännetty
35 kielelle. Kuva: Romain Guelat

Pachinko toimii vertauskuvana myös Clairen ja häntä ympäröivien ihmisten vähäiselle kommunikaatiolle. Hänen isovanhempiensakin sosiaaliset suhteet rajoittuvat pelihallin ympäristöön. Kaiken lisäksi he kieltäytyvät puhumasta japania, sillä heidän kotimaassaan korean puhuminen oli kuoleman uhalla kiellettyä Japanin vallan alla.

Claire puolestaan on unohtanut korean kielen. Niinpä hän käy kömpelöä keskustelua isovanhempien kanssa alkeellisella englannilla ja muutamilla korean sanoilla. ”Ok, ok, go, go”, isoäiti hokee. Kulttuurien, kielten ja sukupolvien välinen kuilu ammottaa ylittämättömänä.

Paremmin ei suju Miekon ja hänen äitinsäkään kanssa, sillä yhteisiä puheenaiheita ei tunnu löytyvän, vaikka Claire osaa sujuvaa japania. Kaikkialla muovinen keinotekoisuus vilkkuvine värivaloineen lisää vieraantuneisuuden tunnelmaa. Se tiivistyy Tokion Disneylandissa, jonne Claire on Miekon toiveikkaana vienyt.

Haluaisin että hänellä olisi hauskaa. Että hän pitäisi hauskaa. Haluaisin tarttua häntä korvista, kiskoa niistä, kumartua toisen korvan juureen ja rukoilla: pidä nyt hauskaa.

Kirjan sivuille ilmestyy tuon tuosta mainoskylttinainen kuin välimerkki. Isoisä on palkannut hänet tepastelemaan Packhinko-hallin edustalla suuret mainoskyltit yllään ja latelemaan kehotuksia mikrofoniin: ”Aamuin illoin aina Shinyyn, Shinyssa elämä hymyilee…”

Öisin nauhoituksesta kaikuva mainoskylttinaisen kailotus valvottaa Clairea. Hänen huoneensa jalkakäytävän tasolla olevasta ikkunasta näkyy ohi vilahtelevia jalkoja ja kenkiä. Käännän usein katseeni pois ikkunasta etten näkisi niitä enää, mutta niiden varjot jatkavat kulkuaan seinällä, katulyhtyjen valon sumentamina, epämuodostuneina.

Yksityiskohdista syntyy vahva, aistittava tunnelma. Dusapin lennättää elävällä tekstillään minut Tokion hämärille kujille, joissa surrealistiset näyt seuraavat toinen toistaan. Sumopainija polkee ohi pikkuriikkisellä polkupyörällä. Verryttelypuvussa, hiukset vahatulla nutturalla.

Dusapin osoittaa jälleen olevansa mielenliikahdustemme ja lausumattomien sanojemme tarkkasilmäinen havainnoija ja tulkki. Claire hakee kontaktia lähimmäisiinsä, mutta etsii samalla myös itseään, omaa identiteettiään. Loppua kohden olen näkevinäni tunnelin päässä häämöttävää valoa.

Kääntäjä Anu Partasen suomennos soljuu eleettömän tyylikkäästi. Sockho talvella suomennoksestaan hän sai parhaan ranskankielisen käännöskirjan Maurice de Coppet -palkinnon.

Elisa Shua Dusapin: Pachinko-kuulat

(Les Billes du Pachinko). Ranskasta suomentanut Anu Partanen. Siltala. 2024. 175 s. https://www.siltalapublishing.fi/