Joel Haahtela: Sielunpiirtäjän ilta

Maalaa se mikä on näkyvän takana

 Joel Haahtela hipaisee pienoisromaanillaan Sielunpiirtäjän ilta näkyvän todellisuuden takaista aineetonta maailmaa. Hänen lempeässä teoksessaan kuultaa lohtua ja ymmärrystä elämän ja kuoleman mysteerin äärellä.

 Näen kartanpiirtäjän kynän, jonka kärki pysähtyy rantaviivalle: siitä alkaa hänen kuvitelmansa.

”Joel Haahtelan pienoisromaanit ovat kuin vanhojen mestareiden maalauksia. Niissä aika on pysähtynyt, ne tarjoavat pakopaikan maailman hälyltä”, kirjoitin hänen edellisestä romaanistaan Marijanrakkaus. Luonnehdinta sopii oivallisesti myös hänen uuteen pienoisromaaniinsa Sielunpiirtäjän ilta (Otava).

Kun avaan sen kannen, astun tuttuun maailmaan, jonka tunnelma lumoaa, jossa arkipäiväinen ja sen takainen näkymätön todellisuus kietoutuvat yhteen. Kuten monesti aiemminkin taide toimii vertauskuvana hänen pyrkiessään kohti syvempää ymmärrystä elämän ja kuoleman ohuella rajaviivalla.

Teoksen minäkertoja, vanha maalarimestari kapuaa iltaisin talonsa yläkertaan ja astuu menneisyyteen, muistoihinsa, joita hän tavoittelee kirjoittamalla. Jäljitän kynä kädessä ajatuksiani, ajan niitä takaa kuin varasta pimeällä kujalla, näen jälkien katoavan lumeen.

Taustalla soljuu 1600-luvun hollantilaisen kaupungin arki. Taiteilijamestari on menettänyt rakkaimpansa, vaimonsa ja kaksi lastaan, ja viettää nyt hiljaiseloa kahden taloudenhoitajansa kanssa. Arvostettu taiteilija työstää muilta salassa pitämäänsä maalausta. Se on lähes valmis, mutta siitä tuntuu puuttuvan vielä jotain.

Hiljaiselon katkaisee hänen ystävänsä, menestynyt kartanpiirtäjä, jonka piirtämiä karttoja tarvitaan hollantilaisten laivojen maailmanvalloituksessa. Hän tuo mestarille oppipojaksi aran nuorukaisen Jacobin, jonka tämä vastentahtoisesti ottaa oppilaakseen.

Jacob osoittautuu kuitenkin lahjakkaaksi taiteilijanaluksi, jolla lisäksi on jotain selittämätöntä, jota ei voi opettaa. Todelliseen tulikokeeseen Jacob joutuu, kun mestari antaa hänen maalattavakseen vauraan silkkikauppiaan muotokuvan ja kehottaa: maalaa kasvot ja se mikä on kasvojen takana.

Maalaus syntyy vähitellen työskennellessä, ja samalla taiteilija keskustelee teoksensa kanssa. Todellinen taiteilija maalaa näin teokseen myös itseään, omaa sisintään. Katsoja näkee ja aistii tämän. Hyvä muotokuva riisuu mallinsa, katsoo rehellisesti suoraan silmiin, huono pukee mallinsa valekaapuun.

Joel Haahtela luo tuotannossaan mietiskeleviä,
syvälle  sieluun uppoavia, lohduttavia teoksia.
Kuva: Marjo Tynkkynen

”Maalari elää ihmeidennäkijänä loihtimassaan maailmassa, johon muilla ei ole avainta. Hän seuraa totuutta, jonka perimmäinen olemus on valoon naamioituva pimeys”, mestari pohtii. Näin voisi kuvata myös Haahtelan meditatiivisia pienoisromaaneja.

Hänen tuotantonsa teemat ovat suuria: elämä ja kuolema, aika, rakkaus ja Jumala. Nämä mysteerit kietoutuvat hänen pienoisromaaneissaan erottamattomaksi lumoavaksi kokonaisuudeksi. Teoksia on luettava hitaasti ja mietiskeltävä niiden herättämiä ajatuksia ja tunteita.

Haahtela on useassa teoksessaan käsitellyt ajan olemusta. Aika menettää merkityksensä muistoissamme, joissa on hetkiä ja paikkoja, joista emme ole koskaan lähteneet. ”Lyhyeltä välähdykseltä tuntunut tapahtuma voi jatkua mielessä koko ihmisiän”, mestari pohtii kirjatessaan ajatuksiaan.

Jacobin maalaama muotokuva silkkikauppiaasta onnistuu. Kirjan kantta koristava keltainen silkkihuivi hehkuu hänen kaulassaan kuin liekki. Ajatuksen hänen mielessään voi melkein nähdä. Aika uurtuu kasvoilla, niin kuin se kuluisi paraikaa kankaalla.

Haahtela lisää ohuita kerroksia tarinaansa kuin maalari kankaaseensa. Näin hän antaa äänen sanomattomalle kuten vuoden 2023 Nobelin kirjallisuuspalkinnon voittanut Jon Fosse hienossa romaanissaan Aamuja ilta.

 Molemmat kirjailijat vievät arkitajunnan tuolle puolen, elämän perimmäisten kysymysten äärelle, sille ohuelle rajalle, jossa voimme hipaista aistein tavoittamatonta todellisuutta. Kun kysyin Joel Haahtelalta, joka on paitsi palkittu kirjailija myös psykiatri ja ortodoksikirkon diakoni, miten nämä eri osa-alueet yhdistyvät hänen työskentelyssään, hän vastasi: 

”Ihmisen olemassaolo on aina olemista suhteessa. Kirkon diakonina kurkotan ihmisen Jumalsuhteen puoleen ja psykiatrina taas enemmän ihmisen suhteeseen kohti muita ihmisiä. Kirjailijana voin kauniisti ja jopa ainutlaatuisella tavalla yhdistää kaiken käyttäen apuna taiteen täydellistä vapautta.”

”Sielunpiirtäjän illan mestarin suhde maalaamiseen on kenties samankaltainen, myös hänelle muotokuva kurkottaa kohti ikuista ja toisaalta yrittää nähdä ihmisen rehellisesti, naamioiden takana, kaikessa hänen inhimillisyydessään, ajallisuuden riepoteltavana.”

Kun sielunpiirtäjän viimeinen ilta tummuu, mestari viimeistelee salaisen maalauksensa kultaisena hohtavalla siveltimenvedolla. Aivan kuten Yö Whistlerin maalauksessa -romaanin kertoja hän on oivaltanut, ettei Whistlerin maalaama yö ole tyhjyyttä vaan täynnä rakkautta, ovi joka on avoinna.

Kyyneleet sumentavat silmäni kun suljen kirjan kannen, matkan sieluni maisemaan.

Joel Haahtela: Sielunpiirtäjän ilta. Otava, 2025. 237 s. https://otava.fi/kustantamo/