Ville Hänninen: Miten kirjani ovat syntyneet

”Pääsin kusemaan puhtaan valkealle lumelle”

Suomen eturivin 18 kirjailijaa paljastavat Ville Hännisen pitkissä haastatteluissa Miten kirjani ovat syntyneet. Nykykirjallisuuden valikoitu läpileikkaus vie lukijan kiehtovalle tutkimusmatkalle kirjailijan työn ytimeen.

Levitin kirjan sivuja ympäri Eevan talon valtavaa salia, hahmottelin rakennetta värillisillä post-it-lapuilla ja piirsin draaman kaarta voipaperille. Vähitellen olo vahvistui: tästä voi tulla jotain. Näin kuvaa Katja Kettu Kätilön synnytystä.

Ritva Haavikko toimitti WSOY:n ensimmäisen Miten kirjani ovat syntyneet -sarjan teoksen vuonna 1969. Se pohjautui kirjailijoiden yliopistolla pitämiin esitelmiin. Kun sarjan viidennestä teoksesta vuonna 2012 oli kulunut kymmenisen vuotta, tietokirjailija, kriitikko Ville Hänninen ehdotti kustantamolle sarjan henkiin herättämistä.

Henkilökuvien ja teemojen sijasta Hänninen halusi luoda taiteilijakuvia ja keskustella teoksista ja niiden estetiikasta 18 kirjailijan kanssa. Hanke, itsenäinen teos Miten kirjani ovat syntyneet, onnistui. Se vastaa moniin meitä lukijoita askarruttaneisiin kysymyksiin. Jokaisen haastattelun lopussa on kirjallisuusluettelo.

Hänninen jättää itsensä taka-alalle ja antaa puheenvuoron kirjailijoille. Ei puhettakaan kysymys-vastaus-kömpelyydestä. Silti hän epäilemättä ohjailee taustalla kirjan sujuvasti soljuvaa puhetta ja kerrontaa. Tunnelma teoksessa on intiimi, ja lukiessa tuntuu kuin kirjailija puhuisi juuri minulle.

Inspiraatio kirjaan syntyy usein sattumalta. Kun Johanna Venho löysi kirjaston poistohyllystä Sylvi Kekkosen Kootut teokset, sen aiheet koskettivat häntä henkilökohtaisesti.

Kun lueskelin niitä, tuntui, että pystyisin käsittelemään niiden kautta itselleni tärkeitä kysymyksiä. Samoin koki moni muukin. Biofiktio Ensimmäinennainen nousi Finlandia-ehdokkaaksi ja lukijoiden suosikiksi.

Mikko Rimminen sen sijaan kammoksuu henkilökohtaisuutta romaaneissaan: Pyrin pääsemään minuuden ohi suoraan kieleen. Runoilijana aloittanut kirjailija vaivaantuu lyyrisen minän henkilökohtaisuudesta: Proosa on eskapistisempaa. Hulvaton tekstivirtuoosi pyrkii myös luomaan kullekin teokselleen oman kieliopin.

Monesti menestystä seuraa takaisku. Rimminen masentui Finlandia-palkinnon voittaneen Nenäpäivän jälkeen. Istuin itäberliiniläisessä kaksiossa kittaamassa viskiä ja katsomassa lätkää. Aika Berliinissä tuotti kuitenkin ”aikamoisen himmelin” romaanin Maailmanluonnollisin asia.

Rimminen ei enää dokaa, sen sijaan hän ajaa satunnaisesti taksia. Se toimii kuten päihteet: Yksikin yö huuhtelee hermoston täysin. Vuoron aikana ei tarvitse ajatella mitään muuta. Seuraavaa romaaniaan varten kirjailijalla on jo valmiina 800 liuskaa. Teos kertoo, mistäs muusta, kuin taksimatkasta. Odotan kyytiä innolla.

Katja Ketun Rose on poissa nousi 
Finlandia-ehdokkaaksi.
Kuva: Hannele Salminen

Minulla oli kaksi päälavastetta mielessäni: vankileiri ja Jäämeri, kertoo rouheasta kielenkäytöstään tunnettu Katja Kettu. Hän asui tuolloin Eeva Joenpellon kirjailijakodissa Sammatissa yksin ilman kännykkää ja Internetiä alkaessaan kirjoittaa Kätilöä.

Kätilön syntyprosessi ei luvannut hyvää: Aluksi Kätilöstä keskusteltiin kustantamossa kuin se olisi eräkirja. Kirjailijan omatkin tunteet heilahtelivat ”ylivertaisuudesta täydelliseen avuttomuuteen”. Saksalaisen sotilaan ja suomalaisen naisen mahdottomasta rakkaustarinasta tuli kuitenkin menestys.

Kätilö palkittiin sekä Kalevi Jäntin että Runeberg -palkinnolla, ja Antti Jokinen teki siitä elokuvan. Runeberg-raadin mukaan Kätilön ”lauseet ovat meheviä, maanmakuisia, lihaisia”. Loppukaneettina, käytettyään romaanista ruokavertausta, raati toteaa: ”Se on vastavalmistuneena pöytään tuotu sisälmyslautanen: pelottava mutta kiehtova”.

Aihe oli tuolloin vielä lähes koskematon, joten Kettu pääsi sanojensa mukaan kusemaan puhtaalle lumelle. Myöhemmin Tommi Kinnunen on kirjoittanut samankaltaisesta aiheesta vaikuttavan romaanin Ei kertonut katuvansa.

Kirjarumba jatkui, ja Kettu julkaisi tai oli mukana ryhmäjulkaisussa lähes vuosittain. Lumoava romaani Roseon poissa vie Pohjois-Amerikan intiaanireservaattiin. Se poreilee ehtaa kettumaista maagista realismia kuvatessaan jälleen mahdotonta rakkautta.

Rosen jälkeen Ketulle kävi samoin kuin Rimmiselle. Menestys ja sen vaatima valtava työmäärä kostautuivat äkkipysähdyksenä, jota epäiltiin lieväksi infarktiksi. Tulevana syksynä saamme kuitenkin nauttia jälleen annoksen ehtaa Kettua:

”Erään kissan tutkimuksissa” maaginen realismi sekoittuu jonkinlaiseen autofiktioon ja olen kokenut sekä kertomisen iloa että löytänyt kaikkea hauskaa kielellä.

Ville Hännisen Kirjan kasvot pal-
kittiin vuoden 2017 parhaana tai-
dekirjana. Kuva: Veikko Somerpuro

Anneli Kanto löysi kirjansa aiheen samoin kuin Venho sattumalta, ja se vei saman tien mennessään. Kanto lumoutui keskiaikaisen Hattulan kirkon seinien huimasta maalauskavalkadista: Kokonaisuus oli oman aikansa Powerpoint, kuin suuri sarjakuva.   

Kanto kirjoitti aiheesta supersuositun Finlandia-ehdokkaan Rottien pyhimys. Koska Hattulan kirkkomaalareista ei juuri ollut faktatietoa, Kanto sai vapaat kädet loihtia heidät eloon. ”Missä tietokirjailija joutuu lopettamaan, siellä prosaisti vasta verryttelee”, toteaa Ville Hänninen.

Kokeellisena runoilijana tunnetun ja tunnustetun Harry Salmenniemen ensimmäinen romaani autofiktiivinen autofiktion parodia Varjotajunta kuvaa Harry Salmenniemi -nimisen kirjailijan muutaman päivän niukkoja tapahtumia. Tällaisesta autofiktiosta saa ihan sianpaskaa, jos tyyli ei kanna, mutta tunnen uteliaisuutta sen äärellä, mitä proosan keinovalikoima mahdollistaa.

Monen muun tavoin Salmenniemi kirjoittaa käsin. Aivojen, kynän ja lopputuloksen yhteys tuntuu hänestä ihmeelliseltä: Käsin kirjoittaessa ehdin ajatella paremmin ja tuntea selvemmin mitä teen ja mihin olen menossa.

Jos Salmenniemen romaanissa ei juuri kummoisia tapahdu, Miki Liukkosen mammuttiromaaneissa O ja yli tuhatsivuisessa Elämä: esipuhe tapahtuu senkin edestä. Teokset ovat ahmaisseet kyltymättömiin kitoihinsa kaikkea maan ja taivaan väliltä.

Minua kiinnostaa oikeastaan kaikki paitsi curling, mankelointi ja sukupuoli-identiteetti, Liukkonen tunnustaa. Hän kirjoittaa dopamiinikiihkossa 10–12-tuntia putkeen, hänkin käsin. Kirjoittamisen pitää hänen mielestään olla vähän epäterveellistä, liiallisen keskittynyttä ja keskeytymätöntä. Armotonta.

Lähes jokaiselle kirjailijalle kustannustoimittaja on välttämätön tukiranka. En kadehdi Liukkosen kustannustoimittajaa Samuli Knuutia, joka saa kerta toisensa jälkeen eteensä tuhatsivuisia käsikirjoituspinkkoja.

Toista, täysin vastakkaista tapaa kirjoittaa edustaa Jukka Viikilä. Hänelle periluterilainen puurtaminen on vierasta, sillä hänen mielestään kirjoittamisen täytyy tuntua helpolta ja tuottaa tekijälleen iloa. Viikilän kirjat syntyvät pienistä tekstifragmenteista, joita hän kirjoittelee päivän mittaan arkisen puuhastelun lomassa.

”Mitättömät tuhat merkkiä päivässä on vuodessa 365 000 merkkiä eli normaalin romaanin verran”, laskee Hänninen. Ei hullumpi tapa luoda kirjallisuutta: se on tuonut Viikilälle kaksi Finlandia-palkintoa romaaneista Akvarelleja Engelin kaupungista ja Taivaallinen vastaanotto.

Aki Ollikaisen kuvasi
Laura Malmivaara

Joskus tietty, vahvasti latautunut visuaalinen havainto sysää kirjan liikkeelle. Eräänä jouluna Aki Ollikainen näki hautausmaalla sankarihautojen kynttilämeren vieressä hautakiven ilman kynttilöitä. Se oli pystytetty nälkävuosina 1866–1868 kuolleiden muistoksi.

Halusin kirjoittaa heille kasvot, Ollikainen kertoo. Hankkeesta syntyi kieleltään kaunis, sisällöltään vavahduttava, palkittu romaani Nälkävuosi. Aiemmassa toimittajan työssään Ollikainen oli tottunut penkomaan arkistoja. On kuitenkin tärkeää, että kuulen ajan äänen ja soinnin enkä vain toimi toisen käden tietojen varassa.

Moni kirjailija on samaa mieltä Ollikaisen kanssa siitä, että todellisuuden tavoittaa joskus paremmin, kun ei pitäydy liian orjallisesti siinä, mitä kenties tapahtui. Ollikainen on kuitenkin käyttänyt teoksissaan taustalla paljon aineistoa, johon on toimittajana törmännyt.

Esimerkki tästä on fiktiivinen romaani Kristuksen toinen tuleminen. Se osoittaa jälleen Ollikaisen taidon tiivistää, maalata komeita näkyjä muutamalla lauseella: Vai liekö tuo valo tullut jostain syvältä maan povesta. Se leijui pakkasilmassa kuin sävelten kaiku sinfonian jo päätyttyä ja soitinten vaiettua.

Ville Hänninen kartoittaa teoksessaan oivallisesti nykyhetken kirjallista maisemaa. Hänen haastattelunsa osoittavat, että vaikka kirjailijat synnyttävät teoksiaan lukemattomin eri tavoin, heille tuntuu olevan yhteistä pyrkimys tulkita ihmiskunnan syvintä olemusta.

Keitä me olemme, ja millainen on maailma, minne meidät on heitetty? ovat kysymyksiä, jotka vaativat lisää kiinnostavia kirjoja ja niiden tekijöitä.

Ville Hänninen: Miten kirjani ovat syntyneet. WSOY, 2023. 282 s.